Asuntopula ja ARAVA-järjestelmä

Suomen suuria kaupunkeja koetteli 1940-luvun lopulla ankara asuntopula.

Suomen asuntotuotannolle oli maailmansotien välisenä aikana ollut leimallista suhdannevaihteluista johtunut epätasaisuus. 1930-luvun lamakauden seurauksena kapungeissa laskettiin vuonna 1938 olevan 12 000 asunoon vajaus tarpeseen verrattuna. Sota-ajan vähäinen tuotanto, pommituksissa syntyneet vauriot sekä alueluovutuksista johtuneet 110 000 asunnon menetys kärjistivät asuntopulaa 1940-luvun puolivälissä.

Suurta asuntovajausta lisäsi vielä se, että vuosiin 1945-1948 solmittiinpoikkeuksellisen runsaasti avioliittoja eli ruokakuntien määrä lisääntyi. Pahimmillaan asuntopula oli vuonna 1950, jolloiin asuntovajaukseksi laskettiin väestökeskuksissa 68 000 ja maaseudulla 32 000 asuntoa.

Sotaa välittömästi seuranneina vuosina asuntotuotannon painopiste oli siirtoväen asuttamistarpeen vuoksi maaseudulla. Kolme neljännestä asunnoista rakennettin vuosina 1945-1950 maaseudulle tai haja-asutusalueille. Vuoteen 1955 mennessä maaseudun asunto-olot olivatkin kohtuullisella tasolla.

Asutuskeskuksissa asuntopula paheni 1940-luvun lopulla jatkuvasti. Valtiontalouden vihdoin salliessa säädettiin vuonna 1949 kolme lakia taajamien asutotuotannon tukemiseksi. Näistä alettiin käyttää yhteisnimitystä ARAVA-lait. Asuntopulan poistamisen lisäksi lakien keskeinen päämäärä oli sosiaalisesti tarkoituksenmukaisen asuntotuotannon edistäminen.

Tärkein tukimuoto ovat olleet kunnille tai asunto-osakeyhtiöille myönnetyt halpakorkoiset ja pitkäaikaiset luotot. Myös yksityiset henkilöt ovat voineet saada ARAVA-luottoa, vuoteen 1968 tosin vain omakotitaloa varten. Luotot ovat olleet 10-25, jopa 45-vuotisia ja halpakorkoisia – korko oli alussa vain yksi prosentti. ARAVA-lainoja on myönnetty täydentävinä luottoina asukkaan omarahoitusosuuden ja rahalaitosten myöntämien luottojen lisäksi; vuokrataloissa ARAVA-lainan osuus sai olla korkeintaan 60 ja muissa taloissa enintään 40 prosenttia kokonaishinnasta. ARAVA-lakeihin on vuosikymmenien kuluessa tehty tarkistuksia. Vuodesta 1959 asunnontarvitsijan varallisuus on otettu lainaan myönnettäessä huomioon.

ARAVA-järjestelmä merkitsi asuntotuotannon selvää vilkastumista kaupungeissa ja kauppaloissa, Ensimmäiset ARAVA-talot valmistuivat Helsingin Mannerheimintielle 1950-luvun alussa, 1950-luvulla yli puolet taajamiin valmistuneista asunnoista oli ARAVA-lainotettuja. 1960-luvun alkuun tultaessa oli ARAVA-lainalla rakennettu runsaasti yli satatuhatta asuntoa, joista noin kolmannes oli omakotitaloja. 1960-luvulla verohelpostusten ansiosta ja rakentamisen muutenkin vapautuessa valtion rahoittamien asuntojen osuus kokonaistuotannosta laski, mutta 1970-luvulla niiden osuus nousi jälleen lähes kolmeen neljännekseen valmistuneista asunnoista.

Asuntojen kokonaismäärä maassamme on kasvanut vuoden 1950 miljoonasta nykyiseen runsaaseen kahteen miljoonaan. Koska väkiluku on vastaavana aikana kasvanut vain neljänneksellä, on kehitys merkinnyt myös asumisväljyyden kasvua. Kun lähes kolme viidennestä asunnoista vuonna 1950 oli yhden tai kahden huoneen ja keittiön asuntoja, on sellaisia nykyisistä asunnoista enää neljännes. Samalla henkeä kohti laskettu asuntopinta-ala on kohonnut kymmnestä neliömetristä kolminkertaiseksi.

Myös omistusasuntojen osuus on jatkuvasti jonkin verran kasvanut, eli vuoden 1950 runsaasta puolesta nykyiseen kahteen kolmaosaan. Vuonna 1950 vuokralla asui 43 prosentia väestöstä ja vuonna 1988 vajaa neljännes; ARAVA-vuokra-asuntoja on kaikista vuokra-asunnoista noin kolmannes.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X