Neuvostoliittolainen
saattue Laatokan jäällä palaamassa elintarvikkeiden
kuljetusmatkalta Leningradista talvella 1943.
Hitler oli pitänyt
Leningradin valtausta erittäin tärkeänä tavoitteena jo siinä
vaiheessa, kun saksalaiset suunnitelivat hyökkäystä
Neuvostoliittoon. Yleisesikunta oli ollut kuitenkin sillä kannalla,
että päävooimat ollisi pitäntyt keskittää Moskovan suuntaan sen
tosiarvoisiksi katsomien sivustojen kustannuksella. Tämä sisäinen
ristiriita oli ollut eräs perussyistä vuoden 1941 sotareteken
epäonnistumiselle. Aluksi ei oltu saatu muodostetuksi selvää
painopistettä, sitten hyökkäyksen alettua Hitler oli yrittänyt
siirtää sitä sivustoille, ja kenraalit puolestaan olivat tehneet
parhaansa viivyttääkseen tällaista ratkaisua, ja kun sairaudestaan
toipunut Hitler oli lopulta elokuussa saanut tahtonsa läpi, hänet
oli taivutettu jo syyskussa luopumaan päätöksestään.
Tavooitteeksi oli otettu jälleen Moskova, ja lupaavasti alkanut
hyökkäys Leningradin alueella oli keskeytetty.
Hitler oli kuitenkin
elätellyt toivoa, että Nevan miljoonakaupunki kukistuisi jo
pelkästään sen vuoksi, että se oli saarrettu. Vuoden vaihteessa
1941-1942 hän tiesi jo, ettei näin kävisi. Neuvostojoukot
puolustivat Leninin kaupunkia äärimmäisen sitkeästi, eivätkä
piirityksen ja nälän aiheuttamat suunnattomat ihmisuhrit saaneet
heitä antamaan periksi. Oli selvää, etteivät saksalaiset saisi
kaupunkia haltuunsa ilman suurimittaista hyökkäystä.
Vaikka Saksan armeija
taisteli olemassaolostaan talvella 1941-1942, Hitlerin ajatukset
liikkuivat jo seuraavan kesän sotatoimissa. Tällä kertaa hän oli
päättänyt pysyä lujasti kannallaan ja hyökätä sivustoilla. Jo
tammikuun 3. päivänä 1942 Fuhrer selvitteli ajatuksiaan Japinan
suurlähettiläs Osihimalle. Päähyökkäys tehtäisiin
etelärintamalla, sillä Kaukasuksen öljyalueiden omistus olisi
elintärkeää. Lisäksi tehtäisiin kaikki, jotta Leningrad ja
Moskova saataisiin tuhotuksi.
Alkukevään 1942 aikana
Saksan päämaja tutki järjestelmällisesti mahdollisuuksia Hitlerin
tahdon toteuttamiseksi. Tällöin saksalaiset päätyivät
näkemykseen, että itärintamalla vallitsi voimien tasapaino. Saksan
voimat eivät riittäsi sellaisessa tilanteessa ratkaisun
aikaansaamiseena monessa suunnassa, joten tavoitteita oli karsittava.
Leikkaus tehtiin Moskovan hyökkyksen kohdalla, Siitä luovuttiin, ja
kun kesäsotatoimia koskeva Hitlerin ohje n:o 41 valmistui huhtikuun
5. päivänä 1942, siinä todettiin, että pohjoisessa tavoitteena
olisi Leningradin kukistaminen, kun taas etelässä tunkeuduttaisiin
Kaukasukselle. Etusija annettaisiin etelässä tehtävälle
hyökkäykselle, sillä kuljetusongelmat ja käytettävissä olleet
voimat eivät mahdollistanet toiminnan samanaikaista aloittamista
etelässä ja pohjoisessa.
Hitlerillä oli moniakin
syitä pyrkiä valloittamaan Leningrad. Kaupungin kukistuminen olisi
vapauttanut toisiin tehtäviin huomattavia saksalaisia joukkoja, ja
Itämerestä olisi tullut saksalaisille turvallinen sisämeri, sillä
Leningradin menetys olisi riistänyt Neuvostoliiton
Itämeren-laivastolta olemassaolon edellytykset, Leningradin
valtauksen jälkeen saksalaisilla olisi ollut suora maayhteys
suomalaisiin, millä seikalla olisi ollut polliittista merkitystä.
Lisäksi Suomen armeija olisi vapautunut kokonaisuudessaan
sotatoimiin Itä-Karjalassa, missä Hitler toivoi pineen aseveljen
katkaisevan Muurmannin radan Sorokassa. Mannerehim asetti puolestaan
asiasta keskusteltaessa hyökkäyksen ehdoksi, että saksalaisten
olisi ensin vallattava Leningrad.
Kenraali Talvelalle,
suomalaiselle yhteysupseerille Saksan päämajassa, Hitler kertoi
maaliskun 16. päivänä 1942 aikomuksestaan vallata Leningrad. Myös
kenraali Jodl otti saman asian puheeksi toukokuun alussa. Tämän
jälkeen saksalaiset odottelivat kuitenkin toimintansa kehittymistä
itärintaman eteläosassa, eikä suomalaisille puhuttu asiasta
toistaiseksi mitään. Kesäkuun lopulla luonaan vierailleelle
Mannerheimille Hitler sentään minitsi, että hyökkäys Leningradia
vastaan pantasiin pian käyntiin.
Heinäkuun puolen välin
jälkeen suunnitelmat vauhdituivat Hitlerin päämajassa nopeasti,
Pohjoiselle Armeijaryhmälle ilmoitettiin heinäkuun 19. päivänä,
että hyökkäys suoraan Leningradiin oli sillä hetkellä pohdinnan
alla, ja kaksi päivää myöhemmin annettiin Johtajan ohje n:o 44,
jossa sanottiin, että Leningrad vallataan viimeistään syyskuussa.
Ohjetta seurasi uusi ohje jälleen kaksi vuorokautta myöhemmin, ja
siinä käskettiin nyt kategoosiesti, että Pohjoinen Armeijatyhm
valmistautuu valtaamaan Leningradin syyskuun alkuun mennessä.
Armeijaryhmälle luvattiin tätä varten käyttöön viisi
divisioonaa lisäjoukkoja sekä raskasta ja järeää kenttätykistöä.
Divisioonat saataisiin sotamarsalkka Mansteinin 11. Armeijasta, joka
oli vastikään vallannut Sevatopolin vahvan linnoituksen Krimillä.
Kun suunnitelmat olivat
nyt näin pitkällä, suomalaiset informoitiin yksityikohtaisemmin.
Kenraali Talvela kutsuttiin Jodlin luo heinäkuun 22. päivänä,ja
Mikkelisä yhteysupseerina toiminut kenraali Erfurth selvitteli asiaa
Heinrichsille. Suomalaisten ei odotettu hyökkäävän Leningradiin,
mutta sitäkin enemmän haluttiin, että he ottaisivat osaa Lapissa
olleiden saksalaisten yritykseen edetä vihdoinkin Vienanmerelle.
Elokuun alussa antamassaan vastauksessa Mannerheim oli kuitenkin
jälleen varauksellinen. Suomalaisten hyökkäys kohti Vienanmerta
tulisi kysymykseen vain siinä tapauksessa, että saksalaiset ensin
valtaisivat Leningradin ja etenisivät lisäksi etelästä Laatokan
itäpuolitse Äänisjärvelle.
Marsalkan viimeinen
vaatimus hermostutti Talvelaa, joka olisi toivonut
saksalais-suomalaisesta hyökkäyksestä tulevan totta. Saksalaiset
ilmoittivat hänelle näet kykenevänsä kyllä valtaamaan
Leningradin, muttaa Ääniselle he eivät kykenisi etenemään. Jos
Mannerheim pysyisi kannassaan, ei hyökkäyksestä Vienanmerelle
tulisi siis mitään.
Elokuun 15. päivnä
Talvela oli Mikkelissä Mannerehimin luona viemässä marsalkalle
saksalaisten vastausta, Ylipäällikkö piti Talvelaa puolestaan
jännityksessä, sillä hän ilmoitti päätöksestään vasta neljä
vuorokautta myöhemmin. Talvela huokasi helpotuksesta, sillä
Mannerheim oli luopunut ehdostaan, jonka mukaan suomalaiset eivät
lähtisi liikkelle ilman aseveljen etenemistä Ääniselle. Talvela
palasi tyytyväisenä Ukrainassa sijainneeseen Saksan päämajaan, ja
elokuun 25. päivänä sinne saapui myös kenraali Heinrichs.
Yhteistoiminta näytti etenevän lopultakin sanoista tekoihin.
Suomalaisilta ei
edelleekän vaadittu Leningradin tapauksessa paljoa. Kun
sotamarsalkka von Manstein, jota Hitler piti linnoitettujen alueiden
valtausten erikoistuntijana ja joka juuri oli nimitetty Leningradin
valtausyrityksen komentajaksi, oli esittänyt, että suomalaiset
pitäisi saada hyökkäämään pohjoisesta kaupunkiin, oli hänelle
vastattu, että sellainen ei voi tulla kysymykseen. Suomalaiset
olivat itsenäistymiseestään lähtien tuoneet esiin, että heidän
maansa olemassaolo ei saisi olla koskaan uhkana Leningradille, ja
näin ollen heitä olisi turha pyytää osallistumaan sotatoimeen,
Niinpä suomalaisille tyydyttiinkin tekemään vain aloite
venäläisten sitomisesta tykistötulella ja iskuosastotoiminnalla.
Lähinnä neuvottelut koskivat hyökkäystä Vienanmeren suunnassa.
Keskusteluun jonkin aikaa osallistunut Hitler totesi Leningradista,
että se vallattaisiin ”joka tapauksessa” ja hävitettäisiin.
Suomalaiset jäivät tämän
jälkeena odottelemaan saksalaisten toimintaa, Pohdittiin muun muassa
ongelmia, joita Leningradin alueen väestön elättäminen tulisi
aiheuttamaan, jolloin etenkin inkeriläisten kohtalo oli lähellä
suomalaisten sydäntä. Talvela valmistautui puolestaaan toimimaan
suomalaisena asainatuntijana Mansteinin esikunnassa, jonne hän
halusi mukaansa joitakin apulaisia Suomesta.
Venäläisillä oli
kuitenkin sanottavana saksalaisten suunnitelmien suhteen. Jo
heinä-elokuun vaihteessa he olivat hyökänneet Pohjoisen
Armeijanryhmän vastuualueen eteläosassa, jolloin armeijaryhmä
oli joutunut käyttämään kaikki omat resrvinsä vihollisen
torjumiseksi. Vielä vakavamman haasteen Leningradin operaatio sai
kuitenkin elokuun lopulla. Nauvostojoukot aloittivat elokuun 27.
päivänä 13 divisioonan ja 14 prikaatin turvin ratkaisevaksi aiotun
hyökkäyksen , jonka avulla oli tarkoitus oli murskata Leningradin
saartorengas. Syyskuun 4. päivänä saksalaisten tilanne oli
muuttunut niin arveluttavaksi, että Hitler antoi Mansteinille käskyn
heittää joukkonsa uutta vaaraa vastaan. Syyskuun loppuun mennessä
neuvostojoukot oli saatu lyödyksi takaisin, mutta saksalaisten
omatkin tappiot olivat olleet niin raskaat, ettei hyökkäystä
Leingradiin enää voitu toistaiseksi ajatella. Yleistilanteen
kielteinen kehittyminen etelärintamalla, jonne Mansteinin itsensäkin
oli pian palattava, siirsi Leningradin valtaussuunnitelmat
lopullisesti niiden sotasuunnitelmien suureen joukkoon, joita ei
koskaan toteutettu.
Pahaa aavistelleelle mutta
kuitenkin yllättyneelle Talvelalle saksalaiset kertoivat lokakuun 7.
päivänä, että hyökkäys tulisi siirtymän muun muassa huonon
sään vuoksi. Kahta päivää myöhemmin Hitler teki päätöksen,
että hyökkäyksstä luovuttaisiin siihen saakka suunnitellussa
muodossa, Suomalaisia informoitiin tästäkin hieman myöhemmin,
Silleen asia sitten jäikin. Urha lupailu oli laskenut saksalaisten
arvovaltaa suomalaisten silmissä, ja kun keväällä 1943 jälleen
laadittiin suunnitelmia Leningradin turmioksi, suomalaisile ei
kerrottu enää mitään. Siinä saksalaiset olivatkin oikeassa,sillä
tälläkään kertaa toimintaa ei kyetty edes aloittamaan.
Lähdeaineisto Suomi
sodassa – talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN
951-9078-94-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti