Suursaaren valtaus

Kenraalimajuri Pajari käskynannossa ennen hyökkäystä Suursaareen maaliskuussa 1942.

Saksalaisten toinen aloite, joka koski erästä suomalaisten etujen mukaista tai voipa sanoa suorastaan niiden vaatimaa yritystä, nimittäin Suomenlahdessa sijaitsevien Suursaaren, Lavansaaren ja molempien Tytärsaarten taikaisinvaltausta, sen sijaan johti yhteisymmärrykseen. Suursaaresta olivat venäläiset Hangon tyhjentämisen yhteydessä jo kerran luopuneet, ja sen oli sittemmin miehittänyt vähäinen suomalaisosasto. Tammikuun alussa 1942 venäläiset olivat kuitenkin yllätyshyökkäyksellä vallaanneet Suursaaren takaisin ja sitten pitäneet sen lujasti hallussaan.

Kävi pian ilmeiseksi, että saksalaiset kärsivät joukkojen puutteesta ja että heidän osallistumistaan kyseessä olevaan operaatioon ei voitu ottaa suunnitelmissa huomioon. Saaret oli vallattava takaisin omin voimin. Suursaaren jouduttua meidän käsiimme sinne voitaisiin perustaa pääkauungin ja Etelä-Suomen ilmapuolutustukselle tärkeä ilmavalvonta-asema, samalla kun venäläiset menettäisivät kevyiden laivastovoimien tukikohdan. 9. maaliskuuta tein päätöksen, että hyökkäys Suursaarta ja Tytärsaarta vastaan pantaisiin toimeen.

Suursaaren valtaus oli vaikea ja mutkikas tehtävä. Lähimpänä tukikohtana olevasta Kotkan kaupungita saareen oli yli neljäkymmentä kilometriä, minkä lisäksi sitä ympäröivä kahdenkymmenen kilometrin levyinen ehyt jääkenttä näytti riistävän mahdollisuudet yllätyshyökkäyksen suorittamiselta. Operaation onnistumiseksi oli kuitenkin välttämätöntä juuri se, että hyökkäys kyettäisiin suorittamaan ylläkkönä. Oli myös otettava huomioon se mahdollisuus, ett hiihtojoukoilla ei pitkän yöllisen hiihtomarssin jälkeen olisi enää voimia ryhtyä valtaamaan Suursaaren kallioisia rantamia ja syvässä hangessa tunketua tuohon mäkiseen maastoon, joka todennäköisesti oli linnotettu. Jos hyökkäysosastot päivän koittaessa yhä olisivat jäällä altiina lentohyökkäyksille ja puolustajien tulelle, tämä yritys voisi päättyä tuhoisasti. Lakslemiamme vaikeutti suuresti se tosiasia, ettemme olleet perillä Suursaaren varuskunnan vahvuudesta ja ettei tätä voitu saada selville tiedustelun ja ilmatähysenkään avulla.

Hyökkäysjoukkojen johtajaksi valitsin 18. divisioonan komentajan kenraalimajuri Pajarin, jonka taktilliseen harkintakykyyn ja lujahermoisuuteen täydellisesti luotin. 10. maaliskuuta kenraalimajuri Pajari kutsuttiin päämajaan, missä annoin hänelle tehtäväksi laatia vähintään kolmen pataljoonan vahvuisen hyökkäysvoimien käyttöön perustuvan operaatiosuunnitelman. Samana päivänä annettiin ”Ryhmä P” muodostamista ja tehtäviä koskeva käsky. Hyökkäysosastoissa, joihin kuului meripuolustusjoukkoja sekä jokunen määrä armeijan yksiköjä, oli monta kenraalimajuri Pajarin alaisena talvisodassa taistellutta soturia, jotka luottivat pällikköönsä rajattomasti.

Hyökkäsyssuunnitelman hyväksyttyäni kävin 18. maaliskuuta Kotkassa, missä yksityiskohtaisen tarkastin operaation valmistelut ja annoin kenraalimajuri Pajarille eräitä täydentäviä ohjeita. Hyökkäyksen ajankohdaksi määrättiin maaliskuun 26. ja 27. päivän välinen alkuuyö. Vuorokautta ennen hyökkäystä joukot johdettiin ulkosaaristoon, mistä hevosvetoinen kuormasto lähti liikkeelle ennen pimeän tuloa voidakseen ajoisa yhtyä yksikköihinsä, joista osa oli määrä kuljettaa perille autoilla. Huolimatta siitä, että miehistö oli lumipuvuissa ja myös hevoset ja kuormat verhotut valkoisilla peitteillä, vihollinen näytti saaneen selville, että jotain oli tekeillä, päätelleen niistä Kronstadtiin radioitse lähetetyistä hätämerkeistä, jotka onnistuimme sieppaamaan.

Päähyökkäys suunnattiin 27. maaliskuuta klo 3.30 Suursaaren länsirantaa vastaa, Hyökkäsyhetkellä puhkesi raju lumimyrsky, jota kesti pitkälle päivään ja joka verhossi joukot läpitunkemattomaan vaippaansa. Kuten oli odotettuakin, taistelusta tuli tiukka. Saaren puolustajat, joita oli kaikkiaan kuutisensataa miestä, kamppailivat erittäin urhoollisesti ja sitkeästi, ja hyökkääjällä oli voitettavanaan myös pahoj lumi- ja maastoesteitä. Iltapäivällä kukistui saarten keskiosa, Taistelut keskittyivät tämän jälkeen Suursaaten etelä- ja pohjoiskärkeen, Pohjosikärjen eloon jääneiden puolustajien onnistui seuraavana yönä pelastautua Lavansaareen.

Lumipyryn asetuttua ryhtyivät ilmavoimat molemmin puolin toimintaan. Huolimatta siitä, että lentoaseeltamme saatiin tehokasta tulitukea ja että jo tuona päivänä usieta viholliskoneita ammuttiin alas, joukkomme kärsivät tuntuvia tappiooita lentopommituksissa. Seuraavana päivänä jatkuneet lentohyökkäykset koituivat kuitenkin venäläisille itselleen vieläkin kalliimmiksi, Suomen ilmavoimille tuli todellinen voiton päivä; meikäläiset ampuivat alas kokonaista 27 konetta! Suursaaren eteläosasta käydyt taistelut jatkuivat maaliskuun 28. päivän iltaan saakka, jolloin viimeiset, saaren teläkärkeen tungetut viholliset laskivat aseensa.

Kohta suursaaren valtauksen jälkeen joutuivat joukkojemme käsiin myös Tytärsaaret. Lavansaaresta käsin Suurtytärsaareen suoritettu vastahyökkäys torjuttiin Virosta saapuneen saksalaisosaston avulla. Sen sijaan Lavansaarta vastaan tehtävä hyökkäsy, jonka saksalaiset olivat ottaneet osalleen, jäi suorittamatta, kun tilanne kärjsityi Pietarin kaakkoispuolelle, mikä pakotti saksalaiset vähä vähältä siirtämään saaren valtausta varten jo valmiiksi kootut joukot noille uhanalaisille rintamanosille. Lavansaari jäi pysyvästi venäläisten käsiin, Päiväkäskyssä, jossta titavaille lentäjillemme annettiin erityinen tunnsutus, esitin Suursaaren vapauttamiseen osallistuneille joukoille, ensi sijassa niiden urholliselle johtajallae, kiitokseni tuon vaativan operaation suorittamisesta.

Lähdeaineisto G.Mannerheim Muistelmat