Suomalaista poliittista
elämää leimasivat sodanjälkeisinä vuosina torikokoukset,
liikehdinnät ja lakot. Ne olivat harkittu osa maan alta nousseen
kommunistisen liikkeen toimintaa. Samanlaisia ulkoparlamentaarisia
menetlemiä kommunistit liittolaisineen käyttivät myös muissa
Itä-Euroopan maissa.
Kommunistit ja
äärivasemmisto pyrkivät esiintymään työväenliikkeen yhteisinä
edustajina. Sodan ajan tiukan systeemin lauettua mielenosoittajia tai
ainakin seuraajia oli helppo saada mukaan vaikkapa värväämällä
suoraan työpaikoilta.
Ulkoparlamentaarinen
painostustoiminta löi tavallaan itseään korville, sillä Suomessa
oli parlamentaarisesti laajapohjainen ”kolmen suuren hallitus”
aina marraskuusta 1944 kesään 1948. Myös pääministeri Mauno
Pekkala edusti kansandemokraattista liikettä Paasikiven tultua
keväällä 1946 valituksi tasavallan presidentiksi.
Kommunistien
voimannäyttöpaikoista tulivat kuuluisimmiksi Hakanimen tori,
Messuhalli ja Eduskuntatalon edusta. Toriparlamentarismi saavutti
huippunsa keväällä ja alkukesällä 1946. Kommunistit vaativat
virkamieskunnan ”puhdistamista”, virkamiesten erottamattomuden
kumoamista sekä monien järjestöjen, mm. Reserviupseriliiton ja
”taantumuksellisen lehdistön” lakkauttamista.
Eduskuntatalon eteen
marssi 7. kesäkuuta 1946 noin 10 000 miestä ja naista vaatien
toimenpiteitä. Kansandemokraattinen pääministeri Pekkala ei
pyynnöistä huolimatta suostunut puhumaan liikehtivälle
kansajoukolle eduskunna portailla, vaan ilmoitti puhuvansa illalla
radion välityksellä. Koko uljas ”hurrikaaditilanne” tussahti
siihen.
Tappioita
ulkoparlamentaariselle liikhedinnälle merkitsi myös maalaisliiton
ja SDP:n sanoutuminen siitä irti. Myös SAK:n suhde
”kansanliikkeeseen” oli kielteinen. Suomalainen edustuksellinen
parlamentarismi, lehdistön vapau ja perinteinen laillisuusajattelu
olivat liian kovia paloja äärivasemmiston purtaviksi. Suomalaisesta
äärivasemmistosta ei ollut edes vaaran vuosien tilanteessa tosi
paikassa barrikaadeille. Parlamentaarinen ties, hallitusvastuu,
lupasi saavutuksia sekin, eikä tätä tietä haluttu tuhota.
Äärivasemmiston kiukku
purkautui esiin vuoden 1948 vaalitappion jälkeen, kun SKDL ja
kommunistit eivät päässeet kohtuuttomien vaatimusten takia
hallitukseen. Silloin edullinen tilaisuus oli menetetty, toiset
miehet olivat vallankahvassa, ja koko suomalainen yhteiskunta oli
ryhdistäytynyt vastaiskuun.
Suurinflaatio
Markan arvo oli kovalla
koetuksella sota-aikana. Taustalla olivat kohonneet
maailmanmarkkinahinnat sekä ennen kaikkia Suomessa sodan aikana
noudatettu setelirahoituspolitiikka: sodankäynti,
sotatarviketeollisuus sekän invalidien ja siviiliväestän huolto
rahoitettiin paljolti setelirahalla. Hintojen ja palkkojen sekä
elintärkeiden hyödykkeiden hinnat olivat vuoden 1944 lopussa 2,5
kertaa niin korkeat kuin 1930-luvun loppuvuosina.
Sodan jälkeen inflaatio
pääsi valloilleen. Jälleenrakennuksesta ja sotakorvauksista
selviäminen oli täysin mahdotonta ilman rahan arvon tuntuvaa
alenemista. Vuosina 1944-1945 hintojen nousutahti oli 40 prosenttia
ja seuraavana vuonna lähes 60 prosenttia.
Raskaimman
jälleenrakennuskauden päätyttyäkään inflaatio ei talttunut
valtion otettua rahoittaakseen runsaita pääomia vaatineita
investointeja ja laajoja sosiaalisia uudistuksia. Voimassa ollut
indeksisidonnaisuusjärjestelmä puolestaan nosti vuorotellen hintoja
ja palkkoja. Inflaatio saatiin joksikin aikaa kohtuullisesti
hallintaan 1950-luvun alussa sen jälkeen, kun markka oli vuonna 1951
sidottu Yhdysvaltain dollariin.
Lähdeaineisto : Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti