Jo vuoden ensimmäisten
kuukausien aikana olin sotavankeja ja näiden terveydentilaa
koskevista tiedonannoista voinut todeta kuolleisuuden olevan eräissä
vankileireiss kohoamassa, ja tähän kysymykseen syvennettyääni
minulle kävi selväksi, että oli ryhdyttävä toimenpiteisiin
sotavankienmuonituksen parantamiseksi. Vaikka useimpiin
kuolemantapauksiin olikin syynä vankien ja alun perin kurja tila,
tässä kuitenkin ilmeisesti oli tehtävää, jota ei sopinut lyödä
laimin. Armeijan ylilääkärin ja pääintentektuurin kanssa
käymieni lukuisien keskustelujen yhteydessä tutkin, mitä
mahdollisuuksia oli muonan ravintoarvon lisäämiseen, samalla
syvenyin myös ajankohtaisiin terveydenhoidollisiin kysymyksiin.
Vaikean sotatalven
1941-1942 aikana olin sotilaidenmmekin muona-annoksia pakko vähentää,
ja siviiliväestön elintarviketilanne oli suorastaan huolestuttava.
Näissä olosuhteissa oli ymmärrettävää, että sotavangeille,
joiden lukumäärä kohosi jo 47 000:een, ei voitu jakaa riittävän
suuria annoksia. Siitä huolimatta vaadin, että oli ryhdyttävä
ponnistuksiin heidän tilansa parantamiseksi. Esimerkkinä tähän
tähtäävistä tooimenpiteistä mainittakoon, että luotutettaviksi
katsottuja vankeja sijoitettiin työvoimaksi sisä-Suomen
maalaistaloihin, Tarkastusmatkojeni yhteydessä kävin säännöllisesi
yhdessä tai useammassa vankileirissä perehtyäkseni vankien
elinoloihin ja kohteluun. Eennen pitkää minulle selvisi, että
tehokkaita parannuksia ei ollut mahdollista saada aikaan omin voimin,
ja siitä syystä päätin Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana
vedota Genevessä toimivaan Punaisen Ristin kansainväliseen
komiteaan.
Komitean puheenjohtajalle
1. maaliskuuta 1942 osoittamassani kirjeessa huomautin, että vaikka
Neuvostoliitto ei ollutkaan yhtynyt Geneven sopimukseen eikä niin
muodoin ollut takeita siitä, että suomalaiset sotavangit saivat
osakseen oikeudenmukaista in inhimillistä kohtelua, niin omasta
puolestamme olimme monenlaatuisista vaikeuksista huolimatta tarkoin
noudattaneet mainitun sopimuksen sotavankeja koskevia määräyksiä.
Tämän jälkeen siirryin kirjeessani kuvailemaan Suomessa sillä
hetkellä vallitsevaa ankaraa elintarvikepulaa ja sen vaikutustaa
myös sotavankien muona-anoksiin. Siitä huolimatta että maamme
omien asukkaiden jakeluannokset oli ollut pakko supistaa vähimpäänsä,
oli vankien muona-annosten kalorimäärä pysytetty miltei yhtä
suurena kuin ruumiillisen tyän tekijänkin, Terveen henkilön
normaalikunnon säilyttämiseksi näiden annosten kaloriarvo oli
jotenkuten riittävä, mutta vitamiinipitoisuus ei. Venäläisten
sotilaiden fyysillinen tila oli sodan kestäessä asteittain
huonontunut, ja monet heistä olivat jo vangiksi joutuessaan poteneet
aliravitsemusta ja A-vitamiinin puutetta. Sotavankeja kuulusteltaessa
oli käynyt ilmi, että venäläisten joukkojen annokset olivat jo
kauan olleet äärimmäisen niukat ja ksitoikkoiset, heidän
päämuonanaan oli ollut leipä ja rehukakut, lisänä
poikkeustapauksissa hevosenlihaa. Ellei sotavenkien annoksia
suurennettaisi, heidän terveydentilansa ei kohenisi eikä myöskään
ylenmääräisen laihtumisen ja tartuntatautien aiheuttamia
kuolemantapauksia voitaisi lääkinnällisistä ja muista
toimenpiteistä huolimatta välttää.
Päätin kirjeen
lausumalla haluavani nämä seikat tietoon toivoen, että se
hyväntahtoisesti kiinnittäisi huomiotansa venäläisten
sotavankien kohtaloon ja koettaisi löytää keinoja sen
lieventämiseksi. Sanoin olevani komealle hyvin kiitolline, jos se
katsoisi voivansa lähettää edustajansa Suomeen, mikäli sellainen
maahan saapuisi, hänelle varattaisiin tilaisuus valvoa, että
mahdolliset lähetykset käytettäisiin yksinomaan sotavankien
hyväksi.
Vetoomukseni ei jäänyt
vaille vaikutusta. Punaisen Ristin kansainvälinen komitea kääntyi
heri Amerikan Punaisen Ristin puoleen, joka kahden lähinnä
seuraavan vuoden aikana toimitti käytettäväksemme yhteensä 30 000
viiden kilon painoista standardipakettia, sisältönä
elintarvikkeita ja tupakkaa. Sveitsin Punainen Risti lähetti 40 000
kiloa maitopulveria ja hernejauhetta sekä vastaavan kanadalainen
järjestö 600 kiloa lääkeaineita, ennen kaikkea
vitamiinivalmisteita. Jakelu tapahtui ohjeiden mukaisesti, ja sitä
valvoivat kansainvälinen komitean lähettämät edustajat, joille
järjestettiin tilaisuus tutustua sotavankien olosuhteisiin.
Sitten kun pahimmasta
elintarvikepulasta oli selviydytty, kykenimme omastakin puolestamme
parantamaan vankien muonitusta.
Rauhanteon jälkeen
tapahtuneissa sotavankien vaihdossa kävi ilmi, että vihollinen ei
meikäläisten kohtelussa ollut noudattanut edes alkeellisempiakaan
inhimillisyyden vaatimuksia ja että venäläisten vangeiksi ennen
vuotta 1944 joutuneiden suomalaisten sotilaiden suuri enemmistö oli
menehtynyt epäinhimillisten olosuhteiden uhrina.
Lähdeaineisto G.
Mannereheim Muistelmat toinen osa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti