Torikokouksia ja lakkoja

Suomalaista poliittista elämää leimasivat sodanjälkeisinä vuosina torikokoukset, liikehdinnät ja lakot. Ne olivat harkittu osa maan alta nousseen kommunistisen liikkeen toimintaa. Samanlaisia ulkoparlamentaarisia menetlemiä kommunistit liittolaisineen käyttivät myös muissa Itä-Euroopan maissa.

Kommunistit ja äärivasemmisto pyrkivät esiintymään työväenliikkeen yhteisinä edustajina. Sodan ajan tiukan systeemin lauettua mielenosoittajia tai ainakin seuraajia oli helppo saada mukaan vaikkapa värväämällä suoraan työpaikoilta.

Ulkoparlamentaarinen painostustoiminta löi tavallaan itseään korville, sillä Suomessa oli parlamentaarisesti laajapohjainen ”kolmen suuren hallitus” aina marraskuusta 1944 kesään 1948. Myös pääministeri Mauno Pekkala edusti kansandemokraattista liikettä Paasikiven tultua keväällä 1946 valituksi tasavallan presidentiksi.

Kommunistien voimannäyttöpaikoista tulivat kuuluisimmiksi Hakanimen tori, Messuhalli ja Eduskuntatalon edusta. Toriparlamentarismi saavutti huippunsa keväällä ja alkukesällä 1946. Kommunistit vaativat virkamieskunnan ”puhdistamista”, virkamiesten erottamattomuden kumoamista sekä monien järjestöjen, mm. Reserviupseriliiton ja ”taantumuksellisen lehdistön” lakkauttamista.

Eduskuntatalon eteen marssi 7. kesäkuuta 1946 noin 10 000 miestä ja naista vaatien toimenpiteitä. Kansandemokraattinen pääministeri Pekkala ei pyynnöistä huolimatta suostunut puhumaan liikehtivälle kansajoukolle eduskunna portailla, vaan ilmoitti puhuvansa illalla radion välityksellä. Koko uljas ”hurrikaaditilanne” tussahti siihen.

Tappioita ulkoparlamentaariselle liikhedinnälle merkitsi myös maalaisliiton ja SDP:n sanoutuminen siitä irti. Myös SAK:n suhde ”kansanliikkeeseen” oli kielteinen. Suomalainen edustuksellinen parlamentarismi, lehdistön vapau ja perinteinen laillisuusajattelu olivat liian kovia paloja äärivasemmiston purtaviksi. Suomalaisesta äärivasemmistosta ei ollut edes vaaran vuosien tilanteessa tosi paikassa barrikaadeille. Parlamentaarinen ties, hallitusvastuu, lupasi saavutuksia sekin, eikä tätä tietä haluttu tuhota.

Äärivasemmiston kiukku purkautui esiin vuoden 1948 vaalitappion jälkeen, kun SKDL ja kommunistit eivät päässeet kohtuuttomien vaatimusten takia hallitukseen. Silloin edullinen tilaisuus oli menetetty, toiset miehet olivat vallankahvassa, ja koko suomalainen yhteiskunta oli ryhdistäytynyt vastaiskuun.

Suurinflaatio

Markan arvo oli kovalla koetuksella sota-aikana. Taustalla olivat kohonneet maailmanmarkkinahinnat sekä ennen kaikkia Suomessa sodan aikana noudatettu setelirahoituspolitiikka: sodankäynti, sotatarviketeollisuus sekän invalidien ja siviiliväestän huolto rahoitettiin paljolti setelirahalla. Hintojen ja palkkojen sekä elintärkeiden hyödykkeiden hinnat olivat vuoden 1944 lopussa 2,5 kertaa niin korkeat kuin 1930-luvun loppuvuosina.

Sodan jälkeen inflaatio pääsi valloilleen. Jälleenrakennuksesta ja sotakorvauksista selviäminen oli täysin mahdotonta ilman rahan arvon tuntuvaa alenemista. Vuosina 1944-1945 hintojen nousutahti oli 40 prosenttia ja seuraavana vuonna lähes 60 prosenttia.

Raskaimman jälleenrakennuskauden päätyttyäkään inflaatio ei talttunut valtion otettua rahoittaakseen runsaita pääomia vaatineita investointeja ja laajoja sosiaalisia uudistuksia. Voimassa ollut indeksisidonnaisuusjärjestelmä puolestaan nosti vuorotellen hintoja ja palkkoja. Inflaatio saatiin joksikin aikaa kohtuullisesti hallintaan 1950-luvun alussa sen jälkeen, kun markka oli vuonna 1951 sidottu Yhdysvaltain dollariin.

Lähdeaineisto : Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X