Vallatun alueen olojen järjestäminen

Suomalainen kansakoulu ja suomalaiset opettajat toimivat tehokkaasti vallatulla alueella.

Itä-Karjalaan perustettiin Itä-Karjalan Sotilashallinto, jonka tehtäväksi määriteltiin sotilaalliset vaatimkset toteuttamalla järjestää vallatun alueen hallinto, järjestyksen palauttaminen, alueen talouden, ennen kaikkea maatalouden ja kansanhuollon vaatimat tehtävät sekä terveydenhoito ja niiden muiden tehtävien toteuttaminen, jotka myöhemmin määrätään suoritettavaksi. Tehtävien määrittely sisältyi sotamarsalkka Mannerehimin heinäkuun 15. päivänä antamaan käskyyn Itä-Karjaan väliaikaisesta hallinnosta. Näitä kysymyksiä oli tarkasteltu jo aikaisemmin suppeammassa piirissä. Ylipäällikön käsky edellytti tulevien selusta-alueiden jakamista piireihin, alueisiin ja kyliin. Ensimmäiseksi sotilashallintokomentajaksi nimitettiin Enso Gutzeitin toimitusjohtaja, vuorineuvos ja everstiluutnantti Väinö Kotilainen. Seuraavana vuonna virkaansa tympääntyneen Kotilaisen tilalle siirtyi eversti Johan Arajuuri ja vuonna 1943 everstiluutnantti Olli Paloheimo. Kommentajan apuna oli sotilashallintoesikunta, joka sijaitsi aluksi Mikkelissä, sitten Niittyöahden kansanopistossa ja vuoden 1941 loppupuolella Joensuussa. Viimeinen sijoituspaikka oli vuodesta 1943 alkaen Ääänislinna. Toiminnan alkuvaiheessa vallattujen alueiden hallintovastuu oli sotatoimiyhtymillä. Vuodesta 1942 alkaen sotilashallintokomentaja sai oman vastuualueensa. Lähelllä rintamaa olevat alueet jäivät edelleen yhtymien vastuulle.

Sotilashallintoesikunnan ylimmän johdon muodisti alkuvaiheessa komentajan lisäksi esikuntapäällikkö, komentajan apulainen, lainopillinen avustaja ja komentajan neuvottelukunta. Neuvottelukunta koostui 12 luotettavasta Suomeen aikoinaan paenneesta itäkarjalaisesta, joiden todellinen merkitys jäi vähäiseksi. Esikunta jakaantui osastoihin ja toimistoihin. Esikunnan vahvuus oli loppuvuonna 1941 vajaat 700 miestä ja naista. Samaan aikaan koko sotilashallinnossa työskenteli vajaat 3000 henkilöä.

Vallatulla alueella suoritettiin vuoden loppun mennessä väestönlaskenta. Sen mukaan hallintovastuulla oli yli 86 000 ihmistä, joista kansallisia eli suomenheimoisia oli noin 36 000 ja vierasheimoisia eli epäkansallisia – pääasiassa venäläisiä – noin 50 000 ihmistä. Sotamarsalkka Mannerehim antoi käskyn jo heinäkuun 8. päivänä tulevan vallatun alueen väestön käsittelystä. Sen mukaan muun muassa venäläiset tuli vangita ja sulke keskitysleireihin eli siirtoleireihin, kuten niitä kutsuttiin syksystä 1943 alkaen. Uuden leiriohjesäännön (1942) mukaan leirit koskevat a) epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä, jotka on siirrettu aleuilta, joilla heidän oleskelunsa ei sotatoimien vuoksi ole sallittu, b) poliittisesti epäluotettava, sotilashalllintoalueen kansalliseen ja epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä tai c) poikkeustapauksissa muitakn sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetä suotavana.

Leirit siirtyivät sotilashallinnon alaisuuteen asemasotavaiheen alussa. Vuoden 1941 lopulla leireihin oli suljettu yli 20 000 vierasheimoista. Reilut vuotta myöhemmin leiriläisten lukumäärä oli suurimmillaan eli noin 24 000 ihmistä. Sodan pitkttyessä leireihin suljettuja ihmisiä alettiin vapauttaa. Vapautunut leiriläinen merkittiin omaksi rymäkseen ja heidät pyrittiin sijoittamaan valvonnan helpottamiseksi tyhjiin kyliin. Liikkumista valvottiin ja valvonna helpottamiseksi kansallinen väestö sai vihreän ja epäkansallinen väestö punaisen kulkuluvan. Siviiliväestö tarvitsi lisäksi matkustusluvan Suomeen, venäläisellä vapaalla vapaalla väestöllä ei ollut lainkaan oikeutta matkustaa Suomeen. Leirin kurnpitokeinojen ankarinta asteikkoa edusti raipparangaistus. Tästä menetelmästä ei olut täysin yksimielisiä, mutta sitä ppeussteltiin Haagin vuoden 1907 maasodan tapoja ja lakeja koskevalla sopimuksella, jota Neuvostoliitto ei ollut ratifioinut. Leirien sijasta suunniteltiin syksyllä 1941 myös epäkansallisten siirtamistä Saksan Neuvostoliiton valtaamille alueille. Asiasta käytin saksalaisten kanssa neuvottelujakin, mutta asia tyrehtyi, koska tarvittavaa maayhteyttä Laatokan eteläpuolelta ei syntynytkään. Kansallisen väestön suhteen pidettin pääperiaatteena heidän pysymistään paikoillaan. Kaikkialla tämä periaate ei kuitenkaan toimitunut. Esimerkiksi Äänisniemellä suoritettiin tuhansien ihmisten väestönsiirtoja rannikkopuolutuksen turvaamiseksi ja toisaalta partisaanitoiminnan vaikeuttamiseksi. Pakkosiirtoon liittyi asukkaiden karjan takavarikointi ja teurastus.

Vallatun alueen työvoimareservit olivat vähäiset, joten kaikkiin 16-60-vuotiaisiin ulotettiin työvelvollisuus. Pääosa heistä oli tietysti naisia ja lapsia. Työvelvolliset jaettiin kolmeen luokkaan, A-luokka sai työskennellä kotipaikkansa ulkopuolella, B-luokka vain sijoituspaikkakunnalla ja C-luokkaan kuuluivat työhän kykenemättömät, Työvelvollisia käytettiin metsä-, tie, rakennus- ja korjaustöissä sekä palveluammateissa. Mainittuja töitä tekivät myös suomalaiset työvelvolliset, reserviläiset ja vapaaehtoiset. He olivat enimmäkseen nuorisoa. Työnteosta maksettiin myös palkkaa, jonka suuruus riippui työntekijän kansallisuudesta. Suomalaiset ja heihin verrattavat saivat palkan kotimaan tason mukaan, epäkansallinen väestö sai puolet ja leireihin suljetuille ei aluksi maksettu mitään. Palkkaerojen suuruutta kuvaa se, että suomalainen työmies ansaitsi tunnissa enemmän kuin leiriläinen päivässä. Palkanmaksun yhtenä tavoitteena oli tietyn ostokyvyn takaaminen, jotta avustusten maksamiselta vältyttäsiin. Naisten palkka oli miesten palkkaa pienempi. Sotaonnen kääntyminen itärintamalla ja Italiassa vaikutti palkkoihin siten, että aavistus sodan lopputuloksesta yhdenmukaisti palkkatasoa.

Vallatun alueen oikeusjärjestyksen pohjana oli Suomen yleinen laki ja sotaväen rikoslaki sekä sotilasviranomaisten antamat määräykset. Siviilien ylimpänä oikeusasteena oli Sotaylioikeus. Itäkarjalaisia vapausrangaistuja ei haluttu siirtä Suomeen, jolloin Kinnasvaaraan perustettiin heille ikioma keskusvankila. Tuomioistuimien rangaistusten lisäksi sotilashallinnon keinovalikoimaan kuuluivat kurinpitorangaistus, vangitseminen tai pidättäminen, sijoittaminen työ- tai kasvatuslaitokseen, henkilökohtaisen vapauden rajoitaminen tai sulkeminen leiriin.

Suomessa ja Itä-Karjalassa vallinnut elintarvikepula pakotti miettimään tehokkaan maatalouden järjestämistä. Tilanne Itä-Karjalassa oli vielä huonompi, koska neuvostojoukot olivat pyrkineet varastojen poiskuljettamiseen sekä tuhoamiseen, sato oli jäänyt osin korjaamatta ja suomalaisjoukot turvautuivat osittain paikallishuoltoon.

Kalastusvälineet, kuten veneet ja pyydykset luokiteltiin sotasaaliiksi. Sotilashallinto luovutti niitä paikallisille kalastajille vuokraa vastaan. Kalasaaliit oli luovutettava sotilashallinnon erityisille kalanvastaanottoasemille ja kalastajille jäi omaan käyttöön lähivesiensä kotitarvikesaalis.

Itä-Karjalan metsät siirtyivät Neuvostoliiton valtiolta sotilashallinnolle, jolla oli oikeus hakkuisiin ja puutavaran käyttöön. Työvoimapula rajoitti tuntuvasti metsävarojen hyödyntämistä. Töihin saaduille perustettiin erityisiä työleirejä.

Itä-Karjalassa siirryttiin jo elokuun lopulla 1941 elintarvikkeiden säännöstelyyn, koska niiden ei arviotu muuten riittäävän yli talven. Elintarvikepulaa koetettiin helpottaa jakamalla paikallisväestölle puutarhapalstoja ja muuta maata. Ruokapula näkyi erityisesti keskitys- eli siirtoleireillä. Niissä käytettiin muille ihmisille kelpaamatonta ravintoa kuten arvottomia kalalajeja. Heikko ravinto johti kuolleisuuden kasvuun, joista vuosi 1942 oli kriittisin. Virallisen suomalaistiedon mukaan leireissä kuoi kaikkiaan lähes 4000 ihmistä, joista pelkästään vuonna 1943 noin 3500 ihmistä.

Sotilashallintoesikunnan valistusosastolle kuului vastuu kouluopetuksen järjestämisestä Itä-Karjalassa. Jo lokakuussa julkaistiin oppivelvollisuusasetus ja vuoden loppuun mennessä oli perustettu yli 50 kansakoulua, joissa läksyjään luki noin 4700 koululaista. Enimmillään kouluja oli kolme vuotta myöhemmin, jolloin 112 koulussa oli yhteensä noin 10 000 oppilasta 450 opettajan johdossa. Kansakoulujen lisäksi oli vaativampiakin asteita. Itä-Karjalasta lähetettiin Suomeen oppilaita kansanopistoihin, maatalousoppilaitoksiin tai oppikouluihin.

Hyökkäyksen edetessä Itä-Karjalaan seurasivat luterilaiset papit perässä ja kastoivat paikallisväestöä evankelisluterilaisen kirkon jäsenyyteen. Kirkkokuntien välillä oli kuitenkin jännitteitä.

Itä-Karjalan postin kulusta huolehtivat aluksi sotatoimiyhtymät. Vuoden 1941 lopussa alueen postiasioista vastasi sotilashallinto, joka perusti vallatulle alueelle konttoreita, toimistoja, asemia jne. Kirjeposti oli maksutonta 30.09.1943 annettuun asetukseen asti. Syyskuussa 1941 laskettiin liikkeele ensimmäiset postimerkit, joihin painettiin sanat Itä-Karjalan sot.hallinto. Kaikkiaan näitä postimerkkejä painettiin yli 10 miljoonaa kappaletta ja niitä oli useita sarjoja.

Lähdeaineisto Ari Rautala Itä-Karjalan valtaus 1941 ISBN 978-951-20-6161-7