Kelirikkotaistelut Syvärillä

Tyypillinen aunukselainen kylämaisema huhtikuun lopulla 1942. Tavallisissa oloissa teiden ei tarvinnut kestää muuta kuin hevosliikennettä, mutta sotakoneet olivat niille aivan liikaa.

Hyökkäysvaiheen päätyttyä rintama jäi Äänisjärven ja Laatokan välisellä runsaan 150 kilometrin levyisellä kannaksella noudattelemaan viimemainittuun laskevan Syvärin virran juoksua. Kuitenkin kaksi kolmasoaa rintamasta virran yläjuoksulla oli ikään kuin sillanpääasemana, sillä siellä suomalaisilla oli hallussaan 10-30 kilometrin syvyydeltä joen kaakkoisrantaa.

Tätä Aunuksen kannasta puolustivat V ja VI Armeijakunta, joilla oli rintamavastuussa yhteensä neljä divisioonaa sekä Laatokan rannalla saksalainen 163.D. Näin vastassa oli aluksi suunnilleen yhtä vahvat venäläiset voimat. Tilanne tuntui rauhalliselta,

Maarintama oli pitkä. Jokaiselle kilometrille ei riittänyt joukkoja ja tukikohtia. Esimerkiksi 11. ja 17. D:n välisellä yli 10 km:n erämaa-alueella ei ollut lainkaan miehitystä. Se varmistettiin tähystyksellä ja pääasiallisesti partioinnilla. Divisioonien väliraja oli samalla myös armeijakuntien raja. Suomalaiset luottivat alueen vaikeakulkuisuuteen, mutta toisaalta oli runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka neuvostotaktiikkaan kuului juuri sauojen hakeminen ja kuinka vaikeaa suomalaisten oli toimia saumassa, tehdä jotakin naapurinsa hyväksi.

Tammikuun alussa 1942 suomalaisten ja venäläisten voimasuhteet Syvärillä alkoivat muuttua. Hyökkäyksen alkuun mennessä venäläiset joukot olivat lisääntyneet lähes kaksinkertaisiksi käsittäen yli 70 000 miestä. Suomalaisten vahvuus oli samanaikaisesti, lähinnä kotiuttamisien vuoksi pienentynyt liki 20 prosentilla, Päämaja oli divisioonien vastustuksesta huolimatta kotiuttanut juuri maalis-huhtikuun vaihteessa useita vanhimmista ikäluokista koostuneita joukkoja. Pataljoonien suhde oli 1:2 venäläisten hyväksi.

Hyökkäys ei tullut suomalaisille yllätyksenä, sillä joukkojen saapumiset oli todettu, samoin venäläisten runsas liikehtiminen ennakoi aktiivista toimintaa, Sen sija paikan valinta oli yllätys, Venäläisten uskottiin etenevän pääteiden suunnassa, koska oli havaittu myös panassarivaunuryhmityksiä, Kuitenkin heidän suunnitelmanaan oli hyökätä 11. ja 17 D:n välissä olevasta aukosta, jonka he olivat helposti selvittäneet partiotiedustelun avulla,

Helmikuun 10. päivänä venäläiset jo liikehtivät rauhattomasto. Myöhään illalla suomalaiset joutuivat tykistön tulella torjumaan ensimmäisen tunnusteluhyökkäyksen, joka thetiin armeijakuntien saumassa. Häirintäammunnoin pidettiin hyökkääjän ryhmitysalueet ja tuliasemat jatkuvasti tulen alla ja lisättiin siten hermostuneisuutta ja purnaushalua, mitä vastapuolella tuntuikin olevan melkoisesti. Tähän vaikutti ennen kaikkea se, että muutamat neuvostoyhtymistä oli tuotu muilta rintamilta, ja vankitietojen mukaan niille oli luvattu siirtoa reserviin ja lepoa.

Hyökkäämällä lähes koko Aunuksen kannaksen leveydeltä venäläiset sitoivat suomalisten joukot taisteluihin, Tämä vaikeutti myöhempää toimintaa ajatellen reservien irrottamista,mitä puolustaja kaipasi kipeästi. Toisaalta armeijakuntien esikunnat luulivat puolustustaistelun sujuvan hyvin, sillä ainakin 17 D:n esikunta kertoi tilanteesta ylöspin positiivisemmaksi, mitä se todellisuudessa oli. Näin VI Armeijakunnan esikunta ei ryhtynyt heti alkun pontevampiin tukitoimenpiteisiin. Kun lisäksi hyökkäys tapahtui koko rintaman leveydeltä, suomalaiset arvioivat venäläisiltä puuttuvat painopisteen.

Hyökkäyksessään venäläiset eivät millään tavoin poikenneet aikaisemmista tavoistaan. Vilkas liikehtiminen edelsi ryhmittymistä, mikä puolestaan oli hyvin äänekästä. Myös alkoholin käyttöä oli havaittavissa.

Jo 11.4. tavattiin hyökkääviä joukkoja miehittämättömissä 11. ja 17 D:n saumassa, Ilmoitukset olivat vähätteleviä, sillä tilanteesta haluttiin antaa parempi kuva kuin mitä se todellisuudessa oli. Siksi ei tässä vaiheessa saumassa uskottu olevan odotettavissa laajempaa toimintaa. Pidettiinpä hiihto-osastoja koskevia tietoja huomattavasti liioiteltuina.

Hyökkäystä tuettiin voimakkaalla tyksitätulella sekä lentopommituksilla. Tulitus muuttui 12.4. vielä kiivaamaksi, Venäläiset tunkeutuivat 5-6 kilometriä 11. ja 17 D.n selustaan näiden pystymättä sauman miehittämättömyyden vuoksi sitä sanottavammin estämään. Suurimpana vaikeutena hyökkääjällä oli – tosin jo osin sulainneiden – lumiesteiden voittaminen, sillä pääosa joukoista oli jalan ja joutui tallaamaan uraa hankeen.

Ratkaisevalla hetkellä 17 D sai käyttöönsä Kevyt Osasto 4:n (KevOs 4), joka yhdessä KevOs 19:n kanssa onnistui estämään huoltotien katkaisun Semenskin -Pertjävren välillä, mikä todennäköisesti olikin ollut hyökkäyksen tavoitteena. Tällöin myös selvisi, että venäläisten koko painopiste oli armeijakuntien saumassa. Sitä voidaan sanoa ”taktiseksi painajaiseksi”, sillä se oli puolustajille suuri yllätys.

Aamuyöllä 13.4. venäläiset työnsivät uuden kiilan entisen viereen ja käänsivät sen itään 11 D:n selustaan, Nopeilla vastatoimenpiteitää eteneminen saatiin pysätetyksi. Sen jälkeen tälle alueelle hyökänneet joukot tuhottiin ankarissa ja vaikeissa taisteluissa, jostaa kestivät useita vuorokausia.

Kaikkiaan suomalaisten vastatoimet pääsivät varsinaisesti käyntiin vasta 14.4. Venäläiset eivät enää raskaiden tappioiden heikentäminä ja huoltovaikeuksien vuoksi kyenneet kehittämään yhtä voimmakkaita ja vaarallisia hyökkäyksiä kuin kolmena ensimmäisenä päivänä. Puolustajat jännittivät kaikki voimansa hyökkäyksen torjumiseksi. Niinpä vanhimmista ikäluokista muodostetut, kotiuttamista odottaneet pataljoonatkin heitettiin taisteluun. Ne olivat ensin melko haluttomia, koska kotiinpääsy vaihtui ankeaksi taisteluksi, ehkä sankarikuolemaksi. Mutta kylmä ilmoitus, että kotiuttamiseen ryhdytään hyökkäyksen tultua torjutuksi, johti lopulta siihen, että nämäkin pataljoonat – ehkä tavallista enemmän sisuuntuneina – taistelivat moitteita.

Suomalaiset saivat 19.4. kuluessa keskitetyksi Semenskin -Pertjärven aluelle yhdeksän patalajoonaa, joiden avulla neuvostojoukot onnistuttiin lyömään. Taistelut huipentuivat lukuisten erillisten mottien tuhoamiseen. Vielä 23.4. tehtiin viimeinen vastahyökkäys. Venäläiset taistelivat vain heile omainaisella sitkeydellä tehden lujaa vastarintaa vielä senkin jälkeen, kun kaikki toivo näytti menneen. ”Mottien tyhjentämisessä meneteltiin siten, että suljettuun mottiin ammuttiin voimakas krh-tuli ja sen jälkeen kovaäänisellä kehotettiin puolustajia antautumaan. Jos se ei vielä auttanut, annettiin uusi tuli-isku, jonka jälkeen kysyttiin, joko riittää. Annettiin vielä uusi tuli-isku ja manittiin niiden upseerien ja politrukkien nimet, jotka jo oliva tulleet ulos motista. Samalla selitettiin vastarinnan toivottomuus ja maastonkohta, jota kohti oli tultava jonossa ilman asetta. Ilmoitettiin, palljonko kello on ja anettiin tunti miettimisaikaa.”

Toisesta motista kerrottakoon sotapåivkirjasta poiminta: ”Kun antautumisaikaa oli jäljellä 3 minuuttia, tuli ensimmäinen mies käskettyä paikka kohti ja hänen jälkeensä kilpajuoksua toiset, yhteensä 144 upseeria, aliupseeria ja miestä.”

Lunta oli ollut 1.4. vielä 60 senttiä, mutta hyökkäyksen alkaessa sitä oli enää vain puolet tuosta määrästä ja paikoin oli paljaitakin kohtia. Taistelujen päättyessä kelirikko oli pahimillaan. Tähän perustuikin ylemmän johdon käsitys, ettei hyökkäys voi olla tulossa, koska Itä-Karjalan kevät tiedettiin kaikkein autonkuljettajien kauhuksi ja kuljetuksista vastaavien ongelmaksi.

Venäläiset lienevät laskeneet, että he ehtivät saada operaatiot loppuun ennen kelirikon alkamista. Tosin heillä oli erikoisjoukkoja, hiihtopataljoonia, mutta niistäkin olisi saatu enemmän irti kunnollisissa hiihtomaastoissa eikä metsissä, jonka lumi oli puolittain sulannut, 17 D:n taisteluketomus esittää olosuhteet 11.4. näin: ”Lumien sulamisesta avoasemaan oli tunkeutunut usein paikoin vetta aina 30 sentiin asti, paikoin asemien pohja oli liejuuntunut noin 20 sentin syvyydeltä. Lumiasemat olivat jo kauttaaltaan käyttökelvottomat, samoin yhteyshauotjen seinämät olivat alkaneet sortua, korsujen katot ja seinät vuosivat jo yleisesti.”

Vaikka hyökkääjä ei saanutkaan puolustajan huoltoteitä katkaistuksi, eivät suomalaisten kuljetukset tahtoneet sujua kuravelliksi muttuneilla teilla. Pelastus oli lähinnä siinä, että jo talvella oli varauduttu kelirikkoon. Tuliasemissa ja lyhyen automatkan päässä oli varastoituna runsaasti ampumatarvikkeita. Samoin muun huollon varastointi oli vahvasti etupainoista, eikä siten täydennyksen suhteen syntynyt suurempaa hämminkiä.

Suomalaiset arvioivat venäläisten tappiot noin 14 000 mieheksi. Puolustajakaan ei selvinnyt vähällä, sillä kokonaistappio oli 2165 miestä, josita kaatuneita oli 440. Kaatuneiden joukossa oli muun muassa 17. D komentaja, kenraalimajuri Aarne Snellman, joka haavoittui kuolettavasti toisena hyökkäyspäivänä divisioonan esikunta-alueeseen kohdistuneessa lentopommituksessa.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0