Suomi kääntää kurssia

Vuoden 1943 lopussa Teheranin konferenssi: Stalin, Fraklin D. Roosevelt ja Winston Churchill

Saksa koki vuodenvaihteessa 1942-43 ankaria takaiskuja suursodan eri rintamilla. Suomalaisia havahduttivat ennen kaikkea tiedot Leningradin saartorenkaan murtumisesta ja Saksan 6. armeijan antautumisesta Stalingradissa. Vaikka saksalaisten vastoinkäymisiä yritettiin selittää parhain päin, muut kuin selkeästi Saksaan luottavat ymmärsivät, että sodan käännekohta oli tapahtunut.

Myös Suomen johtajat olivat vakuuttuneita siitä, että Saksa tulee häviämään sodan. Ryti, Mannerehim, Rangell, Tanner ja Witting päättivät 2. helmikuuta 1943 ryhtyä etsimään tietä irti sodasta. Suomalaiset olivat valmiit keskustelemaan vuoden 1939 rajoista, joita talvisodan diplomaatti Boris Jartsev oli lokakuussa 1942 väläytellyt rauhanneuvottelujen lähtökohdaksi, mutta ongelmana ei ollut vian Neuvostoliiton suhtautuminen.

Saksa oli kärsinyt tappioita, mutta se oli yhä suurvalta, joka hallitsi Pohjois-Eurooppaa ja Itämerta. Lisäksi Suomi oli riippuvainen Saksasta tuoduista elintarvikkeista, lannotteista, polttoaineista ja aseista. Tavarantoimitukset antoivat Saksalle tehokkaan ohjaimen pitää Suomi ruodussa.

Suomen johto alkoi valmistaa kansaa rauhan varalle. Päämajan tiedusteluosaston päällikkö Aladir Paasonen piti 9. helmikuuta 1943 kansanedustajille tilannekatsauksen suursodan kehityksestä. Paasonen ilmoitti uskovansa Saksan häviöön ja kehotti kuulijoitaan valmistautumaan ”toiseen Moskavan rauhaan”. Selonteko järkytti kansanedustajia niin paljon, että se jouduttiin uusimaan optimistisemmin tulkittuna.

Koska Ryti oli valittu presidentiksi vain Kallion kauden loppuajaksi, helmikuussa 1943 oli järjestettävä presidentinvaalit. Vaalit antoivat tilaisuuden rauhanponnistelujen edistämiseen, sillä vaikka Ryti jatkoi virassaan, hallitusta voitiin presidentinvaalin jälkeen vaihtaa luontevasti.

Saksalaissuuntauksen kannattajiksi leimautuneet pääministeri Rangell ja ulkoministeri Witting saivat antaa tilaa Edvin Linkomiehelle ja Henrik Ramsaylle, jolla oli entisenä laivanvarustajana hyvät suhteet mm. Englantiin, IKL suljettiin hallituksen ulkopuolelle.

Uusi hallitus alkoi varovaisesti valmistella Suomen irrottamista sodasta, Kun Yhdysvallat tarjoutui maaliskuussa 1943 välittämään rauhaam hallitus pyysi sitä hankkimaan täsmälliset tiedot rauhaehdoista. Rehellisen pelin nimissä ulkoministeri Ramsay lähetettiin tiedustelemaan Saksan kantaa Suomen rauhansuunnitelmiin.

Naivi rehellisyys kostautui. Saksa tyrmäsi Suomen suunnitelmat ja uhkasi maata petturin kostolla, jos puheet rauhasta jatkuisivat. Se vaati Suomea solmimaan kanssaan sopimuksen, jossa molemmat sitoutuivat olemaan tekemättä erillisrauhaa.

Molotov välitti maaliskuun lopulla Yhdysvalloille Neuvostoliiton vaatimukset. Niiden mukaan Moskovan rauha olisi saatettava välittömästi voimaan. Saksan kanssa olisi pantava välit poikki, armeija kotiutettava ja Suomen oli maksettava suuret sotakorvaukset. Yhydysvalojen mielestä ehdot olivat niin kovat, ettei niitä kannattanut välittää suomalaisten tietoon. Se ilmoitti, ettei sen tarkoituksena ollutkaan toimia rauhanehtojen välittäjänä vaan vain neuvottelukosketuksen rakentajana.

Hallitus oli toteuttanut rauhantunnustelut salaisesti, Tämän vuoksi se sai kotimaassa vastaansa ns. rauhaopposition, joka vaati sitä ryhtymään toimiin Suomen irrottamiseksi sodasta. Pääasiassa sosiaalidemokraateista ja ruotisnkielisistä koostuneen rauhanopposition 33 keskeistä vaikuttajaa lähetti elokuussa 1943 presidentti Rydille erillisrauhan puolesta vettomuksen, joka julkaistiin nopeasti Ruotsissa.

Kirjelmän allekirjoittajat painostivat hallitusta erillisrauhan solmimiseen, johon hallitus oli kaikessa hiljaisuudessa pyrkinyt jo pitkään. Rauhanaktivistit perustivat toimintansa länsivaltojen tuen varaan ja jättivät vähälle huomiolle sen tosiasian, että Suomen kohtalo riippui Saksasta ja Neuvostoliitosta. ”Kolmosten” ymprille ryhmittyneen rauhanopposition merkitys jäikin vähäiseksi, sillä huomattavimmat oppositiomiehet J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen jäivät sen ulkopuolelle. He ymmärsivät Mannerheimin tavooin, että Suomen oli opittava elämään vahvan itänaapurin kanssa.

Suomen kohtalo ratkaistiin liittoutuneiden vuoden 1943 lopulla pitämissä kokouksissa. Moskovan ulkoministerikokouksessa lokakuun lopulla liittoutuneet sopivat, että rauhanneuvotteluissa Saksan puolella taistelleiden maiden kanssa vastaa se liittolaisvalta, joka oli kantanut päävastuun sotaponnisteluista. Näin Neuvostoliitto tuli Suomen neuvottelukumppaniksi,

Teheranin huippukokouksessa 28. marraskuuta – 1. joulukuuta lyötiin lukkoon rauhanetojen suuntaviitat. Stalin suostui säilyttämään Suomen itsenäisenä, ja Roosevelt ja Churchill puolestaan myöntyivät hyväksymään Neuvostoliiton Suomelle asettamat ehdot. Ne olivat suurin piirtein samat, jotka Molotov oli esittänyt jo maaliskuussa.

Suomen johto sai nopeasti tietää, että se joutuisi käymään rauhanneuvottelun Neuvostoliiton kanssa. Se vastasi Neuvostoliiton Ruotsin-lähettilään Aleksandra Kollontain esittämään rauhantunnusteluun marraskuun lopulla ja ilmoitti olevansa valmis keskustelemaan rauahsta vuoden 1939 rajojen pohjalta. Neuvostoliitto torjui esityksen ja esitti lähtökohdaksi vuoden 194 rajoja. Tähän Suomen hallitus ei ollut valmis.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X