Hyökkäys juuttui

Suomalaisten marssi kohti Karhumäkeä jatkui

Karjalan Maaselän valtauksen jälkeen suomalaiset valmistelivat hyökkäyksen jatkamista kohti itää. Valmisteluja häiritisivät vihollisen pommikoneet ja tykistökeskitykset sekä vastahyökkäykset, joista yksi pääis Ke.Os 9:n asemiin asti. Venäläisten vastahyökkäys saatiin torjuttua, ja oma hyökkäys aloitettiin 6.11. Se saavutti vain pieniä maastovoittoja, ja 8. D:n komentaja eversti Winell keskeytti hyökkäyksen. Divisioona oli törmännyt tykistöä lukuunottamatta yhtä vahvaan viholliseen ja ryhmittyi puolustukseen. 8.Divisioonan eteläpuolella oli 4. D vallanut Kumasan ja eteni tavoiteenaan Tsopina, josta olisi vain 15 kilometriä Karhumäkeen. Tsopina oli neuvostojoukkojen yhteyksien kannalta tärkeä tienristeys, ja siitä jouduttiin taistelemaan. 2.11. JR 26:n joukot pysähtyivät tyksitön ja hiettimien tuleen. Vastarinta murrettiin jälleen saarrostamalla. Venäläiset olivat myös ovelia ja päästivät suomalaiset asemiin, jonka jälkeen he saarrostivat itse sivuilta keskelleen hökännyttä suomalaisosastoa. Suomalaiset saivat uhan torjuttua, mutta hyökkäys eteni hitaasti, Tsopina vallattiin 3.11.

Tsopinan jälkeen 4 D:n joukot jatkoivat hyökkäystään sieltä vetäytyneitä ja uudelleen puolustukseen ryhmittyneitä sekä tuoreita venäläisjoukkoja vastaan, Padukin metsätyömaan maastoissa käytiin kiivaita taisteluita. Aluksi Suomelta hyökkäsi JR 35, mutta se ei päässyt etenemään, joten sen läpi tuotiin eteen jälleen JR 26. Sen hyökkäys pysähtyi paljaaksi hakatuilla harjanteilla vihollisen tuleen. Pian se joutui myös vastahyökkäyksen kohteeisi, mutta oman tyksitön sulkutuli selvitti tilanteen. Hyökkäyksessä oli mukana JR 25. Myös sitä vastaan hyökättiin, mutta sekin torjui yrityksen.

Paduk vallattiin 6.11. Sieltä pystyttiin tarkkailemaan Kumajoen yli vievää siltaa ja Karhumäelle johtavaa tietä. VII AK:n alueella armeijan eteläisellä suunnalla oli vallattu Kontupohja viikon vaihtuessa. Suomalaisten tavoitteena oli tuhota Kontupohjan ja Käppäselän välissä olleet vihollisjoukot. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu, sillä ne olivat rakentaneet huoltotien, jota Suomen tiedustelu ei ollut havainnut. Neuvostojoukot pääsivät tietä pitkin vetäytymään Uunitsan itäpuolelle. Seuraavaksi 4. D:n tavoitteena oli edetä Perälahteen, jonka tuntumassa taisteltiin 9.11. Neuvostojouko tekivät kuitenkin tiivistä vastarintaa.

Louhea kohti hyökkääviä suomalaisia ja saksalaisia vastassa olllut Neuvostoliiton 88.D laittoi hanakasti vastaan. Hyökkäyksen tuloksena sen joukkoja jäi neljään mottiin suomalais-saksalaisten joukkojen väliin. Siilasvuo piti mottien tuhoamista ehtona hyökkäyksen jatkamiselle, kun taas saksalaiset olisivat halunneet edetä nopeasti ja jättää motiti odottamaan. Siilasvuo oli myös tyytymätön saksalaisten joukkojen huonoon taistelumenestykseen. Välit kiristyivät.

Saksalaisten huono menestys rintamalla oli aihen, jota myös Mannerheim valitteli. Saksalaiset eivät osanneet toimia suomalaisessa maastossa, eikä heillä ollut kunnollisia talvivarusteita. 5.11. Siilasvuo pyyis päämajalta käyttöönsä lisää suomalaisia joukkoja. Ylipäällikkö ei hyväksynyt pyyntlä. Samana päivänä Ryti kirjoitti Mannerheimille ja kertoi olevansa huolissaan III AK:n hyökkäyksestä. Hyökkäystä ei suoraan kielletty, mutta 5.11. Suomen sodanjohto esitti toiveen sen pysäyttämisestä. Taustalla oli Yhdysvaltojen Suomelle lokakuun lopulla antama nootti, jossa vaadittiin hyökkäyksestä luopumista.

Mottitaistelut kestivät useita päiviä ja sitoivat joukkoja, sillä hyökkäyst pyrittiin jatkamaan samaan aikaan, 9.11. II/JR 14 ja II/SS-JR 6 saivat murron vihollisasemiin Louheen johtavalla maantiellä. Neuvostoliiton joukot tekivät vastahyökkäyksen motteja laukaisemaan pyrkivien selustaan, jossa niitä suojasi JR 12. Puolustustaistelusta tuli kiivas, mutta venäläisten hyökkäys saatiin lopulta torjuttua.

Kohti Karhumäkeä hyökkäävät suomalaiset olivat saavuttaneet menestystä, mutta marraskuun tullessa puoleenväliin asiat muuttuivat. Suomalaiset olivat saapuneet Karhumäkeä suojaavalle puolutusvyöhykkeelle. Sen etureuna oli noin 6-10 kilometrin päässä itse kaupungista, Neuvostoliitto oli tuonut lisää joukkoja puolustukseen, ja sodanjohto oli antanut käskyn pitää Karhumäki. Kaupunki oli korkeiden kukkuloiden suojaama, ja sinne pääsi vain kahta tietä pitkin etelästä ja lännestä. Kaupungin ympäristö oli putsattu avohakkuilla, ja neuvostojoukot hallitsivat aluetta tulellaan. Ääniseltä tehtvään maihinnousuun Suomella ei ollut kalustoa.

Suomalaiset hyökkäsivät kohti Perälahden kylää, noin 10 kilometriä Karhumäestä etelään. Sen ympärillä käydyissä taisteluissa suomalaiset saavuttivat aluksi maastoa, mutta neuvstojoukot tekivät ärhäköitä vastahyökkäyksiä ja tunkeutuivat muun muassa 11.11. Sissip 1:n ja asemiin. JR 45:n oosia tuli auttamaan sissipataljoonaa, mutta menetettyä maastoa ei saatu takaisin. Ryhmä Oinonen oli katkaissut Muurmannin radan Perälahden eteläpuolella edellisenä päivänä.

JR 56 lähetettiin koukkaamaan vihollisen sivustaan. Sen kulku oli hidasta, sillä se joutui raivaamaan itelleen etenemisuraa metsässä. Kun JR 56 saisi kosketuksen viholliseen, 2 Jpr.n hyökkäsii vihollisen etulinjaan Perälahden tienhaaraan, JR 56 ol ei päässyt tavoiteltuun yllätykseen. Se oli havaittu jo 15.11. päivää ennen suunniteltua hyökkäystä. Rykmentti joutui taisteluun, ja sen matka pysähtyi. Toinen Jääkäriprikaati hyökkäsi suunnteltuna ajankohtana. Puoli kilometriä ennen tienhaaraa se joutui kiivaaseen konetuliaseiden tuleen ja pysähtyi. Hyökkäys uusittiin tykistön tuella useamman kerran, mutta se edennyt. II AK:n 4. D:n eteneminen kohti Karhumäkeä takkuili myös. Se saavutti maastovoittoja, mutta miesten väsymys johti joukkokieltäytymisiin.

Suomalaiset havaitsivat Äänisellä proomusaattueen jäihin juuttuneena. Alusten lastina oli niin paljon ruokaa ja muita tarvikkeita, eikä Neuvostoliitto halunnut luopua niistä.

III AK:n hyökkäys kohti Louhea oli poliittisessa vastatuulessa. Suomalais-saksalaisten joukkojen väliin jääneet venäläismotit laukaistiin 13.11. mennessä. Siilasvuo antoi käskyn hyökkäyksen jatkamisesta. Ensin hyökkäsi SS-Div, Nord ja sen jälkeen vuorokauden kuluttua Divisioona J. Saksalaisdivioonan oli käskyn mukaan lähetettävä hyökkäyssuunnitelmansa armeijakunnan esikuntaan tarkastettavaksi, Se saapui 15.11.. Siilasvuo ei ollut tyytyväinen, Suunnitelmassa kaavaillun läpimurtohyökkäyksen sijaan vaati saksalaisia saarrostamaan. Hän myös käski rakentaa puolustusasemat valmiiksi ennen hyökkäykseen ryhmittymistä. Lisäksi Siilasvuo vaati saksalaisten menettämän kenttavartion takaisinvaltausta. Sen saksalaiset valtasivatkin 13.11. menettääkseen sen seuraavana päivänä.

Divisioonan komentaja eversti Väinö Palojärvi esitti vuorokauden porrastuksen poistamista divisioonien hyökkäysajankohtien väliltä. Siilasvuo ei myöntynyt tähän. Hän ei luottanut SS-miesten taistelutaitoon eikä näitä komentaneiden upseerien pätevyyteen. Ilmeisesti tässä vaiheessa hyökkäyksen lopettaminen oli jo kypsynyt Siilasvuon mielessä, eikä hän halunnut asettaa suomalaisia hyökkäyksen eturintamaan.

Lähdeaineisto Ilkka Enkkovaara Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5