Suomen hallitus sodan
puhjetessa v. 1941 Tasavallan presidentti Risto Ryti johtaa puhetta,
hänestä vasemmalla pääministeri J.W. Rangell, oikealla
puolustusministeri R.Walden.
Saksan itärintamalla oli
lokakuun aikana sattunut merkittäviä tapahtumia. Vallattuaan
syyskuussa Kiovan saksalaiset armeija olivat saavuttaneet huomattavan
voiton Berjanskin-Vajzman suuressa kaksoistaistelussa, joka raivosi
2:stä 17:nteen lokakuuta. Jo 3. lokakuuta Hitler tiedotti, että
itärintamalla oli alkanut ratkaisutaistelu ja muutamamaa päivää
myöhemmin ilmoitettiin Neuvostoliiton kärsineen sellaisen iskun,
että se ei tulisi siitä toipumaan. Siinä määrin ratkaisevaksi ei
tämän taistelun merkitystä kuitenkaan voitu havaita omilla
rintamillamme sen paremmin kuin läheisillä saksalaisillakaan,
kaikkein vähimminä Tihvinän suunnalla, missä ennusteltu hyökkäys
näytti yhä vain viivästyvän.
JO 16. lokakuuta
saksalaiset olivat pyytäneet, että 163 jalkaväkidivisioonalle
annettaisiin käsky ryhtyä valmistautumaan Syvärin yli
suoritettavaan hyökkäykseen, jonka ajankohta määrättäisiin
myöhemmin. Jonkin ajan kuluttua, saksalaisten nähtäväksi
päätettyä vallatta Tihvinän, divisioona sai käskyn ylittää
virran kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa käskyn
vastaanottamisesta lukien. Tavoitteen saavuttaminen oli vaikeampaa
kuin saksalaiset olivat arvioineet, ja kun Tihvinä oli 9.
marraskuuta saatu vallatuksi, hyökkääjän voimat olivat
venäläsiten tiukkenevan vastarinnan johdosta heikentyneet siinä
määrin, että 163. jalkaväkidivisioonan etenemisyrityksellä ei
katsottu olevan menestymisen mahdollisuuksia. Talven lähestyminen
alkoi tuntua, ja 10. joulukuuta saksalaiset luopuivtä Tihvinästä.
Siten oli kauan kiistanlaisena ollut kysymys tähän suuntaan
suoritettavasta etenemisestä joutunut pois päiväjärjestyksestä
Suomen ja Englannin
välisten suhteiden kehityksessä tapahtui uhkaava käänne sen
johdosta, että Suomen hallitus sai 28. marraskuuta Lontoosta
ultimaatumin luonteisen nootin. Tällä kertaa ei vaadittu joukkojen
peräyttämistä vaan sen sijaan operaatioiden keskeyttämistä ennen
joulukuun 5. päivä ja kaiken aktiivisen toiminnan lopettamisesta
sen jälkeen.
Nootti saapui juuri erään
valtioneuvostossa käydyn neuvottelun aikana, jossa itse satuoin
olemaan läsnä. Koollaolijat jättivät sikseen päiväjärjestyksessä
olevat, työvoiman puutettava ja huomattavien miehistömäärien
kotiuttamista koskevat kysymykset ja sen sijaan kohdistavan kaiken
huomionsa Englannin noottiin. Yleinen mielipide tuntui olevan sama,
jonka silloin pääministeri Rangell ilmaisi vuodenvaihteen 1945.1946
sotasyyllisyysokeudenkäynnissä seuraavin sanoin; ”Kun Englannin
vaatimukset nyt olivatt merktisevästi kohtuullisemmat kuin
12.syyskuutta 1941 päivätyssä nootissa esitetyt ja kun
turvallisuusnäkökohtien sanelemat puolutusvoimiemme tavoitteet
ylipäällikön ilmoituksen mukaan jo olivat käden ulottuvilla,
korkeintaan päivän tai parin päässä, katsottiin noottiin
voitagan vastata rämä mukaisesti myöntävästi.” Täsmällisyyden
nimessa huomautettakoon mainitussa neuvottelutilaisuudessa antamani
lausunnon kuuluneen siten, että strategisten turvallisuussyiden
sanelemat tavoitteet voitaisiin normaaleissa olosuhteissa saavuttaa
puolessa päivässä, mutta etten – vaikka toinvoinkin valtauksen
voivan tapahtu parin vuorokauden kuluessa, - saattanut ilmoittaa
tarkkaa päivämäärää, koska joukot olivat uuvuksissa pitkällisen
hyökkäsytoiminnan jälkeen. Milloinkaan ei ollut aikomuksenani
ollut jatkaa etenemistä Maaselän kannakselta Muurmanskin rataa
kohti.
Kohta Englannin nootin
saavuttua sain Yhdysvaltain Helsinginlähettilään ministeri
Schoenenfeldin välittämänä ottaa vastaan pääinisteri Winston
Churchillin lähettämän henkilökohtaisen sähkeen. Tuo suuri
valtiomies, joka tänä kriittisenä hetkenä virallisen nootin
ohessa ystävällisesti muisti minua yksityisellä viestillä,
valmisti minut siihen, että Englanti muutaman päivän kuluttua
todennäköisesti katsoisi olevasa velvollinen julistamaan Suomelle
sodan.
Jos olisin voinut pitää
pääministeri Churchillin vetoomusta yksinomaan Englannin taholta
lähteneenä aloitteena, olisin hänen ymmärtämykseensä ja
vaiteliasuuteensa luottaen voinut vastata siihen avoimemmassa ja
täsmällisemmässä muodossa. Tämä oli vallitsevien olosuhteiden
vuoksi valitettavasti mahdotonta, koska meidän täytyi edellyttää,
että brittien aloite oli venäläisten taholta harjoitetun
painostuksen tulos – mikä sittemin onkin käynyt ilmi Churchillin
muistelmista – ja että kehotuksen lähettäjät olivat velvollisia
antamaan Moskovalle tiedon hallituksen ja minun vastaukseni
sisällöstä. En näin ollen voinut saattaa mr Churchillin tiedoksi
ja 6. lokakuuta tkemääni ja joukoille käskyn muodossa
ilmoittamaani päätöstä, jonka mukaan eteneminen oli keskeytettävä
heti niiden vallattua Karhumäen, minkä välittämään läheisyyteen
ne jo olivat ehtineet. Senlaatuinen ilmoitus olisi tehnut
viholliselle mahdolliseksi irrottaa joukkoja yhdeltä tai useammalta
rintamosaltaan ja muodostaa uusia hyökkäyspainopisteitä muille
kaistoille.
Ensimmäinen edellytys,
jonka pohjalla sodasta olisi ehdotuksen mukaisesti voitu ajatella ”de
facto” luovuttavan, olisi tietenkin ollut se, että venäläiset
olisivat sitoutuneetlupumaan Suomea vastaan kohdistuneista
hyökkäysluonteisista sotatoimista, mutta vaikka sellainen sitoumus
olisi annetukin, me tuksin olisimme voineet luottaa siihen, että
vihollinen olisi jättänyt käyttämättä sunnitelmistämme
saamiaan tietoja hyväksi pettääkseen meitä, aiheuttaakseen meille
vaikeuksia ja kylvääkseen hajaannusta meidän ja saksalaisten
välille. Sitä paitsi oli täysi syy olettaa, että saksalaiset
olisivat voineet siepata sähksanomavaihdon ja muillakin keinoin
saada tietoonsa, mitä on tekeillä. Suomen taholta tehty,
neuvostohallitusta tyydyttävä sitoumus olisi varmasti saanut
saksalaiset puuttumaan asiaan, ja tekemään vastavetoja, ja heitähän
olimme jo taloudellisestikin täysin riippuvaisia. Toistaiseksi
meillä ei siis ollut riittävää toimintavapautta voidaksemme
noudattaa pääministeri Churchillin kehotusta luopua sodasta.
Suomen hallituksen
vastauksessa, joka toimitettiin Yhdysvaltain lähettiläälle 4.
joulukuta, toistetiin Suomen käyvän puolustussotaa turvallisuutensa
varmistamiseksi, Samalla ilmoitettiin, että ”Suomen sotavoimat
olivat saavuttamaisillaan strategiset tavoitteensa”. 6. joulukuuta
Englanti julisti Suomelle sodan.
Suomen itsenäisyyspäivänä
6. joulukuuta 1941 yleisö sai kolme merkittävää sanomaa. Tuona
päivänä päätti eduskunta juhlallisin muodoin julistaa
takaisinvalloitetut alueet liitetyksi valtakuntaa, ja Helsingin
Messuhallissa pidetyssä isänmaallisessa juhlassa, jossa tasavallan
presidentti puhui, yleisölle annettiin tieto sekä Englannin
sodanjulistuksesta että Karhumäen valtauksesta.
Lähdeaineisto G.
Mannerheimin muistelmat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti