Suhteiden kehittyminen länsiliittoutuneisiin syksyllä 1941

Muurmannin rata, Neuvostoliiton materiaalitäydennyksen elinhermo, oli ymmärrettävästi suomalaisten pommitusten kohteena syksyllä 1941.

Miksi Suomi joutui sotaan Englantia ja sitä myöten koko sen laajaa imperiumia vastaan joulukuussa 1941? Eihän ollut kulunut vielä kuin runsas puolitoista vuotta siitä, kun Englanti olisi ollut valmis Yhdessä Ranskan kanssa lähettämään maahamme kymmenissä tuhansissa miehissä laskettavan sotilasretkikunnan. Sitä paitsi Englanti ja eräät sen dominiot ( mm. Etelä-Afrikka) toimittivat Suomeen runsaasti sotamateriaalia. Miten tultiin ystävistä vihollisiksi? Miksi sitä vastoin Englannin ja Neuvostoliiton liittolainen Yhdysvallat ei koskaan julistanut Suomelle sotaa?

Suomen suhteilla anglosaksisiin maihin oli pitkät perinteet. Olihan Englanti Suomen merkittävin kauppakumppani, suuri maataloustuotteiden ja puutavaran ostaja. Angolsaksinen kultuurivaikutus oli 1930-luvulla voimistunut saksalaiseen verrattuna. Sotilaspoliittisesti Suomi oli ollut suntautunut länteen, erityisesti Ruotsiin mutta myös Englantiin. Talvisota vain vahvisti näitä siteitä. Saksan suorittama Tanskan ja Norjan miehihtys muutti tilannetta ratkaisevasti. Suomen ja länsimaiden yhteydet rajoittuivat Petsamon kautta kulkeneeseen liikenteeseen. Suomen ja Englannin huhtikuun alussa solmima niin sanottu sotakauppasopimus, joka olisi ollut omiaan liittämään maamme kiinteämmin Englannin vaikutuspiiriin, jäi siten teteutumatta.

Englannissa oli seurattu kiinteästi suomalais-saksalaisten suhteiden kehitystä välirauhan aikana. Sitern Hitlerin ilmoitus 22.6.1941 pitämässään puheessa, että suomalaiset kävivät sotaa Saksan rinnalla, ei herättänyt sanottavaa hämmästystä, yhtä vähän kuin tieto sotatilan syttymisestä Suomen ja Neuvostoliiton välille 25.6. Tosin saksalaisten joukkojen toiminta Neuvostoliittoa vastaan Petsamon alueelta ja Pohjois-Suomesta herätti kritiikkiä. Toisaalta Englannissa ymmärrettiin varsin pitkälle Suomen tavoitteita saada takaisin Neuvostoliiton siltä Moskovan rauhan perusteella riistämät alueet. Sitä vastooin suomalaisten joukkojen eteneminen heinäkuun alussa Kiestingin ja Uhtuan suuntiin puhtaasti Neuvosto-Karjalan alueelle herätti arvostelevia arviointeja, samoin kuin marsalkka Mennerheimin 10.7. antaman Karjalan vapauttamista koskeva niin sanouttu miekatuppupäiväkäsky.

Suomen ja Englannin suhteita kesän ja syksyn 1941 aikana ei voida tarkastella irrallisina, siksi paljon Saksa vaikutti painostuksellaan Suomeen ja taas Neuvostoliitto Englantiin. Saksa ei suinkaan katsonut suopiein silmin sitä, että Suomi edelleen piti yllä täysi diplomaattisuhteita Englantiin. Niinpä se aloitti hyvissä ajoin ennen suomalaisneuvostoliittolaista välirikkoa painostuksen Suomen ja Englannin suhteiden katkaisemiseksi. Sodan sytyttyä painostus sai yhä voimakkaampia muotoja, eivätkä Suommen ulkoasianjohdon esitykset diplomaattisuhteiden supistamisesta tyydyttäneet ulkomininsteri Ribbentroppia. Toisaalta myös suomalaisilla oli oman etunsa kannalta huomauttamista Englannille. Kiistaa synnytti kysymys maailman merillä olevan suomalaisen kauppalaivaston käytöstä, jota Englanti olis halunnut omiin kuljetuksiinsa. Toinen seikka oli Englannin lähetystön suhteettoman suuri henkilökunta. Oli ilmeistä, että heitä käytettiin myös vakoilu- ja tiedustelutehtäviin.

Barbarossa-suunnitelman käynistyttyä pääministeri Winston Churchill oli ilmoittanut 22.6.1941 pitämässään puheessa, että ”jokainen yksilö tai kansa, joka marssii Hiterlin mukana om meidän vihollisemme”. Suomen kohdalla tätä periaatetta ei kuitenkaan alusta alkaen toteutettu. Englannin hallitus katsoi normaalien diplomaattisuhteiden ylläpidon tuovan sille suureempia etuja kuin sodanjulistuksen. Näin se voisi luoda vastapainon Saksan vaikutusvallalle Suomessa ja samalla harjoittaa teidustelutoimintaa. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä 28.7.1941 aamulla ulkoministeri Witting kutsui Englannin lähettiläs Verekerin puheilleen lukeakseen hänelle muistion, joka käytännössä merkitsi diplomaattisuhteiden katkaisemista, Tosin ulkoministerir lievensi nootin sanamuotoa, korostamalla Suomen hallituksen pyrkivän vain keskeyttämään suhteet rajoitetuksi ajaksi.

Diplomaatisuhteiden katkeaminen johti nopeasti myös ainoisiin Englannin Suomen aluetta kohtaan suuntautuneisiin sotatoimiin, kun 30.7. lentotukialukselta lähteneet torpedokoneet pommittivat Petsamon satamaa. Tulokset hyökkäyksestä jäivät mitättömiksi. Sotilaallisesta välinäytöksestä huolimatta Suomi ja Englanti katkaisivat dipolomaattisuhteensa ”kuten sivistyneet ihmiset”. Suomalaiset kauppalaivat saivat purjehtia edelleen Englannin sotakuljetusministeriön myöntämien lupien turvin ja muun muassa suomalaiset lehtimiehet saivat nauttia ulkomaisille kirjeenvaihtajille kuuluvista oikeuksista aina joulukuussa tapahtuneeseen sodanjulistukseen saakka.

Englanti teki kaikkensa saadakseen näyttämään, että maiden välirikko olisi johtunut yksinomaan Suomen aloitteesta ja sen harjoittamasta politiikasta. Elokuun loppuun mennessä Suomen armeija oli valoittanut Moskovan rauhassa menettämänsä alueet. Pääministeri Churchill oli ilmoittanut Neuvostoliiton-lähettiläälle julistavan Suomelle sodan, mikäli se etenisi rajan ylitse. Neuvostoliitto tunsi todella olevansa uhattunua saksalaisten hyökkäyskiilojen vääjäämättä lähestyessä Moskovaa. Stalin aloitti voimakkaan painostuksen saadakseen Churchillin lunastamaan 4.9. antamansa lupauksen. Eteniväthän suomalaiset joukot nopeati ja voitokkaasti kohti Syväriä ja katkaisivat Muurmannin radan ja sekä Stalinin kansanvan strategisesti merkittävät kuljetusreitit. Syksyn mittaan näytti hyvin mahdolliselta, että suomalaiset joko onnistuisivat valtaamaan Sorokan tärkeän rautatiesolmukohdan tai katkaisemaan Muurmannin radan pohjoisempana Louhen tasalla, mikä olisi merkinnyt kaiken liikenteen loppuista ja avustusreitin katkeamista. Toisaalta Englannin ulkoministeriö piti sodanjulistusta tässä vaiheessa tarpeettomana jopa Englannin etujen vastaisena.

Englanti yritti käyttää Yhdysvaltoja hyväkseen saadakseen sen painostamaan Suomea hyökkäyksen lopettamiseksi. Jo aikaisemmin Yhdysvaltoja oli käytetty välittäjänä, kun Stalin 4.9.1941 päivätyssä kirjeessään pyysi presidentti Franklin D. Rooseveltia painostamaan Suomea irtautumaan yhteistyöstä Saksan kanssa. Tässä tapauksessa Neuvostoliitto olisi valmis tekemään Suomen kanssa erillisrauhan ja antamaan joitakin alueellisia myönnytyksiä. Yhdysvallat oli kuitenkin vastahakoinen painostamaan Suomea, ja apulaisulkoministeri Welles oli tähdentänyt Suomen Washingtonin lähettiläälle Procopeelle, ettei kysymyksessä ollut Yhdysvaltojen puolelta mikään suositus vaan pelkka tiedonanto.

Stalin oli katkera Yhdysvaltojen välinpitämättömyydestä Neuvostoliiton vetoomuksia kohtaan, ja jatkoi sitä ponnekkaammin Englannin painostusta. Englannin ulkoministeri vastusti periaatteessa Suomelle, Unkarille ja Romanialle tehtäviä sodan julistuksia, Suomea ei Edenin mielestä pitäisi uhata sodanjulistuksella, mikäli Neuvostoliitto ei voimakkaasti painostaisi tätä. Syyskunn puolivälissä pääministeri Churchill asettui kannattamaan uhkavaatimuksen lähettämistä Suomen hallitukselle. Siinä vaadittiin Suomea tyhjentämään vuoden 1939 ulkopuolella olevat miehitetyt alueet.

Neuvostoliitto esitti virallisesti 17.10. Englannille, että se julistaisi sodan Suomelle, Unkarille ja Romanialle. Sotakbinetin käsitellessä asiaa tultiin siihen tulokseeen, ettei Yhdysvaltoja voitaisi saada mukaan, koska siellä tunnettiin Suomea kohtaan suurta goodwilliä ja koska se olisi ristiriidassa Yhdysvaltojen Suomen politiikan kanssa.

Eräänä keinona Suomen irrottamiseksi sodasta Englannin hallinto ehdotti taikuiden antamista Suomelle. Yhdysvllat ei kuitenkaan ollut halukas sitoutumaan Eurooppaan eikä antamaan minkäänlaisia takuita. Myös Neuvostoliiton Englannin lähettiläs suhtautui asiaan jyrkän kielteisesti. Englannin hallitus oli joutunut tilanteeseen, jossa se ei enää voinut pakoilla. Churchill ilmoitti 21.11.1941 sähkeessään Stalinille, että Suomelle julistettaisiin sota, mikäli se ei kahden viikon sisällä lopettaisi sotatoimiaan ja mikäs Stalin vielä halusi näin tehtävän. Englannin hallitus oli entisestään helpottanut Suomelle esitettyjä ehtoja: se ei vaatinut vetäytymistä vuden 1939 rajoille, kuten edellisessä nootissa, vaan pelkästään sotatoimien päättämistä. Pääministeri Churchill lähetti Neuvostoliiton tieten myös yksityisen viestin marsalkka Mannerheimille.

Näin Suomen hallitukselta kuin Mannerheimiltäkin tuli Englannille epätyydyttävä vastaus. Suomi ei ollut halukas lopettamaan operaatioitaan, vaikka se ilmoittikin strategisten tavoitteiden olevan lähellä. Churchill epäröi vielä viime hetkellä ja hän halusi merkittäväksi 3.12.1941 pidetyn sotakabinetin kokouksen pöytäkirjaan, ettei Suomelle, Unkarille ja Romanialle annettava sodanjulistus auttaisi Englannin tai Neuvostoliiton asiaa. Sen ainoa oikeutus oi, että se oli välttämätön, jotta tyydytettäisiin Neuvostoliiton hallitusta. Churchill piti sodanjulistusta Suomelle ”historiallisena virheenä” ja hän ottaisi siitä täydne henkilökohtaisen vastuun. Sodanjulistus Suomelle annettiin 6.12.1941.

Suomalaisten joukkojen etenemien lokakuussa kohti Muurmannin rataa aiheutti Suomen ja Yhdysvaltojen suhteissa kiristymistä. Yhdysvallat ilmoitti, että jokainen hyökkäys Suomen valvomlta alueelta Neuvostoliittoon suuntautuvia sotatarvikekuljeutuksia vastaan aiheuttaisi välittömän kriisin suomalais-amerikkalaisissa suhteissa. Vastauksessaan suomalaiset vakuuttivat, etteivät Suomen joukot etenisi Arkangeliin, eikä Muurmannin rataa katkaistaisi ainkaan suomalaisten toimesta, Suomalaiset pitivät tämän lupauksen, ja on ilmeistä, että se pelasti Suomen joutumasta sotaan myös Yhdysvaltoja vastaan.

Lähdeaineisto Suomi sodassa – talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0