Karhumäen valtaus

Karhumäessä käytiin kiivaita katutaisteluja.

Suomalaiset 2. Jpr:n joukot saavuttivat Perälahden, josta venäläiset olivat vetäytyneet. He olivat lähtiessään sytyttäneet kylän tulee, mutta sen 12 talosta paloi vain kolme. Uudet puolutuslinjat suomalaiset kohtasivat kolme kilometriä Perälahden pohjoispuolella.

Kohti Karhumäekä etenevät suomalaisjoukot alkoivat olla jo kaupungin tuntumassa. Suomalaisten etulinjaa lähimpänä olleet tykkipatterit, Rask.Psto 1 ja Rask.Psto 4, olivat noin kahdeksan kilometrin päässä Karhumäestä. Niiden 155 mm:n haupitsien kantomatka oli 10 kilometriä.

Etelästä kohti Karhumäkeä matkannut JR 45 eteni Vaakisjärven maastossa. 20.11. rykmentti lähetti osaston tiedustelemaan maantien läheisyyteen. Liikenne tiellä todettiin vilkkaaksi. Melkein heti kahden joukkueen vahvuisen osaston palattua takaisin JR 45 aloitti hyökkäyksen kahden pataljoonan voimin. Neuvostoliittolaiset olivat kuitenkin huomanneet suomalaisten liikkeet ja odottivat reitin molemmin puolin olevilla kukkuloilla. Pääosa suomalaisista jäi mottiin, ja puhelinyhteys sine katkesi. I/JR 56 komenttiin hyökkäämään mottiin, mutta sen miehistä keiltäytyi, Tehtävä annettiin SissiP 1:lle, Sen eteneminen kohti mottia pysähtyi vihollisen asemiin. Seuraavana päivänä paine mottia kohtaan helpotti, ja suomalaiset pääsivät vetäytymään. Ilmeisesti venäläiset olivat vetäytyneet motin välittömästä läheisyydestä saarrostusuhan vuoksi.

Karjalan Maaselkään tunkeutunut Suomen 8. D jarkoi itään. Sen tavoitteena oli katkaista Muurmannin rata niin, että pohjoisesta ei voitaisi tuoda lisää joukkoja Karhumäkeen. Tärkeimmät kohteet olivat Maaselän asemakylää ja sen eteläpuolella oleva Krivin risteysasema, JR 5 valtasi Krivin aseman, josta se jatkoi hyökkäystään Maaselän asemakylää vastaan, mutta etenemien pysähtyi reilu kilometri ennen tavoitettava. Asemalle oli saapunut rintamalle kuljetettavan Neuvostoliiton 263 D:n soia, noin tuhat miestä ja 28 tykkiä. Asema jäi valtaamatta.

Krivin lisäksi suomalaisten haltuun otettiin vielä Suurlahden kylä, josta vetäytyvät neuvostojoukot jäivät hetkeksi mottiin Liistepohjan alueelle.

Muurmanskin radan katkaiseminen ja Louhen valtaus keskeytettiin. Sen lisäksi, että Mannerheim ohjasi Siilasvuota keskeyttämään operaation, myös Saksan sodanjohto oli sitä vastaan. Sn edustajana Suomeen 15.11. saapunut kenraalimajuri Warlimont ilmoitti, että SS-Div. Nordin joukkojen irrottaminen III AK:n alueelta piti aloittaa heti joulukuun alussa. Divisioona matkasi Saksaan. Siilasvuo ja von Falkenhorst määräsivät Louhen operaation lopetettavaksi samaan aikaan.

Vielä 17.11. saksalaiset yrittivät vallata takaisin aiemmin menettämänsä kenttävartion, jonka hallinnan Siilasvuo oli asettanut hyökkäyksen jatkamisen edellytykseksi. Divisioona J ja saksalaisjoukot ryhmittyivät puolustukseen.

Suomen eteneminen kohti Karhumäkeä oli hidastunut merkittävästi. Neuvostoliitto oli päässyt liikuttelemaan joukkojaan rautateitä pitkin, ja suomalaisten II ja VII AK:n yhteistoiminnassa oli toivomisen varaaheikkojen viestiyhteyksien vuoksi. Lisäksi osa joukoista oli väsyneitä, muun muassa JR 45 oli taistellut kuukauden lähes tauotta. Tilanteen laukaisemiseksi JR 60 päätettiin suunnata etelästä vihollisen sivustaan helpottamaan 4. D:n lännestä tulevaa iskua. Rykmentti eteni käskettyyn suuntaan ja valtasi maastoa. Se joutui myös vastahyökkäyksen kohteeksi, mutta ne saatiin torjuttua.

4 D:n hyökkäys oli pysähtynyt heikojen huoltoyhteyksien ja sivustauhan vuoksi. Divisioona valmisteli hyökkäystään ja rakensi huoltotietä maastoon. Neuvostoliittolaiset läysivät tien ahkeralla partioinnilla. 26.11. klo 9 Neuvostoliiton JR 132:n osat hyökkäsivät huoltotielle. Sen puolustukseen osallistui erilaisia suomalaisia yksiköitä, muiden muassa tykki- ja viestimiehiä. Kiihkeässä metsätaistelussa kattui lopulta 340 venäläistä. 30 jäi vangiksi. Vihollinen vetäytyi klo 14.

Karjalan Armeijan komentaja Heinrichs tutustui rintaman tilanteeseen 26.11. Suomalaisten joukkojen hyökkäykset Karhumäen valtaamiseksi olivat tähän asti jääneet erillisiksi, Nyt pyrittiin koordinoimaan eri divisioonien hyökkäykset toisiaan tukeviksi. Operaatio jaettiin kahteen osaan. Ensin vallattaisiin Kolijärven itaäpuolella sijainneen Padukin itäisen metsätyömaan sillan maasto. Toisessa vaiheessa otettaisiin Karhumäki.

Loppuviikon aikana 2. Jpr:n Jääkäripataljoona 6 (JP&) pääsi asemaan, josta se pystyi tulittamaan ensimmäisenä tavoitteena ollutta Padukin itäisen metsätyömaan maastoa. Tästä huolimatta JR 60:n hyökkäys etelästä alueella ei edennyt tavoitteeseen asti, Lännestä Kev.Os 14:n tukemana hyökännyt JR 35 eteni hitaasti. Miehet olivat haluttomia hyökkäämään.

II AK.n alueelle oli muodostunut motti Liistepohjaan. Mottia pidettiin aluksi helposti vallattavan, mutta kahden komppanian voimin tehty hyökkäys törmäsi vahvaan vihollistuleen. Venäläiset ampuivat vielä suomalaisten ylimenokohtaa Liistelahdessa, ja tykit hakkasivat jäähän reikiä. Uusi yritys uusin voimin tehtiin kaksi päivää myöhemmin, mutta sekään ei aluksi onnistunut. Savuverhon suojissa motin toiselle sivustalle kiertänyt 42. Rajajääkärikomppania sai iskullaan vaiennettua kaksi panssaritorjuntatykkä ja kolme konekivääriä. Mottia saatiin supistettua.

Seuraavana päivänä 27.11. 43. RajaJK jatkoi menestystään ja eteni taistellen. Aamuyöllä neuvostoliittolaiset aloittivat vetäytymisen, joka onnistui kohtuullisesti suomalaiste heikkojen viestiyhteyksien ansiosta. 289.D:n pääosin onnistui vetäytyä jään yli. 8 D oli saavuttanut tavoitteensa luukuun ottamatta Maaselän aseman valtausta. Se ryhmittyi puolustukseen, suojasi Karjalan Armeijan vasemman sivustan ja sitoi taisteluun pohjoista kohti Karhumäkeä lähetetyt neuvostojoukot.

12. iltaan mennessä Karhumäen operaation ensimmäinen vaihe oli saavutettu. Karhumäen uloin puolustusvyöhyke oli murrettu, mutta aikaa tähän oli mennyt lähes kuukausen verran. Kar.A:n johdoola oli käsitys, että se, joka saisi rintamalle nopeammin vereksiä joukkoja, voittaisi taistelun Karhumäsetä, Tällöin päätettiin Äänislinnasta siirtää 1. Jääkäriprikaati (1.JPr.) Karhumäen rintamalle. Polkupyörin liikkuvat jääkärit saapuivat aluelle 1.12. ajettuaan 65 kilometrin päivätaipaleita jäisiä teitä pirkin, Pakalle kaartoivat myös Laguksen panssari.

Hyökkäysryhmityksessä VII AK:n tehtävänä oli vallata kaupungin eteläpuolisest osat. II AK hyökkäsi luoteesta ja 1.JPr maantietä pitkin. Hyökkäys alkoi aamulla 5.12. Siihen osallistuivat tyksitö ja panssarivaunut, joski 30 asteen pakkasessa niiden käynnistämisessa oli ongelmia. Tornitkin olivat jäätyneet paikoilleen. Tykistön käyttöön asemkuntarajojen yli oli kiinnitetty huomiota.

Klo 10.35 hyökkäyksen kärkenä etenevä Taisteluosasto Hynnisen joukot saapuivat Karhumäen laitaan. Osasto oli muodostettu jääkäripataljoonasta, kevyestä ja raskaasta panssarivaunujoukkueesta ja pioneereista. Matkallaan kaupungin laittaan se oli kohdannut vain heikkoa vastarintaa, mutta sitä olivat hidastaneet miinoitteet, jotka pioneerit purkivat. Kaupungin alueelle tultaesa neuvostojoukkoojen vastarinta tiivistyi.

Kaupunkitaistelut olivat kiihkeitä. Talojen kivijaloista ja kellareista ampuvat venäläiset aiheuttivat suomalaisille tappioita, mutta eivät kyenneet pysäyttämään etenemistä. Klo 17 aikaan neuvostojoukot alkoivat vetäytyä Karhumäestä. Osa joukoista ryhmittyi akden panssarivaunu tukemina läheiseen Lumpuisten kylän maastoon, mutta suomalaisten panssareiden ammuttua venäläiset tuleen ne jatkoivat vetäytymistään. Taistelut alueella jatkuivat vielä seuraavina päivinä lähinnä läeheisellä kasarmialueella. 6.12.vhyökkäystä jatkettiin salamavauhtia vielä Poventsaan, joka sijaitsee Äänisen rannalla noin 15 kilomatriä Karhumäestä itään. Se vallattiin nopeasti saman päivän aikana. 7.12. sodittiin motteihin jääneiden vihollisten kanssa, joita oli kasarmialueella sekä kaupungin eteläpuolella. Motit vallattiin 8.12. mennessä ja viimeiselläkin hyökkäyssodan suunnalla ryhmityttiin puolustukseen.

Karhumäen taistelun tappiot olivat suomalaisten osalta noin 1500 miestä, joista noin 300 kaatuneina. Neuvostotappiot olivat rankat. Puolustajat olivat pysyneet paikoillaan ja taistelleet katkeraan loppuun asti. Lisäksi suomen ylivoimainen tyksitö tuotti kaupungin puolustajille raskaita tappioita. Suomi otti noin 2800 sotavankia, ja neuvostojoukkojen kaatuneiden määräksi arvioitiin 8000 sotilasta. Myös sotasaalis oli runsas. Siihen kuului esimerkisi 27 tykkiä, polttoaineita ja teollisuuslaitoksia.

12. Hangon motista ei enää vastattu tuleen. Yön ja seuraavan päivän aikana venäläisten vetäyytmiselle saatiin varmistus partio- ja lentotiedustelun avulla. Vaikka kaupunkiin edettiin varovasti, soitlaita kuoli miinotteisiin. Ensimmäisenä kaupungin keskustaan saapuivat ruotsalaiset vapaaehtoiset, jotka nostivat 4.12. torin reunalla sijaitsevan talon lipputankoon sinivalkoisen nenäliinan.

Suomen hyökkäsyssota pättyi Karhumäen valtaukseen. Alkoi asemasota, joka kesti aina kesään 1944 asti. Suomessa odotettiin, että Saksa kukistaisi Neuvostoliiton, Suomen hyökkäystä pidettiin oikeutettuna hyvityksenä talmisodan menetyksistä. Vaikka Suur-Suomi-aatteella oli kannattajansa, vanhan rajan ylittäminen herätti Suomessa vastustusta.

Suomi liitti itsenäisyyspäivänä 1941 itseensä talvisodan jälkeen solmitussa Moskovan rauhassa menetetyt alueet. Itä-Karjalaan ei sen sijaan liitetty Suomeen. Sodan hyökkäysvaiheen hinta oli raskas. Vuoden 1941 loppuun mennessä kaatui yli 25 000 miestä. Kokonaistappiot olivat noin 75 000. Kaatuneita oli enemmän kuin talvisodassa. Neuvostoliiton kokonaistappiot oliva noin 230 000, joista vankeja oli yli 50 000.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-641-5