Haaveita Leningradin valtauksesta

Neuvostoliittolainen saattue Laatokan jäällä palaamassa elintarvikkeiden kuljetusmatkalta Leningradista talvella 1943.

Hitler oli pitänyt Leningradin valtausta erittäin tärkeänä tavoitteena jo siinä vaiheessa, kun saksalaiset suunnitelivat hyökkäystä Neuvostoliittoon. Yleisesikunta oli ollut kuitenkin sillä kannalla, että päävooimat ollisi pitäntyt keskittää Moskovan suuntaan sen tosiarvoisiksi katsomien sivustojen kustannuksella. Tämä sisäinen ristiriita oli ollut eräs perussyistä vuoden 1941 sotareteken epäonnistumiselle. Aluksi ei oltu saatu muodostetuksi selvää painopistettä, sitten hyökkäyksen alettua Hitler oli yrittänyt siirtää sitä sivustoille, ja kenraalit puolestaan olivat tehneet parhaansa viivyttääkseen tällaista ratkaisua, ja kun sairaudestaan toipunut Hitler oli lopulta elokuussa saanut tahtonsa läpi, hänet oli taivutettu jo syyskussa luopumaan päätöksestään. Tavooitteeksi oli otettu jälleen Moskova, ja lupaavasti alkanut hyökkäys Leningradin alueella oli keskeytetty.

Hitler oli kuitenkin elätellyt toivoa, että Nevan miljoonakaupunki kukistuisi jo pelkästään sen vuoksi, että se oli saarrettu. Vuoden vaihteessa 1941-1942 hän tiesi jo, ettei näin kävisi. Neuvostojoukot puolustivat Leninin kaupunkia äärimmäisen sitkeästi, eivätkä piirityksen ja nälän aiheuttamat suunnattomat ihmisuhrit saaneet heitä antamaan periksi. Oli selvää, etteivät saksalaiset saisi kaupunkia haltuunsa ilman suurimittaista hyökkäystä.

Vaikka Saksan armeija taisteli olemassaolostaan talvella 1941-1942, Hitlerin ajatukset liikkuivat jo seuraavan kesän sotatoimissa. Tällä kertaa hän oli päättänyt pysyä lujasti kannallaan ja hyökätä sivustoilla. Jo tammikuun 3. päivänä 1942 Fuhrer selvitteli ajatuksiaan Japinan suurlähettiläs Osihimalle. Päähyökkäys tehtäisiin etelärintamalla, sillä Kaukasuksen öljyalueiden omistus olisi elintärkeää. Lisäksi tehtäisiin kaikki, jotta Leningrad ja Moskova saataisiin tuhotuksi.

Alkukevään 1942 aikana Saksan päämaja tutki järjestelmällisesti mahdollisuuksia Hitlerin tahdon toteuttamiseksi. Tällöin saksalaiset päätyivät näkemykseen, että itärintamalla vallitsi voimien tasapaino. Saksan voimat eivät riittäsi sellaisessa tilanteessa ratkaisun aikaansaamiseena monessa suunnassa, joten tavoitteita oli karsittava. Leikkaus tehtiin Moskovan hyökkyksen kohdalla, Siitä luovuttiin, ja kun kesäsotatoimia koskeva Hitlerin ohje n:o 41 valmistui huhtikuun 5. päivänä 1942, siinä todettiin, että pohjoisessa tavoitteena olisi Leningradin kukistaminen, kun taas etelässä tunkeuduttaisiin Kaukasukselle. Etusija annettaisiin etelässä tehtävälle hyökkäykselle, sillä kuljetusongelmat ja käytettävissä olleet voimat eivät mahdollistanet toiminnan samanaikaista aloittamista etelässä ja pohjoisessa.

Hitlerillä oli moniakin syitä pyrkiä valloittamaan Leningrad. Kaupungin kukistuminen olisi vapauttanut toisiin tehtäviin huomattavia saksalaisia joukkoja, ja Itämerestä olisi tullut saksalaisille turvallinen sisämeri, sillä Leningradin menetys olisi riistänyt Neuvostoliiton Itämeren-laivastolta olemassaolon edellytykset, Leningradin valtauksen jälkeen saksalaisilla olisi ollut suora maayhteys suomalaisiin, millä seikalla olisi ollut polliittista merkitystä. Lisäksi Suomen armeija olisi vapautunut kokonaisuudessaan sotatoimiin Itä-Karjalassa, missä Hitler toivoi pineen aseveljen katkaisevan Muurmannin radan Sorokassa. Mannerehim asetti puolestaan asiasta keskusteltaessa hyökkäyksen ehdoksi, että saksalaisten olisi ensin vallattava Leningrad.

Kenraali Talvelalle, suomalaiselle yhteysupseerille Saksan päämajassa, Hitler kertoi maaliskun 16. päivänä 1942 aikomuksestaan vallata Leningrad. Myös kenraali Jodl otti saman asian puheeksi toukokuun alussa. Tämän jälkeen saksalaiset odottelivat kuitenkin toimintansa kehittymistä itärintaman eteläosassa, eikä suomalaisille puhuttu asiasta toistaiseksi mitään. Kesäkuun lopulla luonaan vierailleelle Mannerheimille Hitler sentään minitsi, että hyökkäys Leningradia vastaan pantasiin pian käyntiin.

Heinäkuun puolen välin jälkeen suunnitelmat vauhdituivat Hitlerin päämajassa nopeasti, Pohjoiselle Armeijaryhmälle ilmoitettiin heinäkuun 19. päivänä, että hyökkäys suoraan Leningradiin oli sillä hetkellä pohdinnan alla, ja kaksi päivää myöhemmin annettiin Johtajan ohje n:o 44, jossa sanottiin, että Leningrad vallataan viimeistään syyskuussa. Ohjetta seurasi uusi ohje jälleen kaksi vuorokautta myöhemmin, ja siinä käskettiin nyt kategoosiesti, että Pohjoinen Armeijatyhm valmistautuu valtaamaan Leningradin syyskuun alkuun mennessä. Armeijaryhmälle luvattiin tätä varten käyttöön viisi divisioonaa lisäjoukkoja sekä raskasta ja järeää kenttätykistöä. Divisioonat saataisiin sotamarsalkka Mansteinin 11. Armeijasta, joka oli vastikään vallannut Sevatopolin vahvan linnoituksen Krimillä.

Kun suunnitelmat olivat nyt näin pitkällä, suomalaiset informoitiin yksityikohtaisemmin. Kenraali Talvela kutsuttiin Jodlin luo heinäkuun 22. päivänä,ja Mikkelisä yhteysupseerina toiminut kenraali Erfurth selvitteli asiaa Heinrichsille. Suomalaisten ei odotettu hyökkäävän Leningradiin, mutta sitäkin enemmän haluttiin, että he ottaisivat osaa Lapissa olleiden saksalaisten yritykseen edetä vihdoinkin Vienanmerelle. Elokuun alussa antamassaan vastauksessa Mannerheim oli kuitenkin jälleen varauksellinen. Suomalaisten hyökkäys kohti Vienanmerta tulisi kysymykseen vain siinä tapauksessa, että saksalaiset ensin valtaisivat Leningradin ja etenisivät lisäksi etelästä Laatokan itäpuolitse Äänisjärvelle.

Marsalkan viimeinen vaatimus hermostutti Talvelaa, joka olisi toivonut saksalais-suomalaisesta hyökkäyksestä tulevan totta. Saksalaiset ilmoittivat hänelle näet kykenevänsä kyllä valtaamaan Leningradin, muttaa Ääniselle he eivät kykenisi etenemään. Jos Mannerheim pysyisi kannassaan, ei hyökkäyksestä Vienanmerelle tulisi siis mitään.

Elokuun 15. päivnä Talvela oli Mikkelissä Mannerehimin luona viemässä marsalkalle saksalaisten vastausta, Ylipäällikkö piti Talvelaa puolestaan jännityksessä, sillä hän ilmoitti päätöksestään vasta neljä vuorokautta myöhemmin. Talvela huokasi helpotuksesta, sillä Mannerheim oli luopunut ehdostaan, jonka mukaan suomalaiset eivät lähtisi liikkelle ilman aseveljen etenemistä Ääniselle. Talvela palasi tyytyväisenä Ukrainassa sijainneeseen Saksan päämajaan, ja elokuun 25. päivänä sinne saapui myös kenraali Heinrichs. Yhteistoiminta näytti etenevän lopultakin sanoista tekoihin.

Suomalaisilta ei edelleekän vaadittu Leningradin tapauksessa paljoa. Kun sotamarsalkka von Manstein, jota Hitler piti linnoitettujen alueiden valtausten erikoistuntijana ja joka juuri oli nimitetty Leningradin valtausyrityksen komentajaksi, oli esittänyt, että suomalaiset pitäisi saada hyökkäämään pohjoisesta kaupunkiin, oli hänelle vastattu, että sellainen ei voi tulla kysymykseen. Suomalaiset olivat itsenäistymiseestään lähtien tuoneet esiin, että heidän maansa olemassaolo ei saisi olla koskaan uhkana Leningradille, ja näin ollen heitä olisi turha pyytää osallistumaan sotatoimeen, Niinpä suomalaisille tyydyttiinkin tekemään vain aloite venäläisten sitomisesta tykistötulella ja iskuosastotoiminnalla. Lähinnä neuvottelut koskivat hyökkäystä Vienanmeren suunnassa. Keskusteluun jonkin aikaa osallistunut Hitler totesi Leningradista, että se vallattaisiin ”joka tapauksessa” ja hävitettäisiin.

Suomalaiset jäivät tämän jälkeena odottelemaan saksalaisten toimintaa, Pohdittiin muun muassa ongelmia, joita Leningradin alueen väestön elättäminen tulisi aiheuttamaan, jolloin etenkin inkeriläisten kohtalo oli lähellä suomalaisten sydäntä. Talvela valmistautui puolestaaan toimimaan suomalaisena asainatuntijana Mansteinin esikunnassa, jonne hän halusi mukaansa joitakin apulaisia Suomesta.

Venäläisillä oli kuitenkin sanottavana saksalaisten suunnitelmien suhteen. Jo heinä-elokuun vaihteessa he olivat hyökänneet Pohjoisen Armeijanryhmän vastuualueen eteläosassa, jolloin armeijaryhmä oli joutunut käyttämään kaikki omat resrvinsä vihollisen torjumiseksi. Vielä vakavamman haasteen Leningradin operaatio sai kuitenkin elokuun lopulla. Nauvostojoukot aloittivat elokuun 27. päivänä 13 divisioonan ja 14 prikaatin turvin ratkaisevaksi aiotun hyökkäyksen , jonka avulla oli tarkoitus oli murskata Leningradin saartorengas. Syyskuun 4. päivänä saksalaisten tilanne oli muuttunut niin arveluttavaksi, että Hitler antoi Mansteinille käskyn heittää joukkonsa uutta vaaraa vastaan. Syyskuun loppuun mennessä neuvostojoukot oli saatu lyödyksi takaisin, mutta saksalaisten omatkin tappiot olivat olleet niin raskaat, ettei hyökkäystä Leingradiin enää voitu toistaiseksi ajatella. Yleistilanteen kielteinen kehittyminen etelärintamalla, jonne Mansteinin itsensäkin oli pian palattava, siirsi Leningradin valtaussuunnitelmat lopullisesti niiden sotasuunnitelmien suureen joukkoon, joita ei koskaan toteutettu.

Pahaa aavistelleelle mutta kuitenkin yllättyneelle Talvelalle saksalaiset kertoivat lokakuun 7. päivänä, että hyökkäys tulisi siirtymän muun muassa huonon sään vuoksi. Kahta päivää myöhemmin Hitler teki päätöksen, että hyökkäyksstä luovuttaisiin siihen saakka suunnitellussa muodossa, Suomalaisia informoitiin tästäkin hieman myöhemmin, Silleen asia sitten jäikin. Urha lupailu oli laskenut saksalaisten arvovaltaa suomalaisten silmissä, ja kun keväällä 1943 jälleen laadittiin suunnitelmia Leningradin turmioksi, suomalaisile ei kerrottu enää mitään. Siinä saksalaiset olivatkin oikeassa,sillä tälläkään kertaa toimintaa ei kyetty edes aloittamaan.

Lähdeaineisto Suomi sodassa – talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0