Asekätkentä kuuluu
Suomen historian vaikeisiin asioihin.
Päämajan operatiivisella
osastolla ryhdyttiin loppukesällä 1944 miettimään, miten
puolustus olisi hoidettava, jos rintamalinjat siirtyisivät
Sis-Suomeen tai maa miehitettäisiin. Pohdinta johti suunnitelmaan
aseiden kätkemisestä sissisotaa ja ainakin osittaista
liikekannallepanoa varten.
Suunnitelman laativat
everstiluutnantti U.S. Haahti sekä majurit Reino Lukkari ja Reino
Arimo, jotka hyväksyttivät sen päämajan operatiivisella osaston
päälliköllä eversti Valo Nihtilällä. Virallisesti toiminta
pantiin käyntiin maan korkeimman sotilasjohdon ja hallituksen
tietämättä, mutta moni oli asiastaa tietoinen.
Asekätkentä toteutettiin
kotiuttamisen yhteydessä syyskuusta 1944 alkaen.
Suojeluskuntapiireihin nimitettiin kätkentää johtavat upseerit,
jotka keräsivät ympärilleen luotettavan avustajajoukon. Toiminta
kasvoi suoranaiseksi kansanliikkeeki, sillä sen piirissä oli noin
5000 miestä. Vuoden loppuun mennessä aseita ja varusteita
varastoitiin noin 35 000 miestä varten.
Näin laaja toiminta ei
pysynyt salassa, Ensimmäiset kätköt löydettiin jo marraskuussa,
mutta asekätkennän todellinen laajuus alkoi paljastua vasta
toukokuussa 1945. Tuollooin varastoitujen tavaroiden anastamisesta
kiinnin jäänyt Lauri Kumpulainen marssi kätkijöiden koston
pelossa valvontakomission Oulun edustajan luo.
Valvontakomissio vaati
Suomen hallitusta tilille asiasta. Tilanne oli vakava, sillä jos
Neuvostoliitto olisi tarvinnut verukkeen maan miehittämiselle, tässä
olisi ollut sellainen. Vähitellen valvontakomission asenne lientyi,
kun se vakuuttui siitä, että kysymyksessä oli pelkkä sotilaalinen
varotoimenpide.
Asekätkennän tutkinnasta
tuli jättiläisurakka, joka antoi kommunistien hallitsemalle
Valpolle tilaisuuden huseerata miten tahtoi. Se suoritti laajoja
pidätyksiä, ja kuulusteltujen määrä nousi useisiin tuhansiin.
Syyllisten rankaisemista
varten säädettiinn erillislaki ”aseellisen toiminnan luvattoman
valmistelun rankaisemisesta”. Vuosina 1947-1949 pidetyssä
oikeudenkäynnissä nostettiin syytteet yli 2000 henkilöä vastaan,
joista lähes 1500 tuomittiin vankeuteen. Ankarimman tuomion sai
everstiluutnantti Haahti, kuusi vuotta kuritushuonetta. Useimmat
vapausrangaistukset olivat alle puolen ehdollisia tuomioita.
Asekätkentä
Viimeiset asekätköt
paljastuivat vuosien päästä
Asekätkentä
Asekätkentä
Keski-Suomessa
Mitä asekätkennässä
tapahtui?
Asekätkentä pelasti
Suomen
Asekätkentätuomiot on
purettava
Inkeriläiset
Suomeen siirrettiin
sotavuosina 1943-44 Inkeristä yli 63000 vapaaehtoista
suomenheimolaista. Väestönsiirron tärkeimpänä motiivina ei ollut
heimohenkinen avustushalu vaan Suomen huutava työvoimapula. Vasta
loppuyksyllä 1943 siirrot alkoivat saada humanitaarisen motiivin,
kun inkeriläiset uhkasivat jäädä taistelujen jalkoihin.
Suomessa inkeriläisten
työpanos tuntui aluksi pääasiassa maataloudessa, mutta myöhemmin
heitä sijoitettiin myös teollisuustöihin. Inkeriläisten ja
suomalaisten suhteet muodostuivat varsin tyydyttäviksi, vaikka
sotavuosien taloudellinen ahdinko ja ennakkoluulot synnyttivät myös
ongelmia. Inkeriläisiä vieroksuttiin ”ryssäläisinä”, eivätkä
kommunismin omaksuneet inkeriläiset puolestaan kotiutuneet Suomeen.
Inkeriläsiä ryhdyttiin
palauttamaan Neuvostoliittoon välirauhan jälkeen talvella
1944-1945. Kotiuttaminen oli ehdottoman pakollista vain
sotilashenkilöiden ja turvattomien lasten osalta, muuten se tapahtui
pääasiassa vapaaehtoisesti, epävarmuuden ja koti-ikävän ajamana.
Tosin myös siviilien kotiutuksissa ilmen painostusta ja pakolla
uhkaamista, Vain 8000 inkeriläistä jäi Suomeen, ja heistäkin
puolet siirtyi pian pakkoluovutusten pelossa Ruotsiin.
Neuvostoliittoon palasi
noin 55 000 inkeriläistä. Vastoin lupauksia heitä ei viety
kotiseuduilleen, vaan eri puolille Neuvostoliittoa. Vuonna 1949
heille annettiin lupa muutaa Neuvosto-Karjalaan, mutta Inkerinmaalle
Leningradin seudulle he pääsivät vasta vuodesta 1956 lähtien.
Inkeriläiset
Inkerin historia
Inkeriläisten siirrot
Inkeriläiset
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti