Elintarvike- ja raaka-ainetilanne jatkosodan aikana

Työvoimapulan takia maatalous oli ajoittain suurissa vaikeuksissa. Kylvö- ja korjausaikoina pyrittiin kaikki työkykyiset värväämään talkoisiin.

Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina maamme elintarvikeomavaraisuusaste oli ollut huomattavan korkea, eräillä tuotannonaloilla kapasiteettia riitti jopa vientinkin asti. Talvisota ja sitä seurannut kiristynyt kansainvälinen tilanne, joka huomattavasti rajoitti ja osin jopa kokonaan katkaisi monia maamme perinteisistä ulkomaankauppayhteyksistä, osoitti samalla peruselinkeinomme haavoittuvuuden ja omavaraisuuden näennäisyyden. Välirauhan aikana maatalouden kokonaistuotannon volyymi laski lähes 24 prosenttia. Pääasiallisina syinä tähän olivat ennen kaikkea Moskovan rauhansopimuksen edellyttämät alueluovutukset, uonnin supistumisesta johtunut väkilannoitteiden vähyys, epäedulliset sääolosuhteet ( kesät 1940 ja 1941 olivat kuivuuden takia lähes katovuosia) sekä työvooiman puute. Kotimaisen tuotannon vähentymistä pystyttiin tuolloin kuitenkin korvaamaan tuonnin avulla. Ruotsin ja Iso-Britanniana rinnalle tärkeiksi tuontimaiksi tulivat Saksa ja Neuvostoliitto, joiden kanssa solmittiin kauppasopimukset kesällä 1940. Näiden toimitusten avulla elintarviketilanne pysyi hyvänä aina jatkosodan alkuun saakka.

Jatkosodan alkaminen supisti edelleen Suomen jo muutenkin rajoittuneita ulkomaanyhteyksiä. Jäljelle jäivät tällöin enää vain Ruotsi ja Saksa sekä eräät Saksan liittolaismaat sen miehittämät alueet. Ennen jatkosodan alkua tehdyissä sotilaallisissa suunnitelmissa tulevan kriisin oli arvioitu kestävän kolme-neljä kuukautta, miltä pohjalta taloudelliset suunnitelmat ja niihin sisältyneet elintarvike varaukset tehtiin. Tarkoituksena oli selviytyä sodan yli omien varastojen turvin sadonkorjuuseen asti, jolloin sodan myös laskettiin olevan ohi. Intensiivisen sodankäynnin jatkuminen pitkälti yli arvioitujen aikarajojen muutti kuitenkin tilanteen täysin.

Elintarvike- sekä raaka-ainetilanteen heikkous kävi selville syksyllä 1941, jolloin tapahtuneen korjaaminen oli jo käytännön syistä liian myöhäistä. Tilanne rintamilla ei sallinut lomautuksia maatalous- ja sadonkorjuutöiden edellyttämissä määrin, mikä merkitsi sitä, että kuivan kesän heikentämästä vilja- ja heinäsadosta huomattava osa jäi korjaamatta. Aikainen talventulo aiheutti lisäksi sen, että juurikassatoa ei ehditty korjata kokonaan. Huonon sadon ja sitä seuranneen rehuntuotannon alenemisen vuoksi oli myöhemmin syksyllä pakko teurastaa osa talvisodan jo ennestääkin verottamasta karjasta, Tämä helpotti joksikin aikaa lihan saantia, mutta pitkällä tähtäimellä aiheutti toisaalta sen, että maidontuotanto aleni jyrkästi: lasku vuosina 1939-1942 oli 40 prosenttia. Vasta vuonna 1943 saatiin lihan, maidon ja voin tuotanto ja jäkelumäärät nousemaan kotieläinkannan vähittäisen kasvun myötä.

Ankara talvi 1941.1942 lisäsi sekä ulkommailta tuotujen nestemäisten polttoaineiden ja kivihiilen etä kotimaisen puun kulutusta. Itämeren varhaisen jäätymisen takia tuonti Saksasta vaikeutui, ja yhä enemmän oli turvauduttava puun käyttöön energianlähteenä. Nestemäisten polttoaineiden vähyyden takia sirryttiin autoliikenteessä puukaasuttimien käyttöön, niin että lähes kaikki niin armeijan kuin siviilikäytössäkin olleet autot ennen pitkää kulkivat puun voimalla. Puuraaka-aineen vajaus kasvoi kuitenkin viennin supistumisesta huolimatta, sillä ankara työvoimapula vähensi hakkuiden määrää. Vasta vuonna 1943 saatiin hakkuutulos kasvamaan lomautusten ja ”mottitalkoiden” avulla. Tästä huolimatta jouduttiin esimerkiki asutuskeskuksissa käyttämään säästeliäästi puuta lämmitykseen ja pitämään asuinhuoneistojen lämpötila huomattavasti alle normaalin, jopa 12-14 asteessa.

Syksyn aikana neuvoteltin Saksan kanssa sopimus elintarviketoimituksista, joiden avulla selviydyttiin yli talven. Osa lähetyksistä jäi yrityksistä huolimatta saamatta meriyhteyden katkettua jäätilanteen takia ja saatiin maahan vasta keväällä 1942. Elintarvikesopimuksen hintana Suomen oli suostuttava Saksan kanssasotijaltaan haluamaan poliittiseen sopimukseen, mikä merkitsi Suomen liittymistä antikomintern-sopimukseen.

Syksy 1941 ja talvi 1942 olivat yleisen huoltotilanteen kannalta erityisen vakavaa aikaa. Ajoittain ei varastoissa ollut tuotteita kuin vain muutaman päivän kulutusta vastaava määrä. Säännöstelytoimien avulla peruselintarvikkeiden jakelu voitiin toteuttaa siten, ettei kansanhuoltoministeriön laskemista kulutusmääristä jouduttu useinkaan tinkimään. Sen sijaan kalorimääriltään eräät annokset vastasivat vain noin puolta normaalikulutuksesta ja olivat siis suorastaan riittämättämiä. Kaikkia ”kortilla” olleita elintarvikkeita oli yleensä kuitenkin saatavissa luvatut määrät, ja mikäli jokn loppui, se pystyttiin usein korvaamaan jollakin muulla. Koska säännöstelyn takaama perusannos oli huomattavasti vaatimattomattomampi kuin mihin rauhanoloissa oi totuttu, suurin osa kuluttajista hankki täydennystä ja vaihtelua ruokavalioonsa virallisen jakeluorganisaatioin ohin eli niin sanotusta mustasta pörssistä, Käytäntö jäi pysyväksi ilmiöksikoko säännostelykauden ajaksi.

Yleinen tilanne helpottui huomattavasti keväällä 1942, jolloin tuonti Saksasta käynnistyi ja asemasotavaiheeseen kääntynyt rintamatilanne teki mahdolliseksi lomautta tuotantöelämän tarvitsemia asevelvollisia. Teollisuuden raaka-ainetoimituksissa etusija annettin sotatarviketeollisuuden tarvitsemille teräkselle ja kankiraudalle, kun taas sotatalouden kannalta vähemmän tärkeiden tuontitavaroiden kiintiöitä supistettiin. Niinpä monilla siviiliteollisuuden aloilla, esimerkiksi tekstiiliteollisuudessa oli pakko siirtyä korviketuotantoon. Teollisuudessa tällainen muutos merkitsi uusien valmistusmenetelmien kehittämistä, joskus jopa koneistojen uusimista sekä tyäntekjöiden uudelleenkoulutusta, kuluttajien kannalta tuloksena oli usein aikaisempaan heikompilaatuisia tuotteita,

Elintarvikkeiden ja raaka-aineiden jakelussa oli periaatteena, että ensisijaiseti oli tyydytettava puolustuslaitoksen tarpeet. Näistä laadittiin tilaukset ja tuontikiintiöt määriteltiin. Mikäli esimerkiski tuontivaikeuksien takia ei tarpeellisia määriä ollut käytettävissä, tingittiin ensimmäiseksi siviilituotantoon ja – kulutukseen varatuita kiintiöistä. Kenttäarmeijan huollossa jatkuvasti esiintyneet vaihtelut ja puutteellisuudet olisivat nimittäin voineet heikentää paitsi puolutuskykyä myös yleistä puolutusmoraalia. Kotirintaman väestöllä oli sitä paitsi yleensä paremmat mahdollisuude korvata varsinkin elintarviketoimituksissa olleet ajoittaiset vaikeudet.

Yleisen huoltotilanteen ja tuotantoelämän ongelmien voittamiseksi perustettiin vapaaehtoiseen avustustyöhön perustuneita organisaatioita, joiden toimintaa myös valtiovalta pyrki tukemaan ja kannustamaan. Osa oli perustettu jo talvisodan aikanasiirtolais- ja rintamamiesperheiden materiaalisen ja taloudellisen avun järjestämiseksi, ja ne jatkoivat nyt toimintaansa sekä päämääriltään että jäsenkunnaltaan laajentuneina. Huomattavampia näistä jatkosodan aikana toimineista järjestöistä olivat Naisten Työvalmisuliitto, Nuorten Talkoot sekä Suurtalkoot, joiden välityksellä sekä nuoret että aikuiset osallistuivat monipuolisen niin teollisuuttta kuin kotitalouksiakin hyödyttäneeseen kotimaisten raaka-aineiden ja polttopuun hankintaan sekä maataloustöihin. Vapaaehtoisen osallistumisen ja yksilöllisen työpanoksen tärkeyden tiedostamisen laajuus näkyi myös siinä, että työvelvollisuusmääräyksiä oli tarpeen jakaa ennakoitua huomatavasti vähemmän.

Parempen satojen ansioista vuodet 1943 ja 1944 olivat edeltäneitä aikoja helpompia yleisen elintarviketilanteen kannalta. Oma tuotanto oli kuitenkin vielä niin supistunutta, että tuontia Saksasta oli jatkettava. Teollisuuden tärkeimpien raaka-aineiden kohdalla tilanne oli yhä heikko, vaikka eräillä aloilla puutteita voitiin korjata kotimaisia raaka-aineita hyödyntämällä. Saksa käyttikin Suomen riippuvuussuhdetta poliittisesti hyväkseen supistamalla kiintiöitä, viivyttämällä toimituksia tai antamalla ajoittaisia vientikieltoja vauhdittaakseen yhteisymmäärykseen pääsyä. Elintarviketoimitukset olivat lisäksi määrältään sen verran pieniä, ettei maahamme voitu niistä muodostaa useamman kuukauden kulutustarpeen kattavia varastoja. Suomen harkitessa syksyllä 1943 ja keväällä 1944 mahdollisuuksia irrottautua sodasta eräänä syynä suunnitelmien karriutumiseen esitettiin tuolloin pelko Saksa toimitusten automaattisen katkeamisen aiheuttamasta elintarvikepulasta, jota mikään muu maa ei olisi pystynyt korvaamaan.

Elintarvike- ja raaka-aineiden hankinta-, jakelu- ja säännöstelyorganisaatiossa ilmenneistä vaikeuksista huolimatta sotaakäyvän yhteiskuntamme toimivuus onnistuttiin turvaamaan aina sodan loppuun saakka. Elintarvikkeiden säännöstelytoimenpitein oli mahdollista turvata siviiliväestölle riittävä ravintomäärä ja sen säännöllinen saanti. Uhanalainen tilanne yhdisti kansalaismielipidettä niin, ettei esimerkiksi tuottaja- ja kuluttajapiirien välille syntynyt erimielisyys vielä sodan aikana ehtinyt kehittyä sisäpoliittiseksi ristiriidaksi. Raaka-aineiden tilauksissa ja jakelussa puolutusteollisuus astettiin etusijalle, Teollisuuden aikaisemmin muotoutuneen rakenteen vuoksi tämä ratkaisu ei vaikuttanut teollisuuden toimintaedellytyksiin, sillä aikaisemmin tuonnin varassa ollut kotimarkkinateollisuus oli suurelta osin metalliteollisuutta, joka nyt jatkoi töskentelyään sotatarviketeollisuutena.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0