Englannin sodanjulistus

Suomen hallitus sodan puhjetessa v. 1941 Tasavallan presidentti Risto Ryti johtaa puhetta, hänestä vasemmalla pääministeri J.W. Rangell, oikealla puolustusministeri R.Walden.

Saksan itärintamalla oli lokakuun aikana sattunut merkittäviä tapahtumia. Vallattuaan syyskuussa Kiovan saksalaiset armeija olivat saavuttaneet huomattavan voiton Berjanskin-Vajzman suuressa kaksoistaistelussa, joka raivosi 2:stä 17:nteen lokakuuta. Jo 3. lokakuuta Hitler tiedotti, että itärintamalla oli alkanut ratkaisutaistelu ja muutamamaa päivää myöhemmin ilmoitettiin Neuvostoliiton kärsineen sellaisen iskun, että se ei tulisi siitä toipumaan. Siinä määrin ratkaisevaksi ei tämän taistelun merkitystä kuitenkaan voitu havaita omilla rintamillamme sen paremmin kuin läheisillä saksalaisillakaan, kaikkein vähimminä Tihvinän suunnalla, missä ennusteltu hyökkäys näytti yhä vain viivästyvän.

JO 16. lokakuuta saksalaiset olivat pyytäneet, että 163 jalkaväkidivisioonalle annettaisiin käsky ryhtyä valmistautumaan Syvärin yli suoritettavaan hyökkäykseen, jonka ajankohta määrättäisiin myöhemmin. Jonkin ajan kuluttua, saksalaisten nähtäväksi päätettyä vallatta Tihvinän, divisioona sai käskyn ylittää virran kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa käskyn vastaanottamisesta lukien. Tavoitteen saavuttaminen oli vaikeampaa kuin saksalaiset olivat arvioineet, ja kun Tihvinä oli 9. marraskuuta saatu vallatuksi, hyökkääjän voimat olivat venäläsiten tiukkenevan vastarinnan johdosta heikentyneet siinä määrin, että 163. jalkaväkidivisioonan etenemisyrityksellä ei katsottu olevan menestymisen mahdollisuuksia. Talven lähestyminen alkoi tuntua, ja 10. joulukuuta saksalaiset luopuivtä Tihvinästä. Siten oli kauan kiistanlaisena ollut kysymys tähän suuntaan suoritettavasta etenemisestä joutunut pois päiväjärjestyksestä

Suomen ja Englannin välisten suhteiden kehityksessä tapahtui uhkaava käänne sen johdosta, että Suomen hallitus sai 28. marraskuuta Lontoosta ultimaatumin luonteisen nootin. Tällä kertaa ei vaadittu joukkojen peräyttämistä vaan sen sijaan operaatioiden keskeyttämistä ennen joulukuun 5. päivä ja kaiken aktiivisen toiminnan lopettamisesta sen jälkeen.

Nootti saapui juuri erään valtioneuvostossa käydyn neuvottelun aikana, jossa itse satuoin olemaan läsnä. Koollaolijat jättivät sikseen päiväjärjestyksessä olevat, työvoiman puutettava ja huomattavien miehistömäärien kotiuttamista koskevat kysymykset ja sen sijaan kohdistavan kaiken huomionsa Englannin noottiin. Yleinen mielipide tuntui olevan sama, jonka silloin pääministeri Rangell ilmaisi vuodenvaihteen 1945.1946 sotasyyllisyysokeudenkäynnissä seuraavin sanoin; ”Kun Englannin vaatimukset nyt olivatt merktisevästi kohtuullisemmat kuin 12.syyskuutta 1941 päivätyssä nootissa esitetyt ja kun turvallisuusnäkökohtien sanelemat puolutusvoimiemme tavoitteet ylipäällikön ilmoituksen mukaan jo olivat käden ulottuvilla, korkeintaan päivän tai parin päässä, katsottiin noottiin voitagan vastata rämä mukaisesti myöntävästi.” Täsmällisyyden nimessa huomautettakoon mainitussa neuvottelutilaisuudessa antamani lausunnon kuuluneen siten, että strategisten turvallisuussyiden sanelemat tavoitteet voitaisiin normaaleissa olosuhteissa saavuttaa puolessa päivässä, mutta etten – vaikka toinvoinkin valtauksen voivan tapahtu parin vuorokauden kuluessa, - saattanut ilmoittaa tarkkaa päivämäärää, koska joukot olivat uuvuksissa pitkällisen hyökkäsytoiminnan jälkeen. Milloinkaan ei ollut aikomuksenani ollut jatkaa etenemistä Maaselän kannakselta Muurmanskin rataa kohti.

Kohta Englannin nootin saavuttua sain Yhdysvaltain Helsinginlähettilään ministeri Schoenenfeldin välittämänä ottaa vastaan pääinisteri Winston Churchillin lähettämän henkilökohtaisen sähkeen. Tuo suuri valtiomies, joka tänä kriittisenä hetkenä virallisen nootin ohessa ystävällisesti muisti minua yksityisellä viestillä, valmisti minut siihen, että Englanti muutaman päivän kuluttua todennäköisesti katsoisi olevasa velvollinen julistamaan Suomelle sodan.

Jos olisin voinut pitää pääministeri Churchillin vetoomusta yksinomaan Englannin taholta lähteneenä aloitteena, olisin hänen ymmärtämykseensä ja vaiteliasuuteensa luottaen voinut vastata siihen avoimemmassa ja täsmällisemmässä muodossa. Tämä oli vallitsevien olosuhteiden vuoksi valitettavasti mahdotonta, koska meidän täytyi edellyttää, että brittien aloite oli venäläisten taholta harjoitetun painostuksen tulos – mikä sittemin onkin käynyt ilmi Churchillin muistelmista – ja että kehotuksen lähettäjät olivat velvollisia antamaan Moskovalle tiedon hallituksen ja minun vastaukseni sisällöstä. En näin ollen voinut saattaa mr Churchillin tiedoksi ja 6. lokakuuta tkemääni ja joukoille käskyn muodossa ilmoittamaani päätöstä, jonka mukaan eteneminen oli keskeytettävä heti niiden vallattua Karhumäen, minkä välittämään läheisyyteen ne jo olivat ehtineet. Senlaatuinen ilmoitus olisi tehnut viholliselle mahdolliseksi irrottaa joukkoja yhdeltä tai useammalta rintamosaltaan ja muodostaa uusia hyökkäyspainopisteitä muille kaistoille.

Ensimmäinen edellytys, jonka pohjalla sodasta olisi ehdotuksen mukaisesti voitu ajatella ”de facto” luovuttavan, olisi tietenkin ollut se, että venäläiset olisivat sitoutuneetlupumaan Suomea vastaan kohdistuneista hyökkäysluonteisista sotatoimista, mutta vaikka sellainen sitoumus olisi annetukin, me tuksin olisimme voineet luottaa siihen, että vihollinen olisi jättänyt käyttämättä sunnitelmistämme saamiaan tietoja hyväksi pettääkseen meitä, aiheuttaakseen meille vaikeuksia ja kylvääkseen hajaannusta meidän ja saksalaisten välille. Sitä paitsi oli täysi syy olettaa, että saksalaiset olisivat voineet siepata sähksanomavaihdon ja muillakin keinoin saada tietoonsa, mitä on tekeillä. Suomen taholta tehty, neuvostohallitusta tyydyttävä sitoumus olisi varmasti saanut saksalaiset puuttumaan asiaan, ja tekemään vastavetoja, ja heitähän olimme jo taloudellisestikin täysin riippuvaisia. Toistaiseksi meillä ei siis ollut riittävää toimintavapautta voidaksemme noudattaa pääministeri Churchillin kehotusta luopua sodasta.

Suomen hallituksen vastauksessa, joka toimitettiin Yhdysvaltain lähettiläälle 4. joulukuta, toistetiin Suomen käyvän puolustussotaa turvallisuutensa varmistamiseksi, Samalla ilmoitettiin, että ”Suomen sotavoimat olivat saavuttamaisillaan strategiset tavoitteensa”. 6. joulukuuta Englanti julisti Suomelle sodan.

Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 1941 yleisö sai kolme merkittävää sanomaa. Tuona päivänä päätti eduskunta juhlallisin muodoin julistaa takaisinvalloitetut alueet liitetyksi valtakuntaa, ja Helsingin Messuhallissa pidetyssä isänmaallisessa juhlassa, jossa tasavallan presidentti puhui, yleisölle annettiin tieto sekä Englannin sodanjulistuksesta että Karhumäen valtauksesta.

Lähdeaineisto G. Mannerheimin muistelmat