Talvisodassa ei ollut
kysymys mistä tahansa vihollisesta, vaan maasta, jolla oli
1930-luvun lopulla maailman suurin aseteollisuus ja joka sijoitti
suurvalloista eniten maanpuolustukseen bruttokansantuotteensa nähden.
Malli Cajander on saanut
nimensä A.K.Cajanderin maaliskuusta 1937- joulukuun alkuun 1939
istuneesta punamultahallituksesta, joka talvisodan sytyttyä sai
luottamuksen eduskunnalta ja korvattiin laajemmalla Risto Rytin
”sotahallituksella”. Konkreettisesti malli Cajander syntyi
loppukesän 1939 verbaalisessa väittelyssä sotamarsalkka
C.G.Mannerheimin sekä pääministeri Cajanderin ja
valtionvarainministeri Väinö Tannerin välillä edellisen vaatiessa
vielä lisää varoja maanpuolustukseen ja jälkimmäisen
suhteuttaessa puolustusmenoja muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen
maassa.
Ylimääräisten
harjoitusten alkaessa syksyllä asetakkeja ja -housuja riitti
seitsemälle kymmenestä, päällystakkeja neljälle kymmenestä ja
sotilasjalkineita miltei kolmelle kymmenestä. Todellisuudesa
vaatetukseen liittyneet ongelmat ratkaistiin suhteellisen nopeasti
eikä niillä ollut merkitystä itse sodankäyntiin. Ja ruokaakin
riitti, kun päiväateria sisälsi 4140 kcal.
Malli Cajanderista ja
Suomen puolustusvoimien 1930-luvun materiaalisesta
puolutusvalmiudesta harvoin esitetään konkreettisia perusteita tai
suhteutetaan asioita maamme tuolloiseen kantpkykyyn tai ylipäätänsä
mihinkään.
Suomessa ryhdyttiin
1920-luvulla panostamaan sotataloudelliseen suunnitteluun, ensin
kahdessa sotatalouskomiteassa ja vuodesta 1929 taludellisessa
puolustusneuvostossa. Vuodesta 1936 alkaen suunnittelu toteutettiin
puolustusministeriön sotatalousosastolla, jota johtamaan määrättiin
tammikuussa 1936 Leonard Grandell. Kysymys ei ollut pelkästään
puolutusvoimien matariaalisista tarpeista huolehtimisesta.
Suunnitelmissa olivat mukana myös koko kansantalouden toimivuus ja
siviiliväestön aineelliset tarpeet mahdollisessa kriisitilanteessa.
1920-luvull Suomessa
sotatalouden suunnittelua haittasi puolustusvoimien haluttomuus antaa
sotatalosukomiteoille tietoja sotilaspuolen asioista. Yhtenä
merkittävänä askeleena armeijan materiaalisen puolustusvalmiuden
kannalta voi pitää helmikuussa 1935 asetettua valtiontalouskomiteaa
valtioneuvos J.K.Paasikiven johdolla. Jaos valmisteli
puolustusministeriön tekemän pohjatyön perusteella
perushankintaohjelman, jonka komitea hyväksyi, ja hallitus vei asiaa
eteenpäin. Paasikiven komitea katsoi, että armeijan
perushankintaohjelmaan tarvittiin 1678 miljoonaaa markkaa eli vuoden
1935 lisätalousarvioon 100 miljoonan lisäksi vähintään 210
miljoonaa markkaa lisää vuosina 1936-1942.
Taloudellisen
puolustusvalmiuden suunnittelu siirrettiin 1936 puuolutusneuvoston
puheenjohtajan sotamarsalkka Mannerheimin toivomusten mukaan
sotilaiden johdettavaksi. Puolustusasetuksella 30. tammikuuta 1937
ministeriöön perustettiin sotatalouspäällikön virka, joon
nimitettiin kenraalimajuriksi ylennetty Grandell. Se turvasi
Mannerheimin mahdollisuuden tulla kuulluksi ja huomioon otetuksi
sotalaoudellisessa suunnittelusa ja päätöksenteossa.
Sotatalousosaston avuksi perustettiin maaliskuussa 1937 alusta
saksalaisesikuvien mukaiset teollisuuspiirit Helsinkn, Turkuun,
Tampereelle, Kuopioon ja Seinäjoelle ( myöhemmin Kokkolaan)
sotateknisen koulutuksen saaneen upseerin johdolla. Sotatilan varalle
oli olemassa suunnitelmat maan jakamisesta 43 teollisuusalueeseen.
Suomessa
puolustuslaitoksen hankinnat suunnattiin 1920-luvun alun jälkeen
lähes kokonaan kotimaisen tuotannon varaan, mikä pitkälti johtui
eri intressipiirien halusta turvata omia asemiaan tässä yhteydessä.
Tämä synnytti kotimaista ja valtion omistamaa sotatärkeää
teollisuutta, jonka käyntiin saaminen vaati sekä aikaa että rahaa.
Siksi tuotanto ei toiminut täysillä talvisodan syttyessä. Valtion
omistamaan aseteollisuuteen luettiin 1918 perustettu Valtion
laivatelakka Helsingissä ja Suomenlinnassa, ilmavoimien
ilailutelaksta kehittynyt Valtion lentokonetehdas Helsingissä (
vuodesta 1937 Tampereella), Lapualle 1923 perustettu Valtion
patruunatehdas ja 1926 Jyväskylässä aloittanut Valtion
kivääritehdas, Vuonna 1935 esitettiin perushankitojen yhteydessä
valtiojohtoisen tykkitehtaan perustamista. Valtion ruutitehdas oli
aloittanut toimintansa Laukaan Vihtavuoressa vuonna 1926. Yksityisiä
oli lähinnä kolem Tikkakoski Oy ( per. 1912) Oy Sytytin ( per.1929)
aj Oy Sako Ab ( per.1921). Kotimaisen tuotannon suosiminen merkitsi
varustautumisen kannalta sitä, että käytettävissä olleella
rahamäärällä kyettiin ostamaan vähemmän tarvikkeita kuin mitä
samalla summalla olisi saatu ulkomailta.
Sodan syttyessä Suomi oli
hyvin maatalousvaltainen maa, jossa kolme viidesosaa työvoimasta
luettiin alkutuotannon piiriin. Kolmekymmentäluvulle osuivat
kansantalouden kultaiset vuodet, kun bruttokansantuote kasvoi
kohisten. Hyvien aikojen ansioista ulkomainen velkamme aleni
vuosikymmenen kuluessa noin kymmenestä miljardista markasta lähelle
nollaa ja Suomi saavutti Yhdysvalloissa maineen maana, joka maksoi
aina velkansa.
Suomen puolustusmenot
olivat 15-20 prosenttia valtion kokonaismenoista, ja ne kasvoivat
reaalisesti maailmansotien välisen ajan. Erityisesti 1920-luvun
lopun laivasto-ohjelma sai rahaa, mikä vääristi sotilasmenojen
rakennetta maavoimien kannalta katsottuna, Bruttokansantuotteeseen
verrattuna Suomessa liikuttiin uli kahdessa prosentissa, mikä ylitti
esimerkiksi Ison-Britannian vastaavan luvun. Sen aikaiset
puolustusmenot kasvoivat tuntuvasti. Silti sen puolustusministeri
Juho Niukkanen näki, että kaieksta sotavarustuksesta vallitsi
puute.
Talvisota ja koko toinen
maailmansota merkitsivät huomattavia menojen lisäyksiä Suomen
valtiolle, erityisesti puolustusmenoina.
Talvisodan alkaessa Suomen
armeijalla oli käytössään 255 000 kivääriä. Määrä oli
kasvanut viiden edeltävän vuoden aikana reilulla neljänneksellä.
Talvisodan päättyessä kiväärejä oli käytössä liki kaksi
kolmasosaa enemmän kuin sodan alkaessa. Kotimaasta saatiin 83000 ja
ulkomailta 77000 kivääriä sekä sotasaaliina vielä 25000
kivääriä.
Tykistöäkin Suomella
oli, mutta talvisodan alkana sen ammusten päiväkiintiö oli vain
muutamia kranaatteja tykkiä kohden. Talvisodan alkaessa armeijan
käytössä oli 317 kenttäkanuunaan ja 279 kenttähaupitsiä ja
sodan lopussa 460 kenttäkanuunaa ja 483 kenttähaupitsiä. Koko
tykistön lisäys tuli ulkomailta.
Laivatolla oli talvisodan
alkaessa käytössään parisataa laivaa ja liki neljäsataa
moottorivenettä. Merivoimien hankinnoista kahdenkymmenen 45 torpedon
hankinta tammikuussa 1940 Italiasta aiheutti jälkiselvittelyjä
kuten 150 merimiinan hankinta samasta maasta.
Kansainvälisessä
vertailussa talvisotaan lähtenyt Suomi pystyi mobilisoimaan
rintamalle huomattavan suuren osan miespuolisesta väestöstään.
Kokonaisuutena ottaen
voidaan sanoa, että Suomi oli suhteellisen hyvin valmistautunut
talvisotaan, vaikka kansan mieliin on iskostettu ns. Cajanderin
malli.
Lähdeaineisto Henrik
Meinandet Historian kosto Suoomen talvisota kehyksissään Ilkka
Nummelan kirjoitus ISBN 978-952-234-327-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti