Viimeiset sotakorvaukset

Viimeinen sotakorvausjuna syksyllä1952

Talvisodan rauhanneuvotteluissa Neuvostoliitto ei ollut vaatinut Suomelta sotakorvauksia. Sitä yllättävämmltä tuntui, kun neuvostojohto esitti kevätalvella 1944 Paasikivelle ja Carl Enckelille Moskovassa rauhanehtoihin kuuluvan 600 miljoonan Yhdysvaltain dollarin sotakorvaussuorituksia tavaroina. Vaatimusta pidettiin täysin mahdottomana toteuttaa, ja juuri sotakorvausten vuoksi ehdot hylättiin.

Vaikka mm. Paasikivi pelkäsi rauhanehtojen ajan myötä vain kiristyvän Suomen ne ensin hylättyä, näin ei sotakorvausvaatimusten kohdalla tapahtunut. Ilmeisesti Neuvostoliitossa oli asia pantu merkille ja otettu uudelleen tarkasteltavaksi, sillä syyskuun alun ehdoissa määrä oli supistetu 300 miljoonaa dollariin. Kylmää suihkua suomalaisille tosin merkitis laskentaperuste, jonka mukan korvaussuoritukset laskettaisiin vuoden 1938 kurssin ja hintojen mukaan. Yritykset taivuttaa Neuvostoliittoa lieventämään tätä vaatimusta, johtivat valvontakomission puheenjohtajan Zdanovin uhkaukseen miehittää tarvittaessa suomalaisia teollisuus- ja tuotantolaitoksia.

Neuvostoliitto vaati täsmällisiä suorituksia eikä hyväksynyt forc majeure-perustetta viivästymisissä. Hankalaksi sotakorvausten suorittamisen teki se, että niihin kuului vain osittain perinteisiä suomalaisia vientiteollisuuden tuotteita: puutavaraa, paperia ja selluloosaa. Korvauksista suuren osan muodostivat metalliteollisuuden tuotteet, erilaiset koneet, veturit ja alukset. Tämän alun tuotantoa oli Suomessa pidetty perinteisesti ”kotimarkkinateollisuutena”.

Suomessa jouduttiin voimakkaasti investoimaan metalliteollisuuteen, Kehittely- ja rakennustyö oli suurelta osaltaan kyvykkään nuoren insinöörikunnan ansiota. Neuvostoliitto ei myöskään asettunut vastustamaan Suomen yrityksiä saada lännestä, nimenomaan Yhdysvalloista, dollarilainoja.

Stalin saattoi käyttää sotakorvausasiaa myös poliittisena valttikorttina, Tähän viitattiin mm. Pariisin rauankonferenssin yhteydessä Suomen yritettyä saada lievennystä rajaehtoihin.

Tosinkin päin sotakorvauksia käytettiin. Hyvän tahdon eleenä Stalin lupasi syksyllä 1944 Neuvostoliitossa vierailleelle suomalaiselle kulttuurivaltuuskunnalle pidentää korvausten suoritusaikaa alkuperäisestä kuudesta kahdeksaan vuoteen.

Neuvostoliitto halus vaikuttaa vuoden 1948 eduskuntavaaleihin kommunistien hyväksi lieventämällä sotakorvauksia, Neuvostohallitus ilmoitti kommunistiministerin aloitteesta alentaansa jäljellä olleen korvaussumman puoleen ja luopuneensa myöhästymissakoista,

Olympiakesä 1952 merkitsi myös sotakorvausten päättymistä. Viimeinen, juhlallisesti koristeltu sotakorvausjuna lähti kohti Neuvostoliittoa. Syyskuussa halllitus järjesti Messuhalliin kansalaisjuhlan asian kunniaksi, Pääminsiteri Kekkonen piti niin viimeisen korvausjunan lähtöpäivänä kun kansalaijuhlassakin puheen, joka radioitiin. Kansakunnan voimavaroja imenyt urakka oli suoritettu.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä tuli melkein tavaksi nähdä sotakorvaussuorituksissa myönteisiä tekijäitä, joutuihan Suomi pakon edessä polkaisemaan maasta metalli- ja koneteolllisuuden sekä kehittämään omaa tuotantokykyään ja tuotevalikoimaansa. Rehellisesti on silti todettava, että sotakorvaukset merkitsivät jättiläismäistä tulonsiirtoa maasa, tulonsiirtoa, joka ei tuottanut – jollei sitten sitä seurannutta ja 1990-luvun alussa päättynyttä idänkaupan vaihetta sellaisena pidetä.

Armi Kuusela – myytti, julkkis ja supertähti

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2009/08/armi-kuusela-myytti-julkkis-ja.html

Helsingin olympialaiset 1952

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2009/08/helsingin-olympialaiset-1952.html

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X