Näkymä Vieljärven
kylästä
Itä-Karjalan
miehityshallinnossa elettiin varsin kauan sitä silmälläpitäen,
että alue jää Suomen yhteyteen ja venäläinen väestö
siirrettäisiin pois. Selkeimmin tämä näkyi kansallisryhmien
erottelussa erilaisissa käytännön kysymyksissä kuten esim.
palkoissa, elintarvikeannoksissa ja kouluopetuksessa. Vuosi 1943 toi
voimakkaammin esin toisenlaisen lopputuloksen mahdollisuuden,
vaikkeivat kaikki olleetkaan valmiita sitä tunnustamaan.
Jo vuoden 1942 aikana
esitettiin kansallisen erottelun poistamista työtehoperustein,
Toisaalta mm. kouluopetuksen järjestämistä haluttiin esimerkiksi
Repolassa asuville ukrainalaislapsille ja myös leirien lapsille,
mutta miehtiyshallinnossa suhtauduttiin ehdotuksiin penseästi. Vasta
ulkopuolinen paine pakotti syksyllä 1943 täydelliseen muutokseen.
Neuvostoliitto kiinnitti
ulkovaltojen huomiota suomalaiseen Itä-Karjalan miehityspolitiikkaan
jo tammikuussa 1942 julkaistussa nootissa. Vuoden 1943 aikana
Neuvostoliiton proganda miheityshallintoa vastaan voimistui.
Suomalaisten väitettiin surmaavan viattomia ihmisiä ja polttavan
kokonaisia kyliä sekä saattavan väestön kurjuuteen ja
nälänhätään. Sotilaat harjoittivat rosvousta. Myös palkkauksen
erotteluun viitattiin. Vastaavaa progandaa levitettiin myös
rintamalinjan yli siiviliväestölle.
Suomen Wasingtonin
lähetystö oli saanut tietoon neuvostoprogandan väitteet ja pyysi
asiasta selvitystä. Tiedustelu esitettiin 9. lokakuuta 1943
Päämajalle, mistä se lähetettiin ItäKar.SE:aan.
Sotilashallintokomentaja torjui vastauksessaan väitteet
paikkansapitämättöminä. Vastaus oli totuudenmukainen
tarkasteltaessa vastaushetken tilannetta, mutta väitteissä oli
kylää perää, kun ajatellaan koko miehityskautta.
Tasapalkkaisuuteen
siirtyinen oli tapahtunut jo elokuussa ja kuolleisuuskin oli ollut jo
vuoden verran kohtuullisissa luvuissa, mutta ei ennen sitä. Myös
elintarvikejakelussa tasavertaisuus toteutui lokakuun 1943
taulukoissa.
Lokakuun 5. päivänä
laaditussa muistiossa selostettiin leirien todellista luonnetta ja
mainittiin niiden tarkoituksena olleen ”vieraan” venäläisen
väestön sijoittaminen leiriin, missä tämän väestönosan huolto,
työhön käyttäminen jne. voitiin saada tarkoituksenmukaisesti
järjestetyksi. Varsinaisen internointitehtävän todettiin jääneen
toissijaiseksi – vaikka jälkeenpäin miehityshallinnon sisältä
tarkasteltuna oli juuri siitä lähinnä kyse. Pian tämän jälkeen
leirien nimi muutettiin siirtoleiriksi, Keskitysleiri-nimitys jäi
Kolvasjärven ja Kinnasvaaran leireille, joissa säilytettiin
epäluotettavana pidettyä ainesta.
Kun liittoutuneiden
johtajat kokoontuivat joulukuussa 1943 Teheraniin, Stalin esitti
suomalaiset yhtä julmina venäläistä väestöä kohtaan kuin
saksalaiset.
Evakuointisuunnitelmat ja
alueen tyhjentäminen
Suomen ylimmälle
valtiojohdolle selvisi viimeistään loppuvuodesta 1943, että
Itä-Karjala ei kuuluisi Suomeen tulevan rauhansopimuksen jälkeen.
Stalin oli Teheranissa valmis puhumaan vain Moskovan rauhan rajoista.
Suomi vastasi myös Kremlin rauhanaloitteeseen, joka vöitettiin
Suomeen 20. marraskuuta, Tuolloin oli myös tunnustettava
oleellisesti heikentynyt sotilaallinen tilanne, kun Saksan pihdit
Leningradin ympäriltä avautuivat.
Itä-Karjalan evakuoinitia
varten oli valmistunut ensimmäinen suunnitelma 21. marraskuuta,
Evakuointikäskyn luonnos valmistui ItäKar.SE:ssä 26. marraskuuta.
Tuolloin pidettiin vielä mahdollisena suomensukuisen väestön
evakuoimista. Myöhemmin vuoden lopulla väestön
avakuointiajatuksesta luovuttiin Ylipäällikön kannan mukaisesti.
Siviiliväestön siirtymisen tuli olla täysin vapaaehtoista, mutta
se olisi tehtävä mahdolliseksi.
Kun sotilaskomentaja pyysi
vahvistusta näihin puheisiin, hänelle annettiin kirjalliset ohjeet,
joiden mukaan epäkansallista väestöä ei tule vakuoida, Karja
evakuoidaan vain, jos sen omistajat evakuoidaan. Materiaali oli
evakuoitava vain, jos se oli tuotu Suomesta tai miehityksen aikana
sotilashallinnon toimesta rakennettu. Salaiseksi määrättyä
suunnitelmaa ei saanut käsitelläa alue-esikuntia alemmissa
portaissa.
Kannaksen suurhyökkäys
muutti nopeasti tilanteen. Evakuoinnin toimeenpanokäsky annettiin
16.kesäkuuta 1944 klo 1.30. Päämaja määräsi, ettei paikallista
väestöä evakuoida. Jos väestöä kuitenkin oma-aloitteisesti
alkaa liikehtiä kohti Suomea, oli sitä rauhoitettava ja ohjattava
laadittujen suunnitelmien mukaisesti, Tilanteen nopea muuttuminen
herätti paikallisessa väestössä suurta hämmennystä, mitä
lisäsivät viranomaisten ristiriitaiset ohjeet, jopa ohjeitten
vastainen toiminta.
Kaikkiaan Suomeen siirtyi
runsas 3 prosenttia alueen siviiliväestöstä, yhteensä 2799
henkeä. Eniten siirtyjiä oli Kiestingistä ja Uhtualta sekä
Repolasta ja vähiten Äänisniemeltä sekä Kontupohjasta ja
leireistä kustakin alle yhden prosentin. Vienan piiri sai olla
sotatoimilta rauhassa aivan sodan loppuun asti. Viimeinen episodi
suomalaisten vetäytymisessä oli Repolan, Rukajärven sekä
Porajärven jäljellä olevien kylien luovuttaminen
neuvostoviranomaisille välirauhansopimuksen jälkeen. Viimeinen
suomalaisten jättämä kylä oli Repolan alueen Lusma, josta
lähdettiin 28. syyskuuta 1944 kello 16.45 nimenomaan
neuvosto-osapuolen vaatiman yhteisen katselmuksen jälkeen. Läsnä
oli Neuvostoliiton edustajana eversti Petrov ja Suomen puolelta
aluepäällikkönä toiminut kapteeni Mörsky. Vastapuolen pyynnöstä
suomalaiset toimittivat Lusmaan muona-anokset lokakuun alkuun asti,
sillä neuvostoliittolaisilla ei ollut kertomansa mukaan
mahdollisuutta järjestää muonitusta heti.
Lähdeaineisto Jatkosodan
historia 4 ISBN 951-0-15330-3 4.osa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti