Tavoitteena suomalaismielinen Itä-Karjala

Pääministeri J.W. Rangell vieraili heinäkuussa 1942 Itä-Karjalassa Vepsänrannalla Vehkaojan kylässä. Siellä koululaiset lauloivat hänelle ja hänen oppaalleen kenraalimajuri Arajuurelle.

Valitustustoimiston päällikön Yrjö Vuorjoen mielestä tehokkaan valitustyön edellytyksenä oli sen alistaminen kokonaisuudessaan sotilashallinnolle. Väestö oli herätettävä suomalaisuuteen. Heille oli luotava tietoisuus Suomen suvun historiallisesta tehtävästä vastakohtana Venäjän vuosisataiselle pyrkimykselle valloittaa Suomi ja käyttää sitä laajentumishalunsa astinlautana. ”Ryssänvastaisuus” oli ollut Suomen pelastus. Varsinkin valitustoiminnassa oltiin vastahakoisia venäläisen väestön valistamiseen, vaikka kentältä tulikin esityksiä myös heidän parissaan työskentelemisen puolesta.

Tärkeimpinä yleisen valitustyön kanavina olivaat sanomalehti ja radio: Vapaa Karjalan ja Aunuksen radio. Edellinen oli Itä-Karjalan SE:n oma lehti, eräänlainen virallinen lehti Itä-Karjalassa. Tosin sen sisältö oli valitushenkinen ja informatiivinen, mutta sillä oli selkeä tiedotuslehden rooli. Aunuksen radion puolestaan perusti Karjalan Armeija, mutta jo elokuussa 1941 sotilashallinnon valitusosasto halusi korostaa, että siviiliväestöä varten tarkoitetun ohjelmatoiminnan piti olla sen käsissä. Aunuksen radion siviiliväestölle suunnattu ohjelmatoiminta ja sen päällikkö luutnantti Aimo Turunen sijoitettiin Aunuksen Ryhmän Esikunnan viestiosastoon.

Koulut ja nuorisokasvatus

Jo elokuun lopulla 1941 valmistui koulutoimistossa Itä-Karjalan koululaitoksen väliaikaista järjestämistä koskeva ehdotus. Sen mukaan suomalaiskansallisen hengen läpitunkema koululaitos oli saatava aikaan mahdollisiman pian siksi, että juuri kasvavaan polveen bolsvismin vaikutus oli ollut kaikkein suurin. Koulujen järjestämisessä edettiin nopeasti, sillä jo 29. lokakuuta annettiin oppivelvollisuusjulistus Itä-Karjalaan, Tammikuun 5. päivänä 1942 julkaistiin määräys Itä-Karjalan kansakoululaitoksen perusteista. Opetuskielena kaikissa kouluissa oli suomi. Tämän vuoksi epäkansalliset jäivät koulujen ulkopuolelle ain vuoden 1943 loppupuolelle asti.

Vuoden 1941 loppuun mennessä oli perustettu jo 53 koulua, joissa oli oppilaita 4700. Vuoden 1944 aikana kouluja oli 112 ja niissä opettajia 331. Oppilaita oli 8 393 ja jatko-opetuksessa 1549. Myös oppikoulu aloitti toimintansa Äänislinnassa syksyllä 1942. Sen oppilasmäärä kohosi noin 180:een.

Opetussuunnitelmissa kiinnitettiin erityisen suurta huomioita mielenlaatua muokkaaviin oppiaineisiin, joita olivat: historia, maantieto, suomen kieli ja uskonta. Itäkarjalaisille nuorille järjestettiin kotialueella myös kansalaisopisto-opetusta.

Kirkkokuntien sksma uskontokasvatuksessa

Erityisen ongelmalliseksi muodostui uskontokysymys, sillä luterilaiset sotilaspapit alkoivat esiintyä ristiretkeläisinä ja kastaa väestöä, sitä mukaan joukot etenivät. Luterilaisten ja ortodoksien välinen kilpailu antoi aiheen määrätä 10. syyskuuta 1941 väliaikainen kastekielto. Tunnuksettomuuden tila poistettiin 24.4.1942 annetulla käskyllä, Ylipäällikkö oli korostanut, että minkäänlaista uskonnollista kiihotusta ei sallittu. Kaikenlainen proganda uskontokuntaan liittymisen puolesta oli kielletty. Vuoden 1943 loppuun mennessä Itä-Karjalan vapaasta väestöstä oli kirkkoon liittynyt 49 % siten, että kansallisesta väestöstä oli kirkkoon liittynyt 66 % ja vapaasta epäkansallisest 23 %. Luterilaiseen kirkkoon liittyi vain 3 5 väestöstä.

Nimien suomalaistaminen

Valitusosasto esitti sotilashallintokomentajalle jo elokuun alussa 1941 uutta nimeä joillekin kaupungeille jo ennen niiden valtaamista. Petroskoin nimeä pidettiin venäläisperäisenä. Nimiehdotus Äänislinna on lähtöisin Päämajan kielitoimistossa toimineen kielitieteilijan, kapteeni Eino Leskisen kynästä. Aunuksenkaupungista alettiin käyttää nimeä Aunuksenlinna. Ylipäällikkö Mannerheim ei pitänyt varsinkaan Petroskoin nimenmuutosta onnistuneena. Kysymys on asiasta, johon maailmalla kiinnitettäisiin huomiota, mitä Mannerheim halusi välttää.

Syksyllä 1941 lähetettiin piireille myös luettelot sopivista katujen nimistä Itä-Karjalassa, Katujen niminä suosittiin heimositein ja käytävän sodan sankarien nimiä sekä karjalaisten ja suomalaisten ”heimosankarien” nimiä tai kalevalaisia nimiä.

Väestön oikeudellinen asema

Yleisenä lähtökohtana alueen oikeudellisten olojen järjestelyssä pidettiin sitä, että alue tulee aikanaan liitettäväksi Suomeen. Tämän tavoitteen helpottamiseksi Suomen oikeusjärejstys tuli asteittain saattaa voimaan Itä-Karjalassa. Alimpana oikeusasteena olivat kenttäoikeudet, oiden yläpuolella siviiliväestön osalta ylimpänä oikeusasteena oli Sotaylioikeus, Riita-asioidn alooikeutena toimi sovintotuomari, joka oli yksijäseninen tuomioistuin.

Väestön valvonta

Liikkumisvapauden sääntelyn lähtökohtana oli se, että koko miehitetty alue oli sotatoimialuetta. Väestön valvomiseksi kaikille 15-vuotiaille alueella oleskeleville annettiin oleskelulupa; kansallinen väestö sai vihreän ja vierasheimolaiset punaisen kulkuluvan. Siviiliväestön matkustaessa Suomeen kulkivat matkustusluvat ItäKar. SE:n valvontaosaston kautta.

Väestön suhtautuminen miehittäjiin

Alkuvaiheen mielialakatsaukset ilmoittivat väestön suhtautuvan suopeasti suomalaisiin ja luottamuksen uusiin isäntiin sanottiin kasvavan. Varsinkin väestön seulonta kansallisuusryhmien mukaisesti ja osan sijoittaminen leiriin aiheutti nyrpeyttä. Väestönsiirrot aiheuttivat suuria mielialaongelmia.

Partisaaneja soluttautuu miehitysalueella

Heinäkuussa 1941 Neuvosto-Karjalassa oli 33 hävityspataljoonaa ja niissä 4832 jäsentä, Hävityspataljoona häiritsivät suomalaisten joukkojen toimintaa melkoisesti, mutta ne alkoivat hajota puna-armeijan perääntyessä.

Partisaanitoiminta oli varsinkin Vienassa vilkasta syksyllä 1942 ja keväällä 2942. Partisaanitoiminta jatkui melko tasaisesti koko sodan ajan ja ulottui jopa Suomen puolelle erityisesti Kainuussa ja Lapissa. Yhteensä partisaanitoimintaan osallistuneita oli 5 286 henkeä, joista kuoli 975, katosi 487, ja poistui rivistä terveydellisistä syistä 748 partisaania, 782 siirtyi armeijaan. Edellä esitety luvut ovat tosin keskenään ristiriitaisia.

Lähdeaineisto Jatkosodan historia 4 ISBN 951-0-15330-3 4.osa