Sotavangit

Jo vuoden ensimmäisten kuukausien aikana olin sotavankeja ja näiden terveydentilaa koskevista tiedonannoista voinut todeta kuolleisuuden olevan eräissä vankileireiss kohoamassa, ja tähän kysymykseen syvennettyääni minulle kävi selväksi, että oli ryhdyttävä toimenpiteisiin sotavankienmuonituksen parantamiseksi. Vaikka useimpiin kuolemantapauksiin olikin syynä vankien ja alun perin kurja tila, tässä kuitenkin ilmeisesti oli tehtävää, jota ei sopinut lyödä laimin. Armeijan ylilääkärin ja pääintentektuurin kanssa käymieni lukuisien keskustelujen yhteydessä tutkin, mitä mahdollisuuksia oli muonan ravintoarvon lisäämiseen, samalla syvenyin myös ajankohtaisiin terveydenhoidollisiin kysymyksiin.

Vaikean sotatalven 1941-1942 aikana olin sotilaidenmmekin muona-annoksia pakko vähentää, ja siviiliväestön elintarviketilanne oli suorastaan huolestuttava. Näissä olosuhteissa oli ymmärrettävää, että sotavangeille, joiden lukumäärä kohosi jo 47 000:een, ei voitu jakaa riittävän suuria annoksia. Siitä huolimatta vaadin, että oli ryhdyttävä ponnistuksiin heidän tilansa parantamiseksi. Esimerkkinä tähän tähtäävistä tooimenpiteistä mainittakoon, että luotutettaviksi katsottuja vankeja sijoitettiin työvoimaksi sisä-Suomen maalaistaloihin, Tarkastusmatkojeni yhteydessä kävin säännöllisesi yhdessä tai useammassa vankileirissä perehtyäkseni vankien elinoloihin ja kohteluun. Eennen pitkää minulle selvisi, että tehokkaita parannuksia ei ollut mahdollista saada aikaan omin voimin, ja siitä syystä päätin Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana vedota Genevessä toimivaan Punaisen Ristin kansainväliseen komiteaan.

Komitean puheenjohtajalle 1. maaliskuuta 1942 osoittamassani kirjeessa huomautin, että vaikka Neuvostoliitto ei ollutkaan yhtynyt Geneven sopimukseen eikä niin muodoin ollut takeita siitä, että suomalaiset sotavangit saivat osakseen oikeudenmukaista in inhimillistä kohtelua, niin omasta puolestamme olimme monenlaatuisista vaikeuksista huolimatta tarkoin noudattaneet mainitun sopimuksen sotavankeja koskevia määräyksiä. Tämän jälkeen siirryin kirjeessani kuvailemaan Suomessa sillä hetkellä vallitsevaa ankaraa elintarvikepulaa ja sen vaikutustaa myös sotavankien muona-anoksiin. Siitä huolimatta että maamme omien asukkaiden jakeluannokset oli ollut pakko supistaa vähimpäänsä, oli vankien muona-annosten kalorimäärä pysytetty miltei yhtä suurena kuin ruumiillisen tyän tekijänkin, Terveen henkilön normaalikunnon säilyttämiseksi näiden annosten kaloriarvo oli jotenkuten riittävä, mutta vitamiinipitoisuus ei. Venäläisten sotilaiden fyysillinen tila oli sodan kestäessä asteittain huonontunut, ja monet heistä olivat jo vangiksi joutuessaan poteneet aliravitsemusta ja A-vitamiinin puutetta. Sotavankeja kuulusteltaessa oli käynyt ilmi, että venäläisten joukkojen annokset olivat jo kauan olleet äärimmäisen niukat ja ksitoikkoiset, heidän päämuonanaan oli ollut leipä ja rehukakut, lisänä poikkeustapauksissa hevosenlihaa. Ellei sotavenkien annoksia suurennettaisi, heidän terveydentilansa ei kohenisi eikä myöskään ylenmääräisen laihtumisen ja tartuntatautien aiheuttamia kuolemantapauksia voitaisi lääkinnällisistä ja muista toimenpiteistä huolimatta välttää.

Päätin kirjeen lausumalla haluavani nämä seikat tietoon toivoen, että se hyväntahtoisesti kiinnittäisi huomiotansa venäläisten sotavankien kohtaloon ja koettaisi löytää keinoja sen lieventämiseksi. Sanoin olevani komealle hyvin kiitolline, jos se katsoisi voivansa lähettää edustajansa Suomeen, mikäli sellainen maahan saapuisi, hänelle varattaisiin tilaisuus valvoa, että mahdolliset lähetykset käytettäisiin yksinomaan sotavankien hyväksi.

Vetoomukseni ei jäänyt vaille vaikutusta. Punaisen Ristin kansainvälinen komitea kääntyi heri Amerikan Punaisen Ristin puoleen, joka kahden lähinnä seuraavan vuoden aikana toimitti käytettäväksemme yhteensä 30 000 viiden kilon painoista standardipakettia, sisältönä elintarvikkeita ja tupakkaa. Sveitsin Punainen Risti lähetti 40 000 kiloa maitopulveria ja hernejauhetta sekä vastaavan kanadalainen järjestö 600 kiloa lääkeaineita, ennen kaikkea vitamiinivalmisteita. Jakelu tapahtui ohjeiden mukaisesti, ja sitä valvoivat kansainvälinen komitean lähettämät edustajat, joille järjestettiin tilaisuus tutustua sotavankien olosuhteisiin.

Sitten kun pahimmasta elintarvikepulasta oli selviydytty, kykenimme omastakin puolestamme parantamaan vankien muonitusta.

Rauhanteon jälkeen tapahtuneissa sotavankien vaihdossa kävi ilmi, että vihollinen ei meikäläisten kohtelussa ollut noudattanut edes alkeellisempiakaan inhimillisyyden vaatimuksia ja että venäläisten vangeiksi ennen vuotta 1944 joutuneiden suomalaisten sotilaiden suuri enemmistö oli menehtynyt epäinhimillisten olosuhteiden uhrina.

Lähdeaineisto G. Mannereheim Muistelmat toinen osa