Suomalainen kansakoulu ja
suomalaiset opettajat toimivat tehokkaasti vallatulla alueella.
Itä-Karjalaan
perustettiin Itä-Karjalan Sotilashallinto, jonka tehtäväksi
määriteltiin sotilaalliset vaatimkset toteuttamalla järjestää
vallatun alueen hallinto, järjestyksen palauttaminen, alueen
talouden, ennen kaikkea maatalouden ja kansanhuollon vaatimat
tehtävät sekä terveydenhoito ja niiden muiden tehtävien
toteuttaminen, jotka myöhemmin määrätään suoritettavaksi.
Tehtävien määrittely sisältyi sotamarsalkka Mannerehimin
heinäkuun 15. päivänä antamaan käskyyn Itä-Karjaan
väliaikaisesta hallinnosta. Näitä kysymyksiä oli tarkasteltu jo
aikaisemmin suppeammassa piirissä. Ylipäällikön käsky edellytti
tulevien selusta-alueiden jakamista piireihin, alueisiin ja kyliin.
Ensimmäiseksi sotilashallintokomentajaksi nimitettiin Enso Gutzeitin
toimitusjohtaja, vuorineuvos ja everstiluutnantti Väinö Kotilainen.
Seuraavana vuonna virkaansa tympääntyneen Kotilaisen tilalle
siirtyi eversti Johan Arajuuri ja vuonna 1943 everstiluutnantti Olli
Paloheimo. Kommentajan apuna oli sotilashallintoesikunta, joka
sijaitsi aluksi Mikkelissä, sitten Niittyöahden kansanopistossa ja
vuoden 1941 loppupuolella Joensuussa. Viimeinen sijoituspaikka oli
vuodesta 1943 alkaen Ääänislinna. Toiminnan alkuvaiheessa
vallattujen alueiden hallintovastuu oli sotatoimiyhtymillä. Vuodesta
1942 alkaen sotilashallintokomentaja sai oman vastuualueensa.
Lähelllä rintamaa olevat alueet jäivät edelleen yhtymien
vastuulle.
Sotilashallintoesikunnan
ylimmän johdon muodisti alkuvaiheessa komentajan lisäksi
esikuntapäällikkö, komentajan apulainen, lainopillinen avustaja ja
komentajan neuvottelukunta. Neuvottelukunta koostui 12 luotettavasta
Suomeen aikoinaan paenneesta itäkarjalaisesta, joiden todellinen
merkitys jäi vähäiseksi. Esikunta jakaantui osastoihin ja
toimistoihin. Esikunnan vahvuus oli loppuvuonna 1941 vajaat 700
miestä ja naista. Samaan aikaan koko sotilashallinnossa työskenteli
vajaat 3000 henkilöä.
Vallatulla alueella
suoritettiin vuoden loppun mennessä väestönlaskenta. Sen mukaan
hallintovastuulla oli yli 86 000 ihmistä, joista kansallisia eli
suomenheimoisia oli noin 36 000 ja vierasheimoisia eli epäkansallisia
– pääasiassa venäläisiä – noin 50 000 ihmistä.
Sotamarsalkka Mannerehim antoi käskyn jo heinäkuun 8. päivänä
tulevan vallatun alueen väestön käsittelystä. Sen mukaan muun
muassa venäläiset tuli vangita ja sulke keskitysleireihin eli
siirtoleireihin, kuten niitä kutsuttiin syksystä 1943 alkaen. Uuden
leiriohjesäännön (1942) mukaan leirit koskevat a) epäkansalliseen
väestöön kuuluvia henkilöitä, jotka on siirrettu aleuilta,
joilla heidän oleskelunsa ei sotatoimien vuoksi ole sallittu, b)
poliittisesti epäluotettava, sotilashalllintoalueen kansalliseen ja
epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä tai c)
poikkeustapauksissa muitakn sotilashallintoalueen väestöön
kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetä suotavana.
Leirit siirtyivät
sotilashallinnon alaisuuteen asemasotavaiheen alussa. Vuoden 1941
lopulla leireihin oli suljettu yli 20 000 vierasheimoista. Reilut
vuotta myöhemmin leiriläisten lukumäärä oli suurimmillaan eli
noin 24 000 ihmistä. Sodan pitkttyessä leireihin suljettuja ihmisiä
alettiin vapauttaa. Vapautunut leiriläinen merkittiin omaksi
rymäkseen ja heidät pyrittiin sijoittamaan valvonnan
helpottamiseksi tyhjiin kyliin. Liikkumista valvottiin ja valvonna
helpottamiseksi kansallinen väestö sai vihreän ja epäkansallinen
väestö punaisen kulkuluvan. Siviiliväestö tarvitsi lisäksi
matkustusluvan Suomeen, venäläisellä vapaalla vapaalla väestöllä
ei ollut lainkaan oikeutta matkustaa Suomeen. Leirin kurnpitokeinojen
ankarinta asteikkoa edusti raipparangaistus. Tästä menetelmästä
ei olut täysin yksimielisiä, mutta sitä ppeussteltiin Haagin
vuoden 1907 maasodan tapoja ja lakeja koskevalla sopimuksella, jota
Neuvostoliitto ei ollut ratifioinut. Leirien sijasta suunniteltiin
syksyllä 1941 myös epäkansallisten siirtamistä Saksan
Neuvostoliiton valtaamille alueille. Asiasta käytin saksalaisten
kanssa neuvottelujakin, mutta asia tyrehtyi, koska tarvittavaa
maayhteyttä Laatokan eteläpuolelta ei syntynytkään. Kansallisen
väestön suhteen pidettin pääperiaatteena heidän pysymistään
paikoillaan. Kaikkialla tämä periaate ei kuitenkaan toimitunut.
Esimerkiksi Äänisniemellä suoritettiin tuhansien ihmisten
väestönsiirtoja rannikkopuolutuksen turvaamiseksi ja toisaalta
partisaanitoiminnan vaikeuttamiseksi. Pakkosiirtoon liittyi
asukkaiden karjan takavarikointi ja teurastus.
Vallatun alueen
työvoimareservit olivat vähäiset, joten kaikkiin 16-60-vuotiaisiin
ulotettiin työvelvollisuus. Pääosa heistä oli tietysti naisia ja
lapsia. Työvelvolliset jaettiin kolmeen luokkaan, A-luokka sai
työskennellä kotipaikkansa ulkopuolella, B-luokka vain
sijoituspaikkakunnalla ja C-luokkaan kuuluivat työhän
kykenemättömät, Työvelvollisia käytettiin metsä-, tie,
rakennus- ja korjaustöissä sekä palveluammateissa. Mainittuja
töitä tekivät myös suomalaiset työvelvolliset, reserviläiset ja
vapaaehtoiset. He olivat enimmäkseen nuorisoa. Työnteosta
maksettiin myös palkkaa, jonka suuruus riippui työntekijän
kansallisuudesta. Suomalaiset ja heihin verrattavat saivat palkan
kotimaan tason mukaan, epäkansallinen väestö sai puolet ja
leireihin suljetuille ei aluksi maksettu mitään. Palkkaerojen
suuruutta kuvaa se, että suomalainen työmies ansaitsi tunnissa
enemmän kuin leiriläinen päivässä. Palkanmaksun yhtenä
tavoitteena oli tietyn ostokyvyn takaaminen, jotta avustusten
maksamiselta vältyttäsiin. Naisten palkka oli miesten palkkaa
pienempi. Sotaonnen kääntyminen itärintamalla ja Italiassa
vaikutti palkkoihin siten, että aavistus sodan lopputuloksesta
yhdenmukaisti palkkatasoa.
Vallatun alueen
oikeusjärjestyksen pohjana oli Suomen yleinen laki ja sotaväen
rikoslaki sekä sotilasviranomaisten antamat määräykset. Siviilien
ylimpänä oikeusasteena oli Sotaylioikeus. Itäkarjalaisia
vapausrangaistuja ei haluttu siirtä Suomeen, jolloin Kinnasvaaraan
perustettiin heille ikioma keskusvankila. Tuomioistuimien
rangaistusten lisäksi sotilashallinnon keinovalikoimaan kuuluivat
kurinpitorangaistus, vangitseminen tai pidättäminen, sijoittaminen
työ- tai kasvatuslaitokseen, henkilökohtaisen vapauden rajoitaminen
tai sulkeminen leiriin.
Suomessa ja Itä-Karjalassa
vallinnut elintarvikepula pakotti miettimään tehokkaan maatalouden
järjestämistä. Tilanne Itä-Karjalassa oli vielä huonompi, koska
neuvostojoukot olivat pyrkineet varastojen poiskuljettamiseen sekä
tuhoamiseen, sato oli jäänyt osin korjaamatta ja suomalaisjoukot
turvautuivat osittain paikallishuoltoon.
Kalastusvälineet, kuten
veneet ja pyydykset luokiteltiin sotasaaliiksi. Sotilashallinto
luovutti niitä paikallisille kalastajille vuokraa vastaan.
Kalasaaliit oli luovutettava sotilashallinnon erityisille
kalanvastaanottoasemille ja kalastajille jäi omaan käyttöön
lähivesiensä kotitarvikesaalis.
Itä-Karjalan metsät
siirtyivät Neuvostoliiton valtiolta sotilashallinnolle, jolla oli
oikeus hakkuisiin ja puutavaran käyttöön. Työvoimapula rajoitti
tuntuvasti metsävarojen hyödyntämistä. Töihin saaduille
perustettiin erityisiä työleirejä.
Itä-Karjalassa
siirryttiin jo elokuun lopulla 1941 elintarvikkeiden säännöstelyyn,
koska niiden ei arviotu muuten riittäävän yli talven.
Elintarvikepulaa koetettiin helpottaa jakamalla paikallisväestölle
puutarhapalstoja ja muuta maata. Ruokapula näkyi erityisesti
keskitys- eli siirtoleireillä. Niissä käytettiin muille ihmisille
kelpaamatonta ravintoa kuten arvottomia kalalajeja. Heikko ravinto
johti kuolleisuuden kasvuun, joista vuosi 1942 oli kriittisin.
Virallisen suomalaistiedon mukaan leireissä kuoi kaikkiaan lähes
4000 ihmistä, joista pelkästään vuonna 1943 noin 3500 ihmistä.
Sotilashallintoesikunnan
valistusosastolle kuului vastuu kouluopetuksen järjestämisestä
Itä-Karjalassa. Jo lokakuussa julkaistiin oppivelvollisuusasetus ja
vuoden loppuun mennessä oli perustettu yli 50 kansakoulua, joissa
läksyjään luki noin 4700 koululaista. Enimmillään kouluja oli
kolme vuotta myöhemmin, jolloin 112 koulussa oli yhteensä noin 10
000 oppilasta 450 opettajan johdossa. Kansakoulujen lisäksi oli
vaativampiakin asteita. Itä-Karjalasta lähetettiin Suomeen
oppilaita kansanopistoihin, maatalousoppilaitoksiin tai
oppikouluihin.
Hyökkäyksen edetessä
Itä-Karjalaan seurasivat luterilaiset papit perässä ja kastoivat
paikallisväestöä evankelisluterilaisen kirkon jäsenyyteen.
Kirkkokuntien välillä oli kuitenkin jännitteitä.
Itä-Karjalan postin
kulusta huolehtivat aluksi sotatoimiyhtymät. Vuoden 1941 lopussa
alueen postiasioista vastasi sotilashallinto, joka perusti vallatulle
alueelle konttoreita, toimistoja, asemia jne. Kirjeposti oli
maksutonta 30.09.1943 annettuun asetukseen asti. Syyskuussa 1941
laskettiin liikkeele ensimmäiset postimerkit, joihin painettiin
sanat Itä-Karjalan sot.hallinto. Kaikkiaan näitä postimerkkejä
painettiin yli 10 miljoonaa kappaletta ja niitä oli useita sarjoja.
Lähdeaineisto Ari Rautala
Itä-Karjalan valtaus 1941 ISBN 978-951-20-6161-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti