Kommunistien vahva mies
Yrjö Leino toimi sisäministerinä
Kommunistien taktiikkaan
kuului kaikissa Itä-Euroopan valtioissa poliisin ja ennen muuta
valtiollisen poliisin soluttaminen omilla miehillä ja siirtäminen
lopuksi kokonaisuudessaan omiin käsiin. Asiaan kuului luonnollisesti
avainasemassa olevan sisäministerin paikan saaminen. Malli toimi
erinomaisesti kaikkialla. Näin näytti aluksi tapahtuvan myös
Suomessa.
Suomessa valtiollinen
poliisi eli ”punainen Valpo” liittyy oleellisesti
aikalaismuistikuviin vaaran vuosista. Laittomat vangitsemiset,
pidätykset, kotietsinnät, sotavankien ja inkeriläisten sekä
”neuvostokansalaisiksi” luokiteltujen henkilöiden ajojahdit
kuuluivat Valpon arkpäivään. Valpon laittomat otteet olivat
merkittävästi vaikuttamassa kansalaisten yhä kasvavaan kritiikkiin
äärivasemmistoa kohtaan. Kommunistien käsissä vaarallinen ase
kääntyi loppujen lopuksi heitä itseään vastaan.
Punaisen Valpon historia
liittyy kiinteästi sisäasiainministeri Yrjö Leinon ensimmäiseen
länsimaissa toimineeseen kommunistiseen sisäministeriin. Vuonna
1944 maan alta noussut SKP oli tosin aloittanut Valpon valloittamisen
ennen Yrjö Leinon sisäministerikautta, sillä sen puoluetoimikunta
oli jo Paasikiven hallituksen kaudella, helmikuussa 1945, ehdottanut
silloisen Valpon lakkauttamista ja ”rikollisiin tekoihin
syyllistyneitten virkailijoitten rankaisemista”. Olihan Valpo ollut
nimenomaan kommunistien päävastustaja sodan edellä ja sen aikana.
Kostonhimo oli siten ymmärrettävääkin.
Valpon uudistamista
pohtimaan asetettiin komitea, jonka puheenjohtajaksi nimitettiin V.J.
Sukselainen.Komitea tuli siihen tulokseen, että Valpon organisaatio
oli tyydyttävä, mutta laitoksen henki olisi uudistettava. Näin
sitten toden totta tapahtuikin.
Leinon tavoitteena ei
ollut saada vain Valpo, vaan koko poliisilaitos kommunistien
valvontaan. Valpon päälliköksi nimitettiin sinänsä harmiton,
mutta kommunisteja myötäillyt juristi Otto Brusiin. Ylimääräiseksi
apulaispoliisipäälliköksi, mutta tosiasialliseksi Valpon
johtajaksi, nimitettiin SKP::n ja kovan linjan mies Aimo Aaltonen.
Myös tärkeän valvontaosaston päälliköksi nimitettiin
kommunisti, Veikko Sippola. Valta oli siis yhdellä rysäyksellä
siirtynyt kommunistien käsiin. Otto Brusiinia voidaan pitää vain
häikäilemättömän vallankäytön ”viikunanlehtenä”.
Valpon johto vaihtui
alinomaan, ja laitosta ravistelivat pienemmät ja suuremmat
skandaalti. Maan alla olleet tai Moskovassa toimineet kommunistit
olivat selvästi tottumattomia pyörittämään näin monimutkaista
byrokratiaa. Liian nopeasti uusittu kokematon henkilökunta ei ollut
lainkaan ajan tasalla, puhumattakaan että sillä olisi ollut alalla
vaadittavaa ammattitaitoa.
Eduskunnan oikeusasiamies
nosti laittomuuksista useita syytteitä Valpon henkilökuntaa
vastaan. Apulaispäällikkö Aaaltonen ei kyennyt hänkään
hoitamaan tehtäviään ja joutui eroamaan sisäministerin ja
valvonkomission kehotuksesta keväällä 1947. Pelottava Valvo alkoi
saada toiminnassaan farssin piirteitä.
Punainen Valpo, kuten myös
sisäministeri Yrjö Leinon, kohtaloksi muodostui ns. Leinon vankien
tapaus. Valvontakomission vaatimuksesta Valpo oli pidättänyt
parikymmentä henklöä, jotka saman tien lähetettiin lentoteitse
neuvostoliittolaiselle koneella itärajan taakse. Kyseessä olivat
varsin väljästi tulkittuna ”neuvostokansalaisiksi” luokteltavat
henkilöt paria poikkeusta lukuun ottamatta, Vankien kohtalo ”Berijan
tarhoissa”, kuten leirikokemuksistaan kirjottaneen Unto Parvilahden
kirjan nimi, oli karmaiseva.
Valpon ”normalisoiminen”ja
kommunistien puhdistaminen sen organisaatiosta eivät tietenkään
olleet yksittäistapaus, vaan liittyivät kiinteästi suomalaisen
kansanvaltaisen yhteiskunnan vastaiskuun kommunistien
valtapyrkimyksiä kohtaan.
Punainen Valpo
Valtiollinen poliisi
Punainen Vaalpo
Yrjö Leino
Leinon vangit
Kuka oliYrjö Leino?
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti