Mannereheim haudattiin
4.2.1951 suurin sotilaallisin kunnianosoituksin oman maan multiin
soturiensa tavoin.
Suomen marsalkka Carl
Gustaf Emil Mannerheim kuoli Sveitsissä 83-vuotiaana 28.tammikuuta
1951. Erottuaan tasavallan presidentin virasta talvella 1946 hän oli
terveydellisistä syistä oleskellut paljon Sveitsissä. On varmaa,
että vanhana kosmopoliittina ja ranskaa hyvin hallitsevana hän myös
viihtyi paremmin Keski-Euroopassa kuin siinä vaiheessa poliittisest
ahdistavassa Suomessa.
Mannerheim oli Suomen
oloissa luonut vertaansa vailla olevan uran. Saapuessaan
keisarillisen Venäjän raunioilta Suomeen 1917 lopulla hän oli
50-vuotias, mies parhaassa iässään. Sitä ennen hän oli tehnyt
merkittävän päivätyön Venäjän armeijassa. Hän oli osoittanut
rintamaupseerin taitoja ja henkilökohtaista rohkeutta sekä
Japanin-sodassa että ensimmäisessä maailmansodassa, lopuksi jo
hajoavinen joukkojen komentajana. Kenraaliluutnantin arvoon
kohonneena hän maaillansodan loppuvaiheessa komensi
ratsuväkiarmeijakuntaa. Mutta Mennerheim oli myös sulava hovimies,
entinen chevalierkaartilainen ja keisariperheen läheinen.
Mennerheimin
laaja-alaisuutta kuvaa hyvin se, että hän menestyi mm.
tutkimusmatkailijana, Hänen vuosien 1906-1908 Aasian-ratsastuksensa
tieteellinen ja dokumentaarinen merkitys on vuosikymmenien kuluessa
vain kasvanut.
Ihmisenä Gustaf
Mannerehim osoitti harvinaislaatuista joustavuutta kyetessään
muuntautumaan venäläisestä hovimiehestä ja rintamakenraalista
valkoisen talonpoikaisarmeijan komentajaksi talvella 1918.
Mannerheimin päättäväinen ja taitava toiminta talven ja kevään
aikana pelasti itsenäisen Suomen liukumasta Venäjän
bolsevistiseksi osaksi.
Palattuaan yksityiselämään
valtionhoitajakauden ja hävityn presidentinvaalin jälkeen vuonna
1919 Mennerheim pysyi virallisten tehtävien ulkopuolella vuoteen
1931, jolloin uusi presidentti P.E.Svinhufvud kutsui hänet
uudelleenmuodostetun puolutusneuvoston puheenjohtajaksi, Näin
Mannerheim saatiin integroduksi viralliseen valtionjohtoon. Hänen
merkitystää korosti vielä se, että salaisesti sovittin hänen
ottavan sotatilanteessa ylipäällikkyyden vastaan. Sama käytäntö
toistui Kyösti Kallion tultua presidentiksi vuonna 1937.
Uusin tutkimus on luonut
monipuolisemman kuvan Mannerheimista sodanjohtajana, Kriittiseen
kuvaan kuuluu sen tunnustaminen, etteivät sodanajan ylipäällikön
kaikki ratkaisut olleet optimaallisen oikeita. Tuskin kukaan
kuitenkaan kiistää Mannerehimin merkitystä valtiomiehenä,
realistisena näkijnä ja kansainvälisen politiikan tuntijana,
Mannerheim nautti arvostusta ja kunnioitusta länsimaissa, mutta –
yllättävä kyllä – tavallaan myös Neuvostoliitossa tai ainakin
neuvostojohdon piirissä. Hänen persoonaansa ei kajottu esimerkiksi
sotasyyllisyysprosessin yhteydessä.
Toisen maailmansodan
loppuvaiheissa Mannerheimia ”säästettiin” ratkaisuvaiheita
varten. Osittain siksi kariutui hänen valitsemisekseen tasavallan
presidentiksi jo vuonna 1943. Vasta Risto Rytin vapaaehtoisesti
uhrattua poliittisen uransa Ribbentrop-sopimuksen voimaantulon
jälkeen aika oli kypsä Mannerheimin valitsemiseksi tasavallan
presidentiksi. Vanhan marsalkan johdolla onnistui aluksi
mahdottomalta tuntunut puolenvaihto ja sotatoimien aloittaminen
entistä sotaveljeä Saksaa vastaan.
Ilmeisesti Mannerheim oli
poliittisena johtajana ja auktoriteettina ”käyttökelpoinen”
myös Neuvostoliitolle. Hänen nauttimansa arvostus takasi sen, että
suomalaiset jakamattomasti toteuttivat Moskovan välirauhansopimuksen
määräykset. Mannerheimin arvostusta Neuvostoliitossa on varmasti
lisännyt hänen pidättymisensä hyökkäyksestä Leningradiin sekä
myöhemmässä vaiheessa Muurmannin radan pohjoista osaa vastaan.
Mannerheimia suojeli myös hänen länsimaissa nauttimansa arvostus.
Presidentti Mannerehim ei
vain johdattanut Suomea sodasta pois, vaan hän ehti myös luoda
perustaa Suomen ja Neuvostoliiton uusille suhteille. Sopeuttaakseen
Suomen turvallisuuuspolitiikan uuteen tilanteeseen ja samalla
pelastaakseen puolustusvoimat vajoamasta pelkäksi edustusjoukoksi
Mannerheim teki liittotuneiden valvontakomission puheenjohtajalle
Andrei Zdanoville esityksen Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi
puolustussopimukseksi.
Mannerheimin vuonna 1952
postuumista ilmestyneet muistelmat olivat aikanaan sensaatio. Samalla
ne olivat vanhan kokeneen sotilaan ja poliitikon testamentti omalle
kansalleen. Mannerheimin hautajaisista 5. helmikuuta vuonna 1951
muodostui yhdistävä kansallinen surujuhla.
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti