Hertta Kuusinen
Hertta Kuusinen, Terijooen
hallituksen pääministerin O.W.Kuusisen tytär, oli maan alla
nousseen kommunistisen liikkeen näkyvin ja pelätyin hahmo. Hertta
Kuusinen oli siirtynyt isänsä perässä Moskovaan vuonna 1922. Hän
avioitui pian suomalaisen emigranttikommunistin Tuure Lehenin kanssa,
ja tästä avioliitosta syntyi lapsi, joka sittemmin murrosikäisenä
kuoli Neuvostoliitossa. Avioliiton kariuduttua Hertta palasi vuonna
1934 Suomeen Tukholman kautta. Vain muutaman viikon oleskelun jälkeen
hänet vangittiin Helsingissä ja tuomittiin lähes viiden vuoden
kuritushuonerangaistukseen.
Vapauduttuaan keväällä
1939 Hertta Kuusinen oli kaiken aikaa valtiollisen poliisin
tarkkailtavana. Talvisodan ajana hän pileskeli toisen kommunistin,
tulevan aviomiehensä Yrjö Leinon kanssa Itä-Hämeen mokeissä,
saunoissa ja ladoissa. Aivan jatkosodan aattona Hertta Kuusinen
vangittiin, ja hän joutui viettämään lähes vuotta Hämeen
linnassa turvasäilössä.
Vapauduttuaan sodan
päätyttyä Hertta Kuusinen oli kiinteässä kirjeenvaihdossa isänsä
kanssa. Hän pyysi ja sai ohjeita poliittista toimintaa varten
isältään, johon häntä liittivät harvinaisen läheiset
tunnesiteet. Hertta ihaili isäänsä yli kaiken. Avioliitto
sisäministeri Leinon kanssa alkoi rakoilla samoihin aikoihin, kun
poliittiset vastoinkäymiset keräytyivät kommunistien tielle.
Hertta Kuusisesta on hyvin
erilaisia arviooita sekä poliitikkona että ihmisenä. Häntä on
luonnehdittu kovaksi ja kylmäveriseksi ja avioeroaankin
poliittiseksi opportunismiksi. Toisaalta hän oli laajasti sivistynyt
kulttuuria harrastava ihminen, joka myös osasi kirjoittaa
erinomaisesti. Hän oli älykäs keskustelija ja tyylikäs
seuraihminen.
Hertta Kuusisen
poliittinen ura jatkui hänen kuolemaansa saakka vuonna 1974, mutta
hänen uransa loistokausi ajoutui sodanjälkeisiin ”vaaran
vuosiin”.
Vallankaappausyö
Tuskin mistään yöstä
Suomen historiassa on kiistelty niin paljon kuin mm.
vallankaappausyöstä 26-27. huhtikuuta 1948. Jo aikalaiset alkoivat
puhua ”vaaran vuosista” ja niissä juuri huhtikuu 1948 merkitsi
huippukohtaa.
Porvarillinen perinne
korostaa edelleenkin sitä, että vallankaappausuhka oli todellinen.
Äärivasemmiston taholta nämä väitteet on leimattu tuulesta
temmatuiksi ja porvarien yritykseksi leimata kommunistit
väkivaltaisen vallankumouksen lietsojiksi. Myös tutkijoioden
keskuudessa käsitykset ovat pitkään olleet jakautuneita. Usein
tutkimus on tullut siihen tulokseen, että suomalaisilta
kommunisteilta kerta kaikkiaan puuttuivat sekä laajemman
yhteiskunnalliset edellytykset että välittömät mahdollisuudet
väkivaltaisen vallankaappauksen toteuttamiseksi, Suomen tilanne
erosi ratkaisevasti itäisen Keski-Euroopan ja Balkanin maitten
yhteiskunnallisesta tilanteesta.
Lakkoilusta,
liikehdinnästä, mielenosoituksista ja poliittisesta uhosta
huolimatta suomalaisilla kommunnisteilla ei ollut sellaisia
karaistuneita iskujoukkoja, jotka olisivat häikäilemättä olleet
valmiit väkivaltaiseen toimintaan. Lisäksi Suomen puollustusvoimat
olivat täysin presidentin, puolustusvoimain komentajan ja laajasti
laillisen valtiovallan käytössä – ja niitä myös käytettiin.
Kommunistien
vallankaappausuhka on myöhemmin osottautunut paljon luultua
vähäisemmäksi, Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä asiaa,
että presidentti Paasikivi, puolsutusvoimain komentaja Aarne Sihvo
ja poliisijohto toella varautuivat vallankaappaukseen. Joukkoja
siirrettiin pääkaupunkiseudulle, poliisivoimat määrättiin
hälytystilaan ja tykkiven Uusimaa höyrysi apualuksineen
Eteläsatamaan turvaamaan presidentinlinnaa.
Tapahtumasarja oli tulosta
huhujen noidankehästä, mutta ei savua ilman tulta: kommunistit
olivat aktiivisia, ja esimerkiksi 11. huhtikuuta 1948 pidetyssä
kokouksessa esitettiin väkivaltaista toimintaa vaativia
puheenvuoroja. Uhkaavan esiintyminen, YYA-neuvottelut ja
Tsekkoslovakian vallankaappaus loivat yhdessä otollisen maaperän
huhuille.
Kommunistit syrjään
Suomi oli ensimmäien
sodassa ollut maa, joka piti eduskuntavaalit jo maaliskuussa 1945,
kun maailmansota vielä raivosi Euroopassa. Ensi kertaa mukana olleet
kommunistit saivat näissä vaaleissa peräti 49 paikkaa. Kehitys
näytti muutenkin suotuisalta; puolueen peitejärjestö SKDL
osallistui ”kolmen suuren yhteistyöhön” hallitusrintamassa, ja
koko menestystä ammattiyhdistysliikkeessä.
Myötätuulta ei kestänyt
kauasn Kommunistit hävisivät kamppailun ay-liikkeestä
sosidaalidemokraateille. Sosiaalidemokraattinen kuuluista JO RIITTÄÄ!
- vaalijuliste oli tähdätty kommunisteja vastaan. Vuoden 1947
ay-vaalien tappion ohella kommunistit kärsivät samana vuonaan
tappion kunnallisvaaleissa, Hallituspolitiikassa kommunistit
kompastuivat laittomuuksiin, joita heidän johtamansa valtiollinen
poliisi oli tehnyt mm. vangitsemalla laittomasti ihmisiä ja
lähettämällä heitä Neuvostoliittoon (ns. Leinon vangit).
Lopullisen ratkaisun toi kesällä 1948 koettu tappio, joka merkitsi
”kolmen suuren” yhteistyön loppua. Kommunistit joutuivat pois
hallitusvastuusta lähes pariksikymmeneksi vuodeksi.
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojan ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti