Pelätty Hertta Kuusinen – vallankaappausyö

Hertta Kuusinen

Hertta Kuusinen, Terijooen hallituksen pääministerin O.W.Kuusisen tytär, oli maan alla nousseen kommunistisen liikkeen näkyvin ja pelätyin hahmo. Hertta Kuusinen oli siirtynyt isänsä perässä Moskovaan vuonna 1922. Hän avioitui pian suomalaisen emigranttikommunistin Tuure Lehenin kanssa, ja tästä avioliitosta syntyi lapsi, joka sittemmin murrosikäisenä kuoli Neuvostoliitossa. Avioliiton kariuduttua Hertta palasi vuonna 1934 Suomeen Tukholman kautta. Vain muutaman viikon oleskelun jälkeen hänet vangittiin Helsingissä ja tuomittiin lähes viiden vuoden kuritushuonerangaistukseen.

Vapauduttuaan keväällä 1939 Hertta Kuusinen oli kaiken aikaa valtiollisen poliisin tarkkailtavana. Talvisodan ajana hän pileskeli toisen kommunistin, tulevan aviomiehensä Yrjö Leinon kanssa Itä-Hämeen mokeissä, saunoissa ja ladoissa. Aivan jatkosodan aattona Hertta Kuusinen vangittiin, ja hän joutui viettämään lähes vuotta Hämeen linnassa turvasäilössä.

Vapauduttuaan sodan päätyttyä Hertta Kuusinen oli kiinteässä kirjeenvaihdossa isänsä kanssa. Hän pyysi ja sai ohjeita poliittista toimintaa varten isältään, johon häntä liittivät harvinaisen läheiset tunnesiteet. Hertta ihaili isäänsä yli kaiken. Avioliitto sisäministeri Leinon kanssa alkoi rakoilla samoihin aikoihin, kun poliittiset vastoinkäymiset keräytyivät kommunistien tielle.

Hertta Kuusisesta on hyvin erilaisia arviooita sekä poliitikkona että ihmisenä. Häntä on luonnehdittu kovaksi ja kylmäveriseksi ja avioeroaankin poliittiseksi opportunismiksi. Toisaalta hän oli laajasti sivistynyt kulttuuria harrastava ihminen, joka myös osasi kirjoittaa erinomaisesti. Hän oli älykäs keskustelija ja tyylikäs seuraihminen.

Hertta Kuusisen poliittinen ura jatkui hänen kuolemaansa saakka vuonna 1974, mutta hänen uransa loistokausi ajoutui sodanjälkeisiin ”vaaran vuosiin”.

Vallankaappausyö

Tuskin mistään yöstä Suomen historiassa on kiistelty niin paljon kuin mm. vallankaappausyöstä 26-27. huhtikuuta 1948. Jo aikalaiset alkoivat puhua ”vaaran vuosista” ja niissä juuri huhtikuu 1948 merkitsi huippukohtaa.

Porvarillinen perinne korostaa edelleenkin sitä, että vallankaappausuhka oli todellinen. Äärivasemmiston taholta nämä väitteet on leimattu tuulesta temmatuiksi ja porvarien yritykseksi leimata kommunistit väkivaltaisen vallankumouksen lietsojiksi. Myös tutkijoioden keskuudessa käsitykset ovat pitkään olleet jakautuneita. Usein tutkimus on tullut siihen tulokseen, että suomalaisilta kommunisteilta kerta kaikkiaan puuttuivat sekä laajemman yhteiskunnalliset edellytykset että välittömät mahdollisuudet väkivaltaisen vallankaappauksen toteuttamiseksi, Suomen tilanne erosi ratkaisevasti itäisen Keski-Euroopan ja Balkanin maitten yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Lakkoilusta, liikehdinnästä, mielenosoituksista ja poliittisesta uhosta huolimatta suomalaisilla kommunnisteilla ei ollut sellaisia karaistuneita iskujoukkoja, jotka olisivat häikäilemättä olleet valmiit väkivaltaiseen toimintaan. Lisäksi Suomen puollustusvoimat olivat täysin presidentin, puolustusvoimain komentajan ja laajasti laillisen valtiovallan käytössä – ja niitä myös käytettiin.

Kommunistien vallankaappausuhka on myöhemmin osottautunut paljon luultua vähäisemmäksi, Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä asiaa, että presidentti Paasikivi, puolsutusvoimain komentaja Aarne Sihvo ja poliisijohto toella varautuivat vallankaappaukseen. Joukkoja siirrettiin pääkaupunkiseudulle, poliisivoimat määrättiin hälytystilaan ja tykkiven Uusimaa höyrysi apualuksineen Eteläsatamaan turvaamaan presidentinlinnaa.

Tapahtumasarja oli tulosta huhujen noidankehästä, mutta ei savua ilman tulta: kommunistit olivat aktiivisia, ja esimerkiksi 11. huhtikuuta 1948 pidetyssä kokouksessa esitettiin väkivaltaista toimintaa vaativia puheenvuoroja. Uhkaavan esiintyminen, YYA-neuvottelut ja Tsekkoslovakian vallankaappaus loivat yhdessä otollisen maaperän huhuille.

Kommunistit syrjään

Suomi oli ensimmäien sodassa ollut maa, joka piti eduskuntavaalit jo maaliskuussa 1945, kun maailmansota vielä raivosi Euroopassa. Ensi kertaa mukana olleet kommunistit saivat näissä vaaleissa peräti 49 paikkaa. Kehitys näytti muutenkin suotuisalta; puolueen peitejärjestö SKDL osallistui ”kolmen suuren yhteistyöhön” hallitusrintamassa, ja koko menestystä ammattiyhdistysliikkeessä.

Myötätuulta ei kestänyt kauasn Kommunistit hävisivät kamppailun ay-liikkeestä sosidaalidemokraateille. Sosiaalidemokraattinen kuuluista JO RIITTÄÄ! - vaalijuliste oli tähdätty kommunisteja vastaan. Vuoden 1947 ay-vaalien tappion ohella kommunistit kärsivät samana vuonaan tappion kunnallisvaaleissa, Hallituspolitiikassa kommunistit kompastuivat laittomuuksiin, joita heidän johtamansa valtiollinen poliisi oli tehnyt mm. vangitsemalla laittomasti ihmisiä ja lähettämällä heitä Neuvostoliittoon (ns. Leinon vangit). Lopullisen ratkaisun toi kesällä 1948 koettu tappio, joka merkitsi ”kolmen suuren” yhteistyön loppua. Kommunistit joutuivat pois hallitusvastuusta lähes pariksikymmeneksi vuodeksi.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojan ISBN 951-8933-60-X