Siviiliväestön paluu Karjalaan

Karjalan asuttaminen oli tärkeää elintarvikkeiden ja yleensä maatalouden vuoksi

Vaikka siirtoväen siviilliväestön sijoittumiselle välttmätön lainsäädäntö Moskovan rauhan jälkeen saatiin aikaan melko nopeasti ja sen tooimeenpano asuttamisen osalta pääis hyvälle alulle vuoden 1940 lopulla, joutui siirtoväki jokapäiväisessä elämässään kokemaan jatkuvaa epävarmuutta. Tästä syystä evakoiden keskuudessa oli alitajuisena toivo siitä, että ”sireenien kukkiessa seuraavan kerran” päästäisiin takaisin Karjalaan. Missään vaiheessa eivät nämä salaiset toiveet kuitenkaan kanavoituneet määrätietoisiksi vaatimuksiksi, jolla olisi pyritty ohjaamaan Suomen poliittisia valintoja vuonna 1941. Osoituksena tästä on se, että Karjalan Liitto toimi herpaantumattomasti siirtoväen etujen ajamiseksi supistuneessa Suomessa aina uuden sodan syttymiseen asti, vaikka ilmassa alkoikin jo keväällä olla enteitä sotaanlähdöstä.

Karjalan Liitto pystyi kuitenkin nopeasti muuttamaan toimintalinjaansa siirtoväen asuttamisesta taikaisinpaluun suunnitteluun jatkosodan ensipäivinä. Itse asiassa järjestö otti parin päivän varaslähdön. Näin siirtoväen edustajat saattoivat esittää omat valmiit suunnitelmansa Karjalaan paluusta jo kesäkuun lopulla. Tämä Karjalan paluusta jo kesäkuun lopulla. Tämä kuvastaa hyvin niitä opstimistisia tunteita luvutetun alueen nopeasta takaisinvaltauksesta, jotka suomalaisten keskuudesssa olivat tuolloin vallitsevina. Karjalan joukkovoimaa edustaneesta Karjalan Liitosta tuli sitten eräs keskeisimmistä vaikuttajista, kun palautettua Karjalaa asutettiian ja jälleenrakennettiin.

Suomalaiset joukot valloittivat luovutetun Karjalan takaisin kesän 1941 aikana. Joukot saavuttivat vanhan rajan syyskuun alkuun mennessä kaikkialla. Ylipäällikkö Mannerheim antoi jo 23.8.1941 julistuksen takaisinvallatun alueen erityisaluehallinnon perustamisesta. Siinä korostettiin erityisesti, että kaikki entiset omistussuhteet palautetaan. Karjalan aseman uudelleen osana Suomen valtakuntaa sinetöi presidentti Risto Rytin ja vt. pääministeri Väinö Tannerin allekirjoittama julistus luovutetun ja takaisin valloitetun alueen palauttamisesta valtakunnan yhteyteen. Julistuksen merkitystä korostettiin sillä, että se annettiin valtioneuvoston istunnossa itsenäisyyspäivänä 1941. Julistukseen liittyvässä lainsäädännössä käytettiin Karjalan nimitystä ”palautettu alue”.

Luottamus Karjalan nopeaan valtaamiseen oli vahva myös hallitustasolla, sillä jo heinäkuun alussa 1941 asetettiin Karjalan asiain neuvottelukunta suunnittelemaan hallinnollisia, taludellisia ja sivistyksellisiä järjestelyitä vallattavalla alueella. Neuvottelukunnan mietintö olikin valmistuessaan syyskuun lopulla hyvä selvitys palatetun alueen tilasta. Palautetun alueen historian kirjoittaja tohtori Seppo Simonen on arvostellut neuvottelukuntaa liiallisesta toiveekkuudesta. Neuvottelukunnalla oli vankka usko siihen, että sota päättyisi pian ja tällöin sotilashallinton Karjalassa olisi voimassa vain lyhyen ajan siirtymäkauden enne siviilihallintoa. Edelleen neuvottelukunta luotti siihen, että myös kokonaan uusia alueita Karjalasta liitettäisiin Suomeen. Näiltä perusteilta lähteneet suunnitelmat osoittautuivat pian kuitenkin vääriksi.

Palautetun alueen hallinnosta vastasi koko jatkosodan ajan päämajan sotilashallint-osasto, jonka komentajana oli aluksi eversti J.V. Arajuuri ja keväästä 1942 lähtien eversti E.R. Koskimies. Siviilihallinnon osuus laajeni kuitenkin varsin nopeasti, mutta päätökset siviiliväestön paluusta teki koko ajan sotilashallinto. Erityisen ominaispiirteen sotilashallinnolle antoi tosiasia, että useimmat sotilashallintoviranomaisista olivat luovutetun Karjalan entisiä siviilivirkamiehiä, nyt vain sotilaspuvussa.

Paine palata välittömästi etenevien joukkojen perässä oli karjalaisten keskuudessa suuri. Siviiliväestön osittaista välitöntä takaisinmuuttoa puolsivat monet syyt. Ylivoimaisesti tärkein syy oli päästä aloittamaan maataloustyöt heti koko alueella. Alustavien tutkimusten mukaan neuvostoliittolaiset isännät olivat ottaneet käyttöönsä suuren osan Karjalan viljelyksistä. Vaikka ensimmäiset arviot vilejlyalasta osoittautuivat myöhemmin ylimitoitetuiksi, ei kroonisesta elintarvikepulasta kärsivässä maassa ollut varaa menettää vähäistäkään osaa sadosta. Palautetun Karjalan 280 000 peltohehtaaria odottivat myäs kyntäjiään, jotta kesällä 1942 olisi päästy kyövötöihin täydellä teholla. Tästä syystä palasi miinanraivauksen ja erilaisten kärkikomennuskuntien suorittaman puhdistustyön jälkeen jo elo-lokakuun aikana hieman yli 40 000 karjalaista takaisin. Vuoden loppuun mennessä jo noin 75 000 siviiliä oli Karjalassa. Sotilashallinto-osaton ois myöntänyt paluulupia useammillikin, mutta erityisesti karjan ja irtaimiston kuljettamisvaikeudet estivät laajemman takaisinmuutos. On muistettava, että talvesta 1942 ei monestakaan syystä ollut tulossa helppo uutta elämää aloitteleville.

On luonnollista, että muuttohalut siirtoväen keskuudessa entisestään kasvoivat, kun rintamatilanne myöhäissyksyllä 1941 vakiintui ja pitkällinen odottelu vieraissa ”korteeripaikoissa” oli jatkunut monen kohdalla jo yli vuoden. Syksyllä 1941 palasi Karjalaan takasin pääasiassa väestöä, joka oli lähtöisin Moskovan rauhan ajan lähialueelta eli niitä, jotka evakuoitiin vasta talvisodan jälkeen. Pidempään evakossa olleiden entisten rajanpinnan kuntien asukkaiden mahdollisuudet päästä takaisin olivat luonnollisesti huonommat.

Karjalan Liiton ja Viipurin läänin maataludellisten etujärjestöjen sekä toisaalta sotilashallinto-osaston välille syntyi kitkaa paluukysymyksessä 1941-1942 vaiheessa. Karjalaisten edustajat halusivat poistaa muuttolupajärjestelmän ja tarjota muuttovapauden kaikille halukkaille. Näin siitä huolimatta, että vaikeudet tiedettiin mittaviksi suureksi osaksi sodan hävittämässä Karjalassa. Vapaata paluuta oli kokeiltu jo elokuusta Harlun, Pälkjärven, Ruskealan ja Värtsilän siirtoväen osalta.

Vaikka mainitut kunnat olivat säästyneet enemmiltä sodan tuhoilta, aiheuttivat monet takaisin tulleet huollettavat suurta vaivaa viranomaisille. Juuri näihin kielteisiin kokemuksiin vetosi ristituleen joutunut sotilashallinto-osaston väestönsiirtotoimiston päällikkö luutnantti Johannes Virolainen – itse tunnettu karjalainen vaikuttaja – puolustaessaan paluulupajärjestelmää. Myös siirtoväen huollon keskuksen johtaja Urho Kekkonen vastusti siirtoväen vapaata paluuta ”lapsineen ja kaikkineen” Laatokka-lehdelle syyskuussa 1941 antamassaan lausunnossa, vaikka katsoikin ”kaiken kynnelle kykenevän” väestön paluun maataloustöihin välttämättömyydeksi. Kaikesta huolimatta otettiin riskejä ja päästettiin siviiliväestö jopa rintamalinjojen läheisyyteen.

Siirtoväen pääjoukkojen paluu Karjalaan keskittyi kevääseen ja alkukesään 1942. Siviiliväestön huollon keskuksen talven aikana tekemien tarkkojen laskelmien mukaan noin 120 000 henkeä halusi keväällä muuttaa takaisin entisille kotiseudulleen. Heistä 90 000 pääsi kevätsiirron aikana muuttamaan takaisin tuloksena ennakoitua vähäisemmistä kuljetuskustannuksista.

Kevään 1942 jälkeen muuttovirta jatkui heikkona, mutta pelaajia riitti kuitenkin aina vuoden 1941 kevääseen asti. Vuoden 1942 lopussa Karjalassa oli jo 255 000 siviiliä, ja seuraavan vuoden aikana muutti vielä 40 000 siitoväkeen kuuluvaa takaisin. Toukokuussa 1941 asui Karjalassa noin 280 000 henkeä, mikä merkitsi sitä, että lähes 70 prosenttia vuoden 1939 asukasluvusta oli saavutettu. Tässä määrässä eivät kuitenkaan ole mukana armeijassa palvelleet eivätkä luonnollisestikaan ensimmäisen evakkotaipaleen aikana matkalle uupuneet. Väestön määrä oli suurin palautetun alueen läntisimmissä kunnissa. Eismerkiksi Räisälän asukkaista yli 90 prosenttia oli palannut. Sn sijaan sotatoimialueella olleissa Terijoen ja Metsäpirtin kunnissa siviiliväestön määrä oli vähäinen koko jatkosodan ajan. Terijoelle saattoi palata vain kaksi prosenttia aikaisemmasta asukasluvusta, Terijoen kohdalla taikasin muuttoa vähenisi myös se, että kunnann väestöstä vain pieni osa oli saanut toimeentulonsa maataloudesta. Terijokelaisten sijoittuminen Sisä-Suomeen oli tapahtunut helpommin kuin maatalousvaltaisten pitäjien asukkailla. Takaisinmuuttoluvuista näkyy yleisemminkin, että Karjalassa pyrittiin jälleenrakentamaan ensin maaseutu. Paine karjalaisen maataloussiirtoväen kohdalla paluuseen oli paljon suurempi kuin kaupunkisiirtoväellä, joka oli varsin helposti löytänyt väylän uuteen elämään supistuneessa Suomessa jo välirauhan aikana. Viipurin asukasluku jatkosodan aikana ei suurimmillaankaan ollut puolta vuoden 1939 väestöstä.

Lähinnä myöhempien historiallisten tapahtumien valossa karjalaisten ryntäyksenomaista paluuta on pidetty yhteiskunnan taloudellisten resurssien tuhlauksena. Paluumuutto oli kuitenkin vuosina 1941-1944 yhteiskunnallinen välttämättömyys. Maan elintarviketilanne vaati jokaisen peltohehtaarin viljelemistää. Tässä suhteessa Karjalan maatalouden nopea elvyttäminen oli tarpeen. Sitä ei olisi voitu toteuttaa ilman paikallisen väestön paluuta. Mitään muuta reaalista vaihtoehtoa paluulle Karjalaan ei siirtoväelle olisi pysytty tarjoamaan sen jälkeen, kun pika-asutuksen jatkaminen raukesi kesällä 1944.

Lähdeaineisto: Suomi sodassa ISBN 951-9078-94-0