Suomen valtiojohto joutui
luovimaan tilantesta toiseen läpi koko asemasotavaiheen; toisaalta
haluttiin säilyttää toimintavapaus ja korostaa erillista
sodankäyntiä Neuvostoliittoa vastaan, toisaalta oltiin riippuvaisia
Saksan aseellisesta tuesta ja elintarvikeavusta. Suomen armeijaa
supistettiin merkittävästi asemasodan aikana kotiuttamalla
vanhempia ikäluokkia. Tätä selitettiin lähinnä kotirintaman
työvoiman tarpeella. Samassa yhteydessä ajatuksena oli myös
siirtyä divisioonien kokoonpanoa pienentämälä itsenäisempiin
suojajoukkoprikaateihin. Alkuperäiset jatkosodan hyökkäysvaiheessa
laaditut suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja uudempien
tutkimustulosten perusteella rintamatapahtumilla oli välitön
vaikutus toteutuneisiin ratkaisuihin.
Kun Suomessa vielä
uskottiin, että saksalaiset valtaisivat Leningradin, Suomen armeijan
arveltiin tulevan toimeen vähäisemillä joukoilla Karjalan, Syvärin
ja Maaselän linnoitettavilla kannaksilla. Osa divisioonista
ehdittiinkin jo muuttaa suojajoukkoprikaateiksi asemasodan
alkuvaiheessa, kunnes ylipäällikkö luoui supistuksista kesällä
1942. Puolittainesen toteuttamisen seurauksena oli joukkojen
kokoonpanon e´pätarkoituksenmukainen kaksinaisjärjestely sekä
sekä perusyhtymien vahvuuden vajaus, jotka vaikuttivat asemasodan
ajan loppuvaiheisiin asti. Vasta talvella 1944 divisioonat
yhdenmukaistettiin supistamalla yksi niiden kokoonpanoon kuuluvista
rykmenteistä erilliseksi pataljoonaksi.
Suomen rintamalla
vallinneen rauhallisen asemasotavaiheen jatkaminen oli kiinteästi
sidoksissa saksalaisten taistelumenestykseen lähialueella.
Loppuvuodesta 1943 Mikkelin päämajassa alettiin kiinnittää
entistä enemmän huomiota aseveljien ongelmiin Leningradin
rintamalla. Marraskuussa Mannerheimin luona vieraili korkea-arvoinen
saksalainen tykistökomentaja Thomaschki. Hän vittasi venäläisten
odotettavissaolevaan suurhyökkäykseen ja vakuutti, ettei Pohjoisen
Armeijaryhmän 18. Armeija aio vetäytyä Baltiassa niin kutusuttuun
Narvan asemaan. Epäluuloinen Suomen marsalkka vastasi saksalaiselle
kenraalille; ”Uskon mielelläni, että teillä on tällainen
aikomus, toivottavasti teillä on voimaan toteuttaa aikomuksenne.”
Venäläisten kaikkiaan
kolmella suunnalla toteuttama yleishyökkäys Leningradin
saartorenkaan murtamiseksi tuotti tulosta tammikuussa 1944.
Oranienbaumin sillanpää murtui ja Novgorod saarrettiin. Pohjoisen
Armeijaryhmän joukot työnnettiin pois Leningradin ympäristöstä.
Helmikuussa rintama painui edelleen ja saksalaiset vetäytyivät
uudelle pääpuolustuslinjalle niin sanotulle Pantterilinjalle Narvan
kaupungin ja Peipsjärven välille, Tämä paransi merkittävästi
venäläisten mahdollisuuksia Suomen suunnan maa-, meri- ja
ilmasotatoimissa. Vapaiden liikenneyhteyksien vuoksi Karjalan ja
Syvärin kannakseille pystyttiin keskittämään paremmin joukkoja.
Edellytykset saksalaisten ja suomalaisten yhteistoiminnalle
Leningradin suunnalla olivat kadonneet lopullisesti.
Neuvostoliitto käytti
sotilaallisen menestyksensä välittömästi hyväkseen
taivuttaakseen Suomen rauhaan. Nopein konkreettinen seuraus
Leningradin saarrostuksen päättymisestä olivat Stalinin ylijohdon
suoranaisessa alaisuudessa toimineiden kaukotooimintailmavoimien
(ADD, Aviatsija Dalnego Deistvija) helmikuiset suurpommitukset
Helsinkiin ja niiden välipäivinä useisiin muihin Etelä-Suomen
kaupunkeihin. Ulkoasiainkomissaari Vjatseslav Molotovin sanoin
suomalaiset pyrittiin ”saattamaan järkiinsä” murtamalla
kotirintaman henkinen selkäranka ilmahyökkäyksillä kaupunkeja
vastaan. Helsinkiin suunnattiin massapommitus illalla ja yöllä
kaikkiaan kolme kertaa: 6-7, 16-17. ja 26-27 helmikuuta. Pääkaupungin
ilmatorjunta oli kuitenkin huippuluokkaa ja laajamittaisilta tuhoilta
vältyttiin. Sotilaallisessa mielessä pommitukset epäonnistuivat ja
niiden psykologinen vaikutus oli täysin päinvastainen tavoitteisiin
nähden, Suomalaisten yhteishenki ja taistelutahto pikemminkin
vahvistuivat kuin heikkenivät venäläisten iskiessä ilmasta
siviilikohteisiin.
Leningradin saarron
murtuminen johti nopeaan tilanteen uudelleen arviointiin Suomen
sotilaallisessa yllijohdossa, Päämaja alkoi valmistautua
neuvostojoukkojen todennäköiseen aktivoitumiseen ja äkkinäisiin
muutoksiin maarintamalla. Ylipäällikkö katsoi Suomen strategisen
aseman heikentymisen vaatiman uudelleenjärjestelyjä erityisesti
Karjalankannaksen puolutuksessa, Hän ei kuitenkaan yhtynyt
tärkeimpien alaistensa esityksiin pääpuolustuslinjan vetämisestä
taemmaksi. Näin olisi yritetty viamentaa mahdollista venäläisten
yleishyökkäystä Leningradin suunnalta, Mannerheim ei myöskään
suostunut merkittäviin joukkojen siirtoihin Karjalankannaksen
rintaman hyväksi. Hän perusteli kieltäytymistään venäläisten
liikehdinnällä Syvärin ja Maaselan rintamilla. Mannerehim halusi
säilyttää Itä-Karjalan vallatut alueet tulevien
rauhanneuvotteluiden kompensaatio-objektina.
Suomen armeijan
ylipäällikön määräämät tärkeimmät muutokset koskivat
lopulta taistelujaotusta ja johtosuhteita, Karjalankannakselle
perustettiin uudelleen armeijakunnan johtoportaat, jotka toimivat
jatkossa pääamajan suorassa alaisuudessa. Niiden komentajaksi
määrättiin Mannerheimin henkilökohtaiset luottokenraalit Taavetti
Laatikainen ja Hjalmar Siilasvuo. Lisäksi Karjalan kannakselle
siirrettiin ylipäällikön reserviksi tärkeät yhtymät
Panssaridivisioona ja Ratsuväkiprikaati. Mannerheim lujitti
oleellisesti otetaan johtamisessa uhkaavassa tilanteessa Leningradin
saarron murruttua.
Venäläisten suurhyökkäys
Karjalankannakselle alkoi kesäkuun alussa 1944. Kaksi viikkoa
myöhemmin neuvostojoukot alooittivat suurhyökkäyksen Aunuksen
kannakselle. Näiden strategisten offensiivien lähtökohdat
muodostuivat Leningradin saarron purkauduttua ja saksalaisten
vetäydyttyä Baltian rintamalla, Leningrad ympäristöineen muodosti
valtaisan solmukohdan Suomen rintamalle keskitetyille
neuvostojoukoille, läheiset lentokentät mahdollistivat
laajamittaisen ilmatoiminnan ja satama vahvat merisotatoimet
Suomenlahdella. Leningradin piiritys oli mahdollistanut suomalaisille
hiljaisen taistelu- ja asemasotavaiheen vuodesta 1942 vuoteen 1944.
Sen päättyminen toi mukanaan ennen kokemattomat suurtaistelut
Suomen rintamilla.
Lähdeaineisto David M.
Glantz 900 kauhun päivää Leningradin piiritys 1941-1944 ISBN
978-951-20-7052-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti