torstai 30. huhtikuuta 2015

Sotasyylliset

Välirauhansopimuksen 13.artiklassa Suomi oli sitoutunut sotarikoksista syytettävien henkilöiden tuomitsemiseen. Suomen hallitus lähti siitä, että sotarikollisilla tarkoitettiin sotarikoksia tehneitä sotilaita ja hallintomiehiä – ei poliitikkoja.

Väitellen ilmeni, että Neuvostoliito pyrki saamaan 13.artiklan perusteella myös Suomen poliittisen johdon tuomittavaksi. Suomalaiset kommunistit nostivat asian esille vuoden 1944 lopulla, ja kuutoset jättivät tammikuussa 1945 hallitukselle välikysymyksen, jossa vaadittiin tutkimusta sen selvittämiseksi, ketkä olivat syyllisiä sotaan.

Pääministeri Paasikivi teki kaikkensa, jotta 13, artiklaa ei ulotettaisi koskemaan poliitikkoja, koska se olisi johtanut taannetivaan lainsäädännön käyttöön. Hänen mielestään ”takautuva rikoslaki kokonaan vastoin meidän oikeusjärjestystämme”, sillä siinä tuomittaisiin rikolliseksi teko, joka sitä tehtäessä ei tuntenut lainkaan sotasyyllisyys-käsitettä.

Keskustelut valvontakomission jäsenten kanssa saivat Paasikiven vakuuttumaan maaliskuussa 1945, että myös poliitikot joutuvat 13.artiklan piirin. Hän päätti pelata aikaa ja yritti työntää sotasyyllisyyskysymyksen taka-alalle.

Hallituksen pelivara oli vähäinen. Kesäkuun lopussa se sai vastattavakseen uuden välikysymyksen sotasyyllisyyskysymyksestä, ja kesä mittaan myös valvontakomissioa aktivoitui. Silta osin hallitus oli onnistunut viivitystaistelussaan, että muissa Saksan kanssasotijamaissa poliittiset johtajat oli jo tuomittu ja teloitettu.

Heinä-elokuun vaihteessa 1945 hallituksen armonaika kului umpeen. Tuolloin kävi ilmi, että liittoutuneet rinnastivat Saksan liittolaisten ja kanssasotijien johtohenkilöt Saksan johtajiin. Ne päättivät turvautua taannehtivaan lainkäyttöön ja sopiva siitä, että myös rikos rauhaa vastaan oli sotarikoa.

Paasikivi ymmärsi, että suomalaisia poliitikkoja ei pelastanut sotasyyllisyysoikeudenkäynneiltä mikään. Kysymys ei ollut enää oikeudesta vaan politiikasta. Neuvostoliiton ja länsivaltojen arvovallasta. Jos suomalaiset eivät poliitikkojaan tuomitsis, neuvostoliittolaiset tekisivät se hyvin mielellään.

Paasikivi päätti ajaa asian ratkaisuun mahdollisimman nopeasti. Eduskunta painostettiin säätämään taannehtiva poikkeuslaki, jonka perusteella muodostettu erikoistuomistuin aloitti 15. marraskuuta 1945 sotasyyllisyysoikeudenkäynnin. Syytteet rajattiin aluksi koskemaan vain politiikan todellista ydinjoukkoa, mutta pian syytettyjen piiriä jouduttiin laajentamaan niin, että siihen kuuluivat kaikki samanaikaisten hallitusten ulkoasiainvaliokuntien jäsenet.

Ongelmaksi modostui marsalkka Mannerheim. Mannerehim oli tärkein suomalaista yhteiskuntaa koossa pitävä voima, joten hänen asettamisensa syytteesee olisi voinut johtaa yhteiskunnallisiin levottomuuksiian. Neuvostoliitto oli pitkään asiassa kahden vaiheilla, ja vain Paasikiven ja Kekkosen neuvokkuus pelasti marsalkan syytteiltä.

Valvontakomissio seurasi tarkasti oikeudenkäyntiä, Se puuttui syytettyjen kohteelluun ja vaati ankarampia rangaistuksia kuin tuomarit olivat valmiit antamaan. Sen vaatimuksessta tuomioita korotettiin aivan viime vaiheessa.

Sotasyyllisyysoikeus antoi 21. helmikuuta 1946 tuomiot kahdeksalle sota-ajan poliitikolle. Yhtään sotilasta ei tuomittu. Ankarimman rangaistuksen sai entinen presidentti Risto Ryti, jolle määrättin 10 vuotta kuritushuonetta. Muut selvisivät vankeusrangaistuksilla: entiset pääministerit J.W.Rangell ja Edwin Linkomies 5,5 vuotta, entinen ministeri Väinö Tanner 5,5 vuotta, suurlähettilä T.M-Kivimäki 5 vuotta sekän entiset ministerit Antti Kukkone, Henrik Ramsay ja Tyko Reinikka 2-2,5 vuotta. Kukaan tuomituista ei kärsinyt rangaistustaaan kokonaan. Rytin presidentti Paasikivi armahti terveydellisistä syistä 1949, ja muut tuomitut kärsivät rangaistuksistaan puolet.

Paasikiven kyky ajaa asia nopeasti ratkaisuun pelasti suomalaiset kovemmilta rangaistuksiltä. Jos oikeudenkäynti olisi toteutettu Nurnbergin ja Tokion oikeudenkäyntien jälkeen, niissä noudatettu linja olisi johtanut kuolemantuomiohin Suomessa. Paasikvi oli helpottunut, mutta ei tyytyväinen. Hän kantoi lopun elämäänsä syyllisyyttä siitä, että oli joutunut toimimaan vastoin suomaista oikeustajua.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti

Sotasyyllisyys

Sotasyyllisten armahtamien

Sotasyyllisyys – raskas taakka

Sotasyyllisyys eduskunnan täysistunnossa

Kansakunnan sijaiskärsijät – syyttöminä tuomitut

Sotasyyllisyysasia on saatava uuteen tarkasteluun

Viuhuva ruoska, heiluva hulja

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X


klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti