KOKO Talvisota: Suomi vs. Neuvostoliitto (1939–1940)
https://www.youtube.com/watch?v=kVbhVJc-AUU&t=204s
Tutustu ennennäkemättömiin ja harvoin julkaistuihin valokuviin Berliinin taistelusta vuodelta 1945, jotka on koottu ainutlaatuiseksi kokoelmaksi historian ystäville. Yli 200 historiallista valokuvaa vie sinut kolmannen valtakunnan viimeisiin päiviin ja näyttää kohtauksia, joita dokumenteissa nähdään vain harvoin. ? Tutustu kokoelmaan nyt ja näe Berliini 1945 ennennäkemättömällä tavalla: https://derkommandant.com/fi Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen kahden maan välisten alueneuvottelujen epäonnistuttua. Moskova pyrki siirtämään Suomen rajaa kauemmas Leningradista ja hankkimaan strategisia asemia turvallisuutensa vahvistamiseksi. Helsingin kieltäydyttyä hyväksymästä kaikkia neuvostovaatimuksia Puna-armeija aloitti valtavan hyökkäyksen. Paperilla voimasuhteiden ero oli valtava: Neuvostoliitolla oli huomattavasti enemmän sotilaita, panssarivaunuja ja lentokoneita kuin Suomella, pienellä maalla, jonka sotilasresurssit olivat huomattavasti rajoitetummat. Neuvostojoukkojen eteneminen osoittautui kuitenkin paljon odotettua vaikeammaksi. Suomalaissotilaat hyödynsivät maastontuntemustaan, tiheitä meksiä, kapeita teitä ja äärimmäisiä talvilämpötiloja korvatakseen materiaalisen alivoimansa. Pienet liikkuvat yksiköt, joista monet liikuivat suksilla, hyökkäsivät neuvostokolonnien kimppuun ja katosivat sen jälkeen metsien uumeniin. Yksi heidän tunnetuimmista taktiikoistaan oli motti, jossa suuria vihollisformatioita paloiteltiin eristetyiksi ryhmiksi niiden tuhoamiseksi myöhemmin erikseen. Suomussalmen taistelun kaltaiset taistelut muodostuivat esimerkeiksi näiden taktiikoiden tehokkuudesta. Valtavat alkuvaikeudet pakottivat Puna-armeijan organisoimaan operaationsa uudelleen. Vuoden 1940 alussa neuvostojoukot keskittivät huomattavasti enemmän tykistöä, joukkoja ja panssarikalustoa Suomen hlavimpia puolustusasemia, erityisesti Karjalankannaksella sijainnutta Mannerheim-linjaa, vastaan. Voimakkaiden pommitusten ja toistuvien hyökkäysten jälkeen neuvostojoukot onnistuivat murtamaan Suomen puolustuksen helmikuun aikana. Suomi oli osoittanut poikkeuksellista sitkeyttä, mutta sen miehistö-, ammuses- ja materiaalivarannot olivat rajoitetut, eikä se voinut jatkaa kulutussotaa huomattavasti suurempaa valtiota vastaan loputtomiin. Lopulta Suomi suostui neuvotteluihin, ja 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitettu ja seuraavana päivänä voimaan astunut Moskovan rauhansopimus päätti 105 päivää kestäneet taistelut. Suomi säilytti independenttiytensä, mutta joutui luovuttamaan noin kymmenessosan alueestaan, mukaan lukien suuren osan Karjalasta, mikä aiheutti myös satojentuhansien asukkaiden evakuoinnin. Vaikka Neuvostoliitto saavutti merkittäviä aluemyönnytyksiä, Puna-armeijan heikko alkumenestys vahingoitti sen kansainvälistä mainetta. Talvisota jäikin yhdeksi toisen maailmansodan alkuvuosien hämmästyttävimmistä konflikteista ja stamped-esimerkiksi siitä, miten huomattavasti pienempi maa voi tarjota sotilaallisesti ylivoimaiselle mahdille sitkeän vastarinnan.
Tässä on kattava ja jäsennelty yhteenveto videon ”KOKO Talvisota: Suomi vs. Neuvostoliitto (1939–1940)” sisällöstä.
1. Sodan taustat ja syttyminen
Sodan alkaminen: Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen 30. marraskuuta 1939 kello 6.50 aamulla ilman sodanjulistusta. Tupolev SB-2 -pommikoneet iskivät Helsinkiin.
Syyt ja vaatimukset: Neuvostoliitto halusi siirtää rajaa kauemmas Leningradista turvallisuussyistä (2:36). Se vaati Suomelta Mannerheim-linjan purkamista, useita Suomenlahden saaria ja Hankoniemen vuokraamista sotilastukikohdaksi (4:03). Suomi kieltäytyi (7:32).
Mainilan laukaukset: Tekosyyksi sotaan Neuvostoliitto järjesti 26. marraskuuta lavastetun väärän lipun operaation (8:12). Siinä NKVD ampui tykistötulta omaan Mainilan kyläänsä ja syytti siitä Suomea (8:45).
Alkuasetelma: Puna-armeija ylitti rajan yli 450 000 miehen ja 2 000 panssarivaunun voimin varmana nopeasta voitosta (0:18). Vastassa oli vain 160 000 suomalaissotilasta (0:45).
2. Puna-armeijan epäonnistuminen ja Suomen taktiikat
Luonnonolosuhteet: Poikkeuksellisen ankara talvi, jopa –40 °C pakkaset ja paksu lumihanki koituivat Neuvostoliiton mekaanisen ”tiearmeijan” kohtaloksi (12:36). Neuvostosotilailla ei aluksi ollut edes valkoisia lumipukuja (37:40).
Mottitaktiikka: Suomalaiset käyttivät sissisotaa ja motti-taktiikkaa (41:20). Tiettömissä metsissä liikkuneet hiihtojoukot katkaisivat teihin sidotut neuvostokolonnat paloiksi (29:54). Tämän jälkeen eristettyjä motteja tuhottiin yksi kerrallaan (30:07).
Suuret torjuntavoitot:
Tolvajärven taistelu: Everstiluutnantti Aaro Pajarin johdolla suomalaiset saavuttivat sodan ensimmäisen suuren voiton (18:37). Tarunhohtoisessa ”makkarasopassa” nälkäiset neuvostosotilaat lankesivat suomalaisten kenttäkeittiöiden ääreen (20:16).
Suomussalmen ja Raatteen tien taistelu: Eversti Hjalmar Siilasvuon joukot tuhosivat neuvostoliittolaiset 163. ja 44. divisioonat täydellisesti (25:53). Puna-armeija menetti tuhansia miehiä ja valtavasti kalustoa (32:00).
Kollaa: ”Kollaa kestää” -lauseesta tuli kansallinen symboli (25:08). Rintama piti sodan loppuun asti (51:56).
3. Talvisodan symbolit ja legendat
Simo Häyhä (”Valkoinen kuolema”): Kollaan rintamalla toiminut tarkka-ampuja sai tililleen ennätykselliset 542 vahvistettua kiväärionnistumista ilman kiikaritähtäintä (33:59). Hän haavoittui vaikeasti kasvoihin 6. maaliskuuta 1940 (38:23).
Molotovin cocktail: Kun Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov väitti pommituksia ”ruokakoreiksi”, suomalaiset nimesivät sytytyspullonsa Molotovin cocktaileiksi – eli ”juomiksi ruoan kylkeen” (4:34).
Sisu ja Lotat: Suomalainen asenne ja sitkeys (sisu) auttoivat kestämään äärimmäisen paineen alla (46:58). Kotirintamasta ja logistiikasta vastasi naisvapaaehtoisten Lotta Svärd -järjestö (49:50).
Stalinin puhdistusten vaikutus: Puna-armeijan alisuorittamisen syynä olivat Stalinin upseeristoon kohdistamat suuret puhdistukset 1930-luvulla (52:22). Kokemattomat upseerit eivät uskaltaaneet tehdä omia päätöksiä, mikä johti katastrofeihin (52:40).
4. Mannerheim-linjan murtuminen ja rauhansopimus
Timošenkon suurhyökkäys: Epäonnistumisten jälkeen marsalkka Semjon Timošenko otti komennon Karjalankannaksella (55:06). Helmikuussa 1940 Neuvostoliitto aloitti valtavan kymmenpäiväisen tykistörummutus- ja jalkaväki-hyökkäyksen (56:47). Suomen ammus- ja miespula johti Mannerheim-linjan murtumiseen Summan alueella (58:54).
Moskovan rauha: Sota päättyi 105 päivän jälkeen 13. maaliskuuta 1940 voimaan astuneeseen aselepoon (1:01:44).
Raskaat rauhanehdot: Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta menetti 11 % alueistaan (1:02:30). Luovutettuihin alueisiin kuuluivat Karjalankannas ja Viipuri, Laatokan Karjala, Suomenlahden saaret ja Kalastajasaarento (1:02:18). Noin 410 000 suomalaista joutui evakkoon (1:02:44).
Sodan hinta ja tappiot:
5. Strategiset seuraukset
Hitlerin virhearvio: Adolf Hitler seurasi Puna-armeijan surkeaa menestystä Suomessa (1:08:39). Hän vakuuttui siitä, että Neuvostoliitto olisi heikko ja ”savijaloilla seisova jättiläinen”, jonka Saksa voisi helposti kukistaa (1:08:53). Tämä johti Saksan hyökkäyspäätökseen eli operaatio Barbarossaan vuonna 1941 (1:09:56).
Matka Jatkosotaan: Talvisodan jälkeen Neuvostoliitto jatkoi Suomen painostamista (Välirauha) (1:10:27). Eristäytynyt Suomi kääntyi Saksan puoleen, mikä johti maiden de facto yhteistyöhön ja Jatkosodan syttymiseen kesäkuussa 1941 (1:13:07).
Mottitaktiikka
Mottitaktiikka on yksi talvisodan tunnetuimmista sotilaallisista käsitteistä, ja sitä tutkitaan edelleen sotakorkeakouluissa ympäri maailmaa. Vaikka taktiikkaa kuvailtiin lehdistössä nerokkaana ja valmiiksi suunniteltuna oppina, todellisuudessa se syntyi pakon edessä ja osittain vahingossa. Suomalaisilla ei ollut tarpeeksi raskasta aseistusta, miehiä tai ammuksia vihollisen raskaasti varusteltujen divisioonien suoraan tuhoamiseen.
Taktiikan nimi tulee polttopuupinosta (motti) (29:54). Puunhakkaaja tekee metsään motteja odottamaan myöhempää noutoa – samalla tavalla suomalaiset jättivät saarretut vihollisjoukot metsään eristyksiin odottamaan lopullista laukaisemista eli tuhoamista.
Mottitaktiikka perustui neljään tarkkaan vaiheeseen, joilla Puna-armeijan materiaaliylivoima tehtiin tyhjäksi:
Mottitaktiikan neljä päävaihetta
1. Pysäyttäminen ja sidonta teille
Neuvostoliiton divisioonat olivat raskaita, moottoroituja ”tiearmeijoita” [0.1.179–0.1.180]. Ne olivat täysin riippuvaisia Suomen harvoista, kapeista erämaateistä (12:36).
Suomalaiset antoivat vihollisen edetä syvälle tiheään metsämaastoon, jossa neuvostojoukot venyivät kymmenien kilometrien pituiseksi, haavoittuvaksi jonomuodostelmaksi eli ”käärmeeksi” (27:15).
Etenevä kärki pysäytettiin kapeissa kohdissa räjäyttämällä sillat, kaatamalla puita tai tuhoamalla kolonnan ensimmäiset panssarivaunut kääntymisen estämiseksi (24:28).
2. Paloittelu (Segmentointi)
Kun vihollisen pitkä kolonna oli loukussa tiellä, suomalaiset hiihtojoukot iskivät äänettömästi metsän suojasta suoraan sen sivuille ja selustaan [0.1.183–0.1.184].
Iskuosastot katkaisivat kolonnan useasta kohdasta samanaikaisesti (43:19).
Puna-armeijan pitkä jono pilkottiin eristetyiksi osiksi, joiden väliset puhelinyhteydet ja koordinointi katkaistiin (41:20). Tie muuttui metalliseksi ruuhkaksi, jossa ajoneuvot eivät päässeet liikkumaan eteen eikä taakse (43:07).
3. Saarrostus ja ”kypsytys” (Eristäminen)
Paloitellut vihollisryhmät piiritettiin joka puolelta. Aluksi suomalaiset luulivat, että saarroksiin jääneet neuvostosotilaat antautuisivat nopeasti, mutta toisin kävi.
Neuvostojoukot pureutuivat asemiinsa, linnoittautuivat panssarivaunuillaan ja jäivät odottamaan apujoukkoja sekä lentokoneilla tehtävää ilmahuoltoa.
Koska suomalaisilla ei ollut tarpeeksi raskasta kalustoa linnoittautuneiden mottien suoraan rynnäkköön, alkoi mottien kypsytys. Motteja vain vartioitiin ja niiltä evättiin ruoka, polttoaine sekä ammukset. Ankara talvi ja nälkä hoitivat työn suomalaisten puolesta [0.1.189–0.1.190].
4. Laukaiseminen (Tuhoaminen)
Kun motti oli tarpeeksi heikentynyt, se ”laukaistiin” eli tuhottiin.
Taktiikkana oli hyökätä aina ensin heikoimpien mottien kimppuun kaikella mahdollisella tulivoimalla [0.1.188–0.1.189].
Motteja pehmitettiin kranaatinheittimillä. Tämän jälkeen kokeneet iskuosastot vyöryttivät vihollisen asemat suojaista reittiä pitkin sisältäpäin. Neuvostoliiton puolustusasemat oli nimittäin rakennettu ampumaan motista ulospäin, joten ne olivat suojattomia sisältä tulevia iskuja vastaan.
Tunnetuimpia talvisodan motteja
|
Motti / Alue |
Kuvaus ja yksityiskohdat |
|---|---|
|
Raatteen tie |
Ehkä historian oppikirjamaisin motti. Suomalaiset paloittelivat ja tuhosivat raskaasti varustetun Neuvostoliiton 44. divisioonan muutaman kilometrin mittaisiksi paloiksi kapealla metsätiellä [0.1.130–0.1.131] (25:53). |
|
Itä-Lemetin motti (”Kenraalimotti”) |
Laatokan Karjalan kuuluisimpia motteja, jonne jäi saarroksiin kaksi neuvostoliittolaista kenraalia. Se tuhottiin kovissa taisteluissa juuri ennen sodan loppua. |
|
Kitilän suurmotti |
Laatokan pohjoispuolella sijainnut jättimäinen saartorengas, jonne jäi peräti 13 000 neuvostosotilasta. Motti oli niin suuri ja raskaasti puolustettu, että suomalaiset eivät kyenneet tuhoamaan sitä, ja se säilyi elossa ilmateitse tulleen huollon ansiosta sodan loppuun asti. |
Taktiikan rajoitukset
Mottitaktiikka oli äärimmäisen tehokasta korpialueilla, mutta se vaati onnistuakseen tiheää metsää, pimeyttä ja lunta, joita suomalaiset osasivat hyödyntää suksillaan (45:22). Avoimella maastolla – kuten Karjalankannaksella – mottitaktiikan toteuttaminen oli lähes mahdotonta, koska Puna-armeija pääsi levittäytymään laajalle ja käyttämään valtavaa tykistö- ja ilmavoimaetuaan [0.1.195–0.1.196].
Lisäksi mottien vartiointi sitoi valtavasti suomalaisia joukkoja, mikä kulutti pienen maan rajallisia miehistöresursseja.
Raatteen tien taistelut
Raatteen tien taistelu (1.–7. tammikuuta 1940) on yksi Suomen sotahistorian kuuluisimmista ja strategisesti merkittävimmistä torjuntavoitoista. Se oli suoraa jatkoa Suomussalmen taisteluille, ja siellä suomalainen mottitaktiikka saavutti kaikkein täydellisimmän ja tuhoisimman onnistumisensa [0.1.110–0.1.111].
Taistelussa eversti Hjalmar Siilasvuon komentama Suomen 9. divisioona (noin 6 000 sotilasta) kohtasi ja tuhosi Neuvostoliiton valiojoukkona pidetyn raskaasti varustetun 44. divisioonan (noin 14 000 sotilasta) [1.3.1–1.3.2].
Lähtöasetelma ja vihollisen tavoite
Neuvostoliiton alkuperäinen ja rohkea strateginen suunnitelma oli halkasta Suomi kahtia kapeimmalta kohdaltaan [0.1.111–0.1.112]. Puna-armeijan oli tarkoitus edetä Suomussalmen kautta Ouluun saakka ja katkaista näin Suomen maayhteydet Ruotsiin (26:12).
Joulukuun lopussa suomalaiset olivat jo onnistuneet lyömään Suomussalmen kirkonkylään asti tunkeutuneen Neuvostoliiton 163. divisioonan (28:01). Sen apuun idästä, Raatteen tietä pitkin rientänyt 44. divisioona (tunnetaan myös nimellä Sininen divisioona) oli kuitenkin ehtinyt ryhmittyä kapealle erämaatielle pitkäksi kolunnaksi.
Puna-armeijan divisioona oli kokenut ja menestynyt aiemmin Puolan sotaretkellä. Se oli koottu pääosin ukrainalaisista sotilaista. Joukoilla oli mukanaan satoja kuorma-autoja, panssarivaunuja, traktoreita ja tuhansia hevosia. Divisioonalla oli kuitenkin kaksi kohtalokasta ongelmaa:
Se oli täysin sidottu kapeaan tieuraan, sillä paksussa lumihangessa raskaat ajoneuvot eivät päässeet etenemään [0.1.58–0.1.59].
Sotilailla oli puutteelliset talvivarusteet ja nollakokemus arktisista oloista, kun lämpötila alueella laski jopa –30 ja –40 celsiusasteen välille.
Taistelun kulku: Käärmeen paloittelu
Eversti Siilasvuo päätti vuoden ensimmäisenä päivänä ottaa aloitteen käsiinsä ja tuhota tielle kaivautuneen vihollisen [1.3.5–1.3.6]. Operaatio toteutettiin oppikirjamaisen mottitaktiikan mukaisesti:
SUOMALAISET HIIHTOJOUKOT ISKEVÄT METSÄSTÄ SIVUSTOIHIN↓ ↓ ↓ ↓████████████ ████████████ ████████████ ████████████ ←NEUVOSTOKOLONNA[Tien sulku] [ Haukila ] [ Puras ] [Tien sulku] (Raatteen tie)↑ ↑ ↑ ↑SUOMALAISET HIIHTOJOUKOT ISKEVÄT METSÄSTÄ SIVUSTOIHIN
Tie poikki idästä: Ensimmäisenä suomalaiset hiihtojoukot kiersivät korpien kautta vihollisen selustaan ja katkaisivat Raatteen tien lähellä valtakunnanrajaa. Tämä esti neuvostodivisioonan vetäytymisen takaisin Neuvostoliittoon sekä apuvoimien saapumisen idästä.
Jonon paloittelu moteiksi: Seuraavien päivien aikana Siilasvuon joukot tekivät rajuja sivustaiskuja metsän suojasta kapealle tielle. Noin 30 kilometriä pitkä neuvostokolonna paloiteltiin useaan osaan, joista muodostui erillisiä motteja. Suurimmaksi ja raskaimmaksi muodostui Haukilan motti.
Paniikki ja tuho: Suomalaiset hiihtäjät olivat valkoisissa lumipuvuissaan lähes näkymättömiä, kun taas neuvostosotilaat erottuivat tummina siluetteina valkoisella tiellä [0.1.60–0.1.61]. Epätoivoinen vihollinen yritti murtautua suomalaisten miinoitettujen tiesulkujen läpi panssarivaunujen avulla, mutta yritykset epäonnistuivat.
Loppunäytös: Tammikuun 5.–7. päivien välisenä aikana suomalaiset aloittivat mottien lopullisen tuhoamisen rynnäköimällä heikoimpien kimppuun yksitellen. Vihollisen johtaminen romahti, joukkoihin iski täydellinen paniikki, ja miehet pakenivat hallitsemattomasti purevaan pakkaseen ja lumiseen korpeen, jossa monet paleltuivat kuoliaaksi.
Tappiot ja historiallinen sotasaalis
Taistelu päättyi 7. tammikuuta 1940 mennessä Neuvostoliiton 44. divisioonan lähes täydelliseen tuhoon. Tappioluvut olivat äärimmäisen epäsuhtaiset:
Suomi: 310 kaatunutta, 618 haavoittunutta.
Neuvostoliitto: Noin 7 000–9 000 kaatunutta ja 1 300 sotavankia. (Jotkin laajemmat arviot koko Suomussalmen alueelta puhuvat jopa 23 000 neuvostoliittolaisesta kaatuneesta).
Suomalaisten käsiin jäänyt sotasaalis oli valtava ja se muutti ratkaisevasti kroonisesta materiaalipulasta kärsineen Suomen armeijan tilannetta koko rintamalla:
43 panssarivaunua (32:00)
70–100 tykkiä ja kymmeniä kranaatinheittimiä
270 kuorma-autoa, autoa ja traktoria (32:19)
Tuhansia kiväärejä, konepistooleja, miljoonia ammuksia sekä elintarvikkeita ja lääkkeitä.
Seuraukset ja "Raatteen tien ihme"
Puna-armeijan romahduksen jälkeen Stalinin henkilökohtainen edustaja Lev Mehlis teloitutti 44. divisioonan komentajan, kenraali Aleksei Vinogradovin, sekä tämän esikuntapäällikön sotaoikeudessa rintaman edessä syytettynä karkuruudesta ja kaluston hylkäämisestä [0.1.133–0.1.134].
Kansainvälinen lehdistö saapui paikalle heti taistelujen jälkeen. Valokuvat kilometrien pituisista hylätyistä romukasoista ja lumisille teille jäätyneistä neuvostosotilaista levisivät maailman lehtien etusivuille. Taistelu todisti maailmalle, että pieni Suomi kykeni strategisesti nerokkaalla taktiikalla, motivoituneilla joukoilla ja luonnonolosuhteiden hyödyntämisellä lyömään täysin ylivoimaisen suurvallan armeijan.
Nykyään Raatteentie on 18 kilometriä pitkä virallinen museotie Suomussalmella, ja sen varrella sijaitsee muun muassa vaikuttava Talvisodan Monumentti – laaja kivikenttä, jonka tuhannet kivet symboloivat taistelussa kaatuneita sotilaita.
Motti-Matti
Motti-Matti eli eversti Matti Armas Aarnio (1901–1984) oli yksi talvisodan legendaarisimmista rintamakomentajista ja nimenomaan mottitaistelujen johtamisen ja taktiikan erityisasiantuntija [1.3.1–1.3.3]
Vaikka Raatteen tien taistelut muistetaan kenties parhaiten mottisodan näyttämönä, Motti-Matti ansaitsi oman kuuluisan lisänimensä raskaissa taisteluissa Laatokan koillispuolella (Laatokan Karjalassa), erityisesti Lemetin alueen moteissa.
Aarnion elämä ja sotilasura hakevat vertaistaan suomalaisessa historiassa:
Toiminta talvisodassa: Lemetin mottien tuhoaja
Talvisodan syttyessä Aarnio oli sotilasarvoltaan majuri ja hän komensi Jääkäripataljoona 4:ää (JP 4), joka tunnettiin myös nimellä ”Hiipijät” [1.1.1–1.1.2].
Valtava komentoalue: Kun suomalaiset onnistuivat saartamaan Neuvostoliiton raskaat 18. divisioonan ja 34. kevyen hyökkäysvaunuprikaatin joukot useisiin erillisiin motteihin Lemetissä, Aarnion vastuulle annettiin yhä enemmän joukkoja. Parhaimmillaan hän komensi oman jääkäripataljoonansa lisäksi peräti seitsemää muuta pataljoonaa, joilla purettiin vihollisen sitkeästi puolustamia linnoituksia.
Yölliset iskuryhmät: Aarnio kehitti erittäin tehokkaan taktiikan vahvasti varustettujen neuvostomottien murtamiseen. Hän ei uhrannut miehiään suorissa päivähyökkäyksissä vihollisen panssarivaunujen ja konekiväärien tulitukseen. Sen sijaan suomalaiset iskivät pimeässä yöllä ja erittäin lyhyeltä etäisyydeltä käyttäen konepistooleja, käsikranaatteja ja kasapanoksia [1.2.2–1.2.3].
”Kenraalimotin” laukeaminen: Aarnio johti muun muassa kuuluisan Itä-Lemetin motin eli niin sanotun Kenraalimotin tuhoamista. Tässä motissa taisteli yli 3 000 neuvostosotilasta ja kymmeniä panssarivaunuja, ja sen sisälle jäi kaksi puna-armeijan prikaatinkomentajaa (kenraalimajuria).
Lauri Törnin esimies ja uskomaton pakomatka
Motti-Matin alaisuudessa JP 4:ssä taisteli nuorena upseerina myös toinen suomalainen sotilaslegenda: Lauri Törni. Aarnio huomasi Törnin poikkeukselliset kyvyt sissisodankäynnissä ja yöllisissä tiedusteluretkissä ja antoi tälle runsaasti vastuuta.
Miesten tiet kohtasivat dramaattisella tavalla vielä vuosia sotien jälkeen:
Valpon kynsistä pakoon: Jatkosodan jälkeen (jossa Aarnio ylennettiin everstiksi) kommunistijohtoinen Punainen Valpo pidätti hänet asekätkentään ja liikekannallepanon salaisessa valmistelussa avustamiseen liittyen. Aarnio kuitenkin teki elokuvamaisen paon suoraan kuulustelijoiden käsistä vuonna 1945.
Kohtaaminen Venezuelassa: Aarnio pakeni Ruotsin kautta aina Etelä-Amerikkaan saakka ja päätyi lopulta Venezuelaan. Siellä hän tapasi sattumalta samanlaisella pakomatkalla olleen entisen alaisensa Lauri Törnin. Aarnio jopa auttoi myöhemmin Törniä siirtymään laittomasti Yhdysvaltoihin, jossa Törni loi uuden uran Green Berets -erikoisjoukoissa.
Paluu Suomeen
Motti-Matti palasi lopulta takaisin Suomeen vuonna 1952 tilanteen rauhoituttua. Hän loi uuden, menestyksekkään siviiliuran työskentelemällä vakuutusyhtiöiden ylitarkastajana sekä Kokoomuksen talouspäällikkönä [1.3.1–1.3.2]. Hän kirjoitti myös kirjan Talvisodan ihme, jota pidettiin veteraanisukupolven merkittävänä tilityksenä sodasta.
Motti-Matti kuvastaa kenties parhaiten sitä talvisodan upseeristoa, joka kykeni kylmäpäisesti sopeuttamaan taktiikan olemassa oleviin resursseihin ja luomaan uutta sotaoppia vaikeimmissa mahdollisissa olosuhteissa.
Simo Häyhä
(17. joulukuuta 1905 Rautjärvi – 1. huhtikuuta 2002 Hamina) oli suomalainen sotilas, jota pidetään sotaSimo Häyhähistoriassa maailman kaikkein tehokkaimpana ja tunnetuimpana tarkka-ampujana.
Talvisodassa Kollaan rintamalla palvellut Häyhä saavutti vain 98 aktiivisen palveluspäivän aikana yli 500 vahvistettua vihollistappiota [0.1.158–0.1.160]. Puna-armeijan sotilaat oppivat pelkäämään häntä ja antoivat hänelle hyytävän nimen ”Valkoinen kuolema” (Bélaja smert).
Häyhän poikkeuksellinen menestys ei perustunut pelkkään onneen, vaan vuosikymmenten harjoitteluun, luonnonvoimien ymmärtämiseen ja tinkimättömään kurinalaisuuteen:
Menestyksen salaisuudet ja taktiikka
Mestariampuja hylkäsi tietoisesti neuvostoliittolaisilta sotasaaliiksi saadut kiikaritähtäimillä varustetut kiväärit kolmesta konkreettisesta syystä [0.1.146–0.1.147]:
Pienempi siluetti: Optinen tähtäin pakotti ampujan nostamaan päätään muutaman senttimetrin korkeammalle lumesta (34:39), mikä teki hänestä helpomman maalin viholliselle.
Ei paljastavia heijastuksia: Kiikaritähtäimen linssi saattoi peilata auringon- tai kuunvaloa (34:53) ja paljastaa piilopaikan lumen keskellä.
Pakkaskestävyys: Aikakauden optiset tähtäimet huurtuivat helposti talvipakkasilla (35:05).
Häyhä käytti omaa suojeluskuntakivääriään, M/28-30 ”Pystykorvaa” (sarjanumero 35281) [0.1.142–0.1.143], jossa oli tavallinen avotähtäin (rautatähtäimet) (35:05). Hänen elämäkertansa kirjoittajan, sotatieteiden tohtori Tapio Saarelaisen mukaan Häyhä pystyi arvioimaan etäisyydet 150 metriin asti hämmästyttävällä, vain yhden metrin virhemarginaalilla [0.1.149–0.1.150].
Äänetön ja näkymätön toiminta rintamalla
Häyhä heräsi ja siirtyi asemiinsa ei-kenenkään maalle yöllä pimeyden turvin [0.1.151–0.1.152]. Hän oli pukeutunut valkoiseen lumipukuun, ja pysyäkseen piilossa hän käytti poikkeuksellisia menetelmiä (35:50):
Lumen jäädyttäminen vedellä: Hän kasteli lumen tuliasemansa ympäriltä vedellä (36:00). Näin lumi kovettui jääksi, eikä kiväärin laukauksen aiheuttama paineaalto lennättänyt ilmaan pöllyävää irtolunta, joka olisi paljastanut hänen sijaintinsa viholliselle.
Lumi suussa: Koska pakkasilmassa (–20 ... –40 °C) ihmisen hengitys muodostaa sakeaa höyryä, Häyhä piti tuoretta lunta suussaan [0.1.153–0.1.154]. Lumi jäähdytti uloshengityksen ja teki siitä näkymätöntä (36:17).
Konepistoolin käyttö: Kivääriammunnan lisäksi Häyhä teki tuhoisaa jälkeä Suomi KP/-31 -konepistoolilla lähitaisteluissa puna-armeijan partioita vastaan [0.1.159–0.1.160], ja hänelle on laskettu konepistoolilla noin 200 lisätappiota (37:22).
Haavoittuminen sodan viimeisinä päivinä
Puna-armeija yritti epätoivoisesti päästä Häyhästä eroon keskittämällä tykistötulta ja lähettämällä omia vastatarkka-ampujaryhmiään alueille, joilla ”Valkoisen kuoleman” tiedettiin vaanivan [0.1.157–0.1.158].
Lopulta 6. maaliskuuta 1940 – vain viikko ennen talvisodan päättymistä – neuvostosotilaan ampuma räjähtävä luoti osui Häyhää kasvojen vasempaan puoleen (38:23). Osuma tuhosi suuren osan hänen leuastaan ja poskestaan [0.1.163–0.1.164]. Hänen taistelutoverinsa löysivät hänet tajuttomana verisestä lumesta ja hänet evakuoitiin kriittisessä tilassa (38:40).
Maailmalle levisi jo huhuja ampujalegendan kuolemasta, mutta Häyhä osoitti poikkeuksellista sitkeyttä: hän heräsi koomasta 13. maaliskuuta 1940 – samana päivänä, jona talvisodan lopettanut rauha astui voimaan [0.1.164–0.1.165]. Hänet ylennettiin sotasairaalassa suoraan alikersantista vänrikiksi.
Sodan jälkeinen elämä: Vaatimaton maanviljelijä
Vaikeasta kasvovammasta ja lukuisista leikkauksista huolimatta Häyhä toipui ja eli poikkeuksellisen pitkän elämän [0.1.164–0.1.166].
Sotien jälkeen hän palasi rakastamiensa harrastusten pariin Ruokolahdelle, jossa hän toimi maanviljelijänä ja intohimoisena metsästäjänä.
Hän oli arvostettu erämies, jonka kanssa muun muassa presidentti Urho Kekkonen kävi useita kertoja hirvimetsällä.
Häyhä tunnettiin äärimmäisen hiljaisena ja vaatimattomana miehenä, joka ei koskaan rehennellyt sota-ajan saavutuksillaan. Kun toimittajat hänen viimeisinä vuosinaan kysyivät, tuntuiko satojen miesten surmaaminen pahalta, hänen lyhyt vastauksensa oli aina muuttumaton: ”Tein mitä käskettiin, niin hyvin kuin osasin.” [0.1.167–0.1.168, 0.1.335–0.1.336]
Simo Häyhä kuoli 96-vuotiaana hoitokodissa Haminassa keväällä 2002. Hänet on haudattu Ruokolahden hautausmaalle. Hänen perintöään vaalitaan nykyään muun muassa Rautjärvellä sijaitsevassa Kollaa ja Simo Häyhä -museossa.
Mainilan laukaukset
Mainilan laukaukset (26. marraskuuta 1939) oli Neuvostoliiton itse lavastama tykistöisku ja niin sanottu väärän lipun operaatio (false flag), jota käytettiin suorana tekosyynä talvisodan aloittamiseen [0.1.38–0.1.39]. [1]
Välikohtaus tapahtui Karjalankannaksella sijainneessa Mainilan rajakylässä, ja se on yksi historian tunnetuimmista esimerkeistä häpeämättömästä sotapropagandasta ja lavastuksesta (8:33).
Tapahtumien kulku, taustat ja seuraukset jakautuivat seuraavasti:
Mitä Mainilassa tapahtui?
Sunnuntaina 26. marraskuuta 1939 klo 15.45 Mainilan neuvostoliittolaiselle rajakylälle putosi seitsemän tykistön tai kranaatinheittimen ammusta.
Suomalaiset rajavartijat tarkkailivat tilannetta valvontatorneistaan ja kirjasivat päiväkirjoihinsa, että laukausten äänet ja suuliekit kuuluivat ja näkyivät selvästi Neuvostoliiton oman alueen puolelta (kaakosta ja Uuden Alakylän suunnasta).
Ammukset repivät peltoaukeaan seitsemän kuoppaa.
Neuvostoliiton syytökset ja vaatimukset
Neuvostoliitto reagoi tapaukseen salamannopeasti ja tarkkaan koordinoidulla vihalla:
Uutinen ja väitetyt uhrit: Neuvostoliiton uutistoimisto TASS ja valtiolliset lehdet (Pravda ja Izvestija) huusivat uutista, jonka mukaan Suomen tykistö oli ammuttujen laukausten takana. Moskova väitti, että iskussa kuoli neljä ja haavoittui yhdeksän neuvostosotilasta (8:59).
Nootti: Ulkoministeri Vjatseslav Molotov esitti Suomelle jyrkän vastalauseen ja vaati, että Suomen oli vedettävä joukkonsa 20–25 kilometrin päähän rajalta (8:45).
Suomen vastine: Fysikaalisesti mahdoton syytös
Suomen hallitus ja puolustusvoimien komentaja marsalkka C. G. E. Mannerheim tiesivät syytökset heti valheeksi.
Tykistö oli jo vedetty pois: Suomi oli viisaana vetänyt kaiken tykistönsä selustaan jo päiviä aikaisemmin nimenomaan siksi, ettei mitään vahingonlaukausta tai provokaatiota voitaisi käyttää sodan tekosyynä (9:16).
Mainila oli kantaman ulkopuolella: Suomalaisten tykkien uudet sijaintipaikat olivat niin kaukana, että Mainilan kylään ampuminen oli suomalaisilla aseilla fyysisesti mahdotonta (9:28).
Yhteistutkinta hylättiin: Suomi ehdotti molempien maiden yhteistä tutkintakomissiota ja rajaneuvotteluja väitetyn iskun selvittämiseksi [0.1.43–0.1.44]. Neuvostoliitto kieltäytyi tästä jyrkästi (9:44).
Todelliset syylliset ja arkistojen paljastukset
Vuosikymmeniä myöhemmin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen avautuneet neuvostoarkistot ja salaiset dokumentit vahvistivat sen, minkä Suomi ja länsimaat tiesivät alusta alkaen: koko operaatio oli lavastettu (9:59). [1]
Iskun suorittaja: Iskusta vastasi Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD [0.1.45–0.1.46]. Tykistötulen ampujaksi on myöhemmin tunnistettu Leningradin sotilaspiirin alueella toiminut eversti P. G. Tihomirov, joka ampui amjukset noin 1,5–2 kilometrin päästä maalihaudan eteläpuolelta.
Suunnittelijat: Operaation takana olivat suorassa Stalinin käskyvallassa toimineet marsalkka Grigori Kulik sekä Leningradin puoluepomo Andrei Ždanov (10:17).
Ei todellisia uhreja: Puna-armeijan omista joukko-osastojen virallisista tappiolistoista tai kenraali Kirill Meretskovin henkilökohtaisista päiväkirjoista ei löydy yhtäkään merkintää kuolleista tai haavoittuneista sotilaista Mainilassa 26. marraskuuta [0.1.44–0.1.45] (37:06). Kuolleet sotilaat olivat täysin keksittyjä (9:16).
Virallinen myöntäminen: Vuonna 1994 Venäjän silloinen presidentti Boris Jeltsin myönsi julkisesti talvisodan olleen Neuvostoliiton tekemä hyökkäyssota, mikä tarkoitti samalla Mainilan lavastuksen epäsuoraa tunnustamista (10:32).
Seuraukset: Tie talvisotaan
Mainilan laukaukset tarjosivat Stalinille juuri sen minimaalisen ja muodollisen tekosyyn sisämarkkinoille, jota diktatuuri tarvitsi hyökkäyksen oikeuttamiseksi [0.1.52–0.1.53]:
28. marraskuuta: Neuvostoliitto sanoi yksipuolisesti irti maiden välisen, vuonna 1932 allekirjoitetun hyökkäämättömyyssopimuksen (7:56).
29. marraskuuta: Neuvostoliitto katkaisi virallisesti diplomaattisuhteet Suomeen.
30. marraskuuta: Vain neljä päivää Mainilan lavastuksen jälkeen Puna-armeija vyöryi rajan yli ja talvisota alkoi (11:27).
Sotaa edeltäneistä Moskovan neuvotteluista
Sotaa edeltäneet Moskovan neuvottelut (12. lokakuuta – 13. marraskuuta 1939) käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä dramaattisessa ja jännittyneessä ilmapiirissä (5:14). Saksan ja Neuvostoliiton elokuisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen jälkeen Stalin oli jo pakottanut Baltian maat satelliiteikseen [0.1.25–0.1.27] (3:34). Lokakuun alussa 1939 tuli Suomen vuoro, kun Moskova vaati Suomea lähettämään neuvotteluvaltuuskunnan keskustelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” (4:17).
Suomen hallitus nimitti valtuuskunnan johtajaksi kokeneen valtioneuvoksen Juho Kusti Paasikiven (7:20). Hänet saateltiin Helsingin rautatieasemalta matkaan vakavin mielin ja virasävyisen, isänmaallisen kansanjoukon laulaessa herätysvirsiä.
Neuvotteluja käytiin Kremlin muurien sisäpuolella kolmella eri matkalla, ja neuvottelupöytään asettui yllättäen diktaattori Josif Stalin itse yhdessä ulkoministeri Vjatseslav Molotovin kanssa (4:17).
Neuvostoliiton vaatimukset
Stalin perusteli vaatimuksiaan puhtaasti sotilaallisilla ja puolustuksellisilla syillä: Leningrad oli liian lähellä Suomen rajaa [0.1.13–0.1.14]. Neuvostoliiton päävaatimukset jaettiin kolmeen osaan (5:45):
Rajan siirtäminen Karjalankannaksella: Neuvostoliitto vaati rajan työntämistä merkittävästi taaksepäin, mikä olisi käytännössä tarkoittanut Suomen tärkeimmän puolustuslinjan, Mannerheim-linjan, purkamista ja luovuttamista viholliselle (5:45).
Sotilastukikohta Hankoon: Moskova vaati Hankoniemen ja Lappohjan sataman vuokraamista 30 vuodeksi Puna-armeijan laivastotukikohdaksi [0.1.29–0.1.30]. Tämä oli Suomelle kaikkein vaikein ehto, sillä se olisi tarkoittanut vieraan Suurvallan asevoimien päästämistä suoraan Suomen maaperälle (7:32).
Suomenlahden ulkosaaret: Suomen tuli luovuttaa saaria (kuten Suursaari, Seiskari, Lavansaari ja Tytärsaari) sekä Kalastajasaarento Jäämereltä [0.1.28–0.1.29] (4:03).
Vastineeksi Neuvostoliitto tarjosi Suomelle alueita Itä-Karjalasta (Repolan ja Porajärven alueilta) (6:12). Tämä alue oli maantieteellisesti kaksi kertaa suurempi, mutta strategisesti, taloudellisesti ja linnoituksellisesti täysin arvoton (6:12).
Suomen tiukka neuvottelulinja
Helsingissä Suomen hallitus ja erityisesti ulkoministeri Eljas Erkko pitivät tiukkaa linjaa. Paasikivelle annetut viralliset ohjeet olivat ehdottomat: Neuvostoliiton sotilastukikohtia ei Suomen mantereelle sallita, eikä rajoja siirretä siten, että puolustusmahdollisuudet vaarantuvat [0.1.34–0.1.36]. Vain parista Suomenlahden ulkosaaresta oli lupa joustaa.
Mannerheimin kanta: Puolustusneuvoston puheenjohtaja marsalkka Mannerheim oli hallituksen kanssa eri mieltä. Hän ymmärsi armeijan puutteellisen varustetason ja kannatti joidenkin aluemyönnytysten tekemistä (mukaan lukien rajan siirtoa Kannaksella ja osaa saarista) sodan välttämiseksi [0.1.31–0.1.33]. Hallitus kuitenkin ohitti Mannerheimin näkemyksen ”pelkuruutena” (7:44).
Paasikiven pragmatismi: Myös Paasikivi huomasi Moskovassa, että Stalin oli valmis joustamaan joistakin vaatimuksistaan, jos Suomi vain suostuisi kompromissiin Hangon suhteen. Paasikivi pyysikin hallitukselta joustavampia ohjeita neuvotteluyhteyden säilyttämiseksi, mutta ulkoministeri Erkko pysyi järkähtämättömänä. Suomen johto uskoi vahvasti, että Neuvostoliitto vain bluffasi eikä ryhtyisi sotaan.
Neuvottelujen katkeaminen ja salainen varautuminen
Kolmannen neuvottelukierroksen jälkeen 13. marraskuuta 1939 Paasikivi ja myöhemmin mukaan liittynyt valtiovarainministeri Väinö Tanner totesivat tilanteen pattitilanteeksi (7:56). Neuvottelut katkesivat tuloksettomina, ja valtuuskunta palasi kotimaahan (7:56). Lähtiessään suomalaiset uskoivat, että neuvotteluja jatkettaisiin myöhemmin, mutta Kremlin asenne oli muuttunut. Stalin oli tehnyt päätöksensä: sota alkaisi.
Ylimääräiset harjoitukset (YH) – Suomi varautuu salaa
Samaan aikaan kun diplomaatit kiistelivät Moskovassa, Suomen hallitus teki lokakuussa nerokkaan ja elintärkeän siirron. Jotta tilannetta ei olisi kärjistetty eikä Neuvostoliittoa provosoitu täydellisellä liikekannallepanolla, Suomi kutsui reserviläisensä palvelukseen salanimellä Ylimääräiset harjoitukset (YH).
Tämä naamioitu mobilisaatio oli kokoluokaltaan valtava: lokakuun aikana noin 300 000 reserviläistä matkusti itärajalle [1.3.3–1.3.4]. Kun neuvottelut marraskuussa katkesivat, Suomen kenttäarmeija oli jo valmiina puolustusasemissa Karjalankannaksella ja korpialueilla. Tämä antoi pienen maan puolustukselle ratkaisevan edun ja pelasti Suomen täydelliseltä yllätykseltä, kun Puna-armeija vyöryi rajan yli marraskuun viimeisenä päivänä (11:43).
Talvisodan kiivaimmat taistelut
Talvisodan kiivaimmat, kuluttavimmat ja verisimmät taistelut keskittyivät erityisesti Karjalankannakselle. Vaikka sodan alkupuoliskon sissisodat pohjoisessa (kuten Raatteen tie) olivat taktisesti loistavia voittoja, sodan loppuvaiheessa helmikuusta maaliskuuhun 1940 rintama muuttui Karjalankannaksella teollisen mittakaavan kulutussodaksi (51:16).
Marsalkka Semjon Timošenkon organisoima Puna-armeijan suurhyökkäys vyörytti suomalaisten niskaan ennennäkemättömän määrän tykistötulta, jalkaväkeä ja panssarivaunuja (51:16). Seuraavat neljä taistelualuetta olivat talvisodan kiivaimmat ja ratkaisevimmat:
1. Summan ja Lähteen lohkon taistelut (Karjalankannas)
Summan kylän ja viereisen Lähteen lohkon alueet olivat Mannerheim-linjan avainkohdat, sillä niiden kautta kulki suorin ja helpoin maastoväylä Viipuriin ja sieltä kohti Helsinkiä.
Ensimmäinen torjuntavoitto (joulukuu 1939): Puna-armeija yritti murentaa linjan heti sodan alussa. Suomalaiset onnistuivat kuitenkin pysäyttämään neuvostoliittolaisten raskaat panssarit ja aiheuttivat heille valtavia kalustotappioita.
Suurhyökkäys ja murtuma (helmikuu 1940): Helmikuun 1. päivänä Neuvostoliitto aloitti massiivisen, kymmenen päivää kestäneen yhtäjaksoisen tykistörummutuksen ja ilmapommituksen (56:47). Teräs- ja kranaattisade oli niin tiheää, että suomalaisten betonibunkkerit kirjaimellisesti murenivat ja miehiä menehtyi paineaaltojen aivotärähdyksiin (57:15). 11. helmikuuta alkanut jalkaväen rynnäkkö mursi lopulta väsyneiden ja ammuspulasta kärsineiden suomalaisten linjat Lähteen lohkolla, mikä pakotti Suomen armeijan vetäytymään pääasemastaan (57:04).
2. Taipaleenjoen taistelut (Itä-Kannas)
Taipaleenjoen rintamalohko oli suomalaisen kestävyyden perikuva. Taistelut riehuivat täällä sodan ensimmäisistä päivistä aina viimeisiin minuutteihin asti.
Myllytyksessä kuukausikaupalla: Puna-armeija pyrki murtamaan suomalaisten asemat joen yli massiivisella tykistön tuella. Jyrkät joenrannat ja suomalaisten päättäväinen tulitoiminta loivat alueesta todellisen lihamyllyn.
Epätoivoinen kestävyys: Taipaleessa taistelleet eteläpohjalaiset rykmentit (kuten JR 23) joutuivat kestämään päivittäistä, tuhansien kranaattien keskitystä. Vaikka vihollinen pääsi useita kertoja joen yli ja sai jalansijaa, suomalaiset heittivät heidät vastahyökkäyksillä takaisin. Rintama kesti Taipaleessa sodan loppuun saakka.
3. Äyräpään ja Vuosalmen taistelut (Maaliskuu 1940)
Mannerheim-linjan murtumisen jälkeen taistelujen painopiste siirtyi Vuoksen vesistölinjalle Äyräpäähän ja Vuosalmelle. Nämä maaliskuun alkupäivien taistelut olivat koko talvisodan verisimpiä ja synkimpiä.
Äyräpään kirkonmäen teurastus: Äyräpään Kirkonmäestä muodostui strateginen solmukohta. Neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan kukkulan ja sieltä käsin he pystyivät hallitsemaan tulella suomalaisten asemia rannalla ja saarissa. Suomalaiset yrittivät epätoivoisesti vallata kukkulaa takaisin rajuissa lähitaisteluissa.
Vuosalmen torjunta: Puna-armeija onnistui ylittämään Vuoksen virran ja muodostamaan sillanpääaseman Vuosalmen puolelle. Suomalaiset tykit ja kiväärikomppaniat ampuivat putket kuumina estääkseen vihollisen lopullisen läpimurron, ja linja saatiin pidettyä aselepoon saakka.
4. Viipurinlahden taistelut (Maaliskuu 1940)
Sodan viimeisinä viikkoina Neuvostoliitto teki taktisen ja erittäin vaarallisen siirron: se käytti poikkeuksellisen paksua merenjäätä hyväkseen ja kiersi suomalaisten puolustuslinjat Viipurinlahden ylitse.
Tankit merenjäällä: Puna-armeijan panssarivaunut ja moottoroidut kolonna marssivat kilometrien matkan avoimella merenjäällä ja iskivät Suomen rannikolle sekä Viipurin länsipuolelle.
Rannikkojoukkojen sankariteko: Suomella oli vastassa hätäisesti koottuja rannikkopataljoonia, ratsuväkeä ja varusmiehiä, joiden ammusvarastot olivat lähes tyhjät. Suomalaiset yrittivät räjäyttää jäätä tykistöllä ja miinoilla, mutta pakkaset jäädyttivät railot nopeasti umpeen. Tappiot olivat molemmin puolin hirvittävät, ja joissakin suomalaisrykmenteissä oli loppuvaiheessa jäljellä vain murto-osa miehistöstä. Siitä huolimatta suomalaiset kykenivät luomaan uuden sulkulinjan maissa ja estivät vihollisen etenemisen kaukana selustassa häämöttävään Kotkaan ja Haminaan.
Yhteenveto kulutussodasta
Nämä kiivaimmat taistelut osoittivat, että sisu ja maaston hyödyntäminen pystyivät pitämään puoliaan pitkään, mutta aritmetiikkaa ne eivät voineet voittaa [0.1.221–0.1.222] (46:58). Maaliskuussa 1940 Suomen armeija oli ammusten, tykkien ja miesten suhteen täydellisen loppuunkulumisen partaalla, minkä vuoksi Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin juuri silloin, kun rintama oli romahtamaisillaan [0.1.286–0.1.287] (1:01:14).
Talvisodan presidentti Kyösti Kallio
Kyösti Kallio (1873–1940) oli Suomen tasavallan neljäs presidentti, joka johti maata talvisodan raskaiden kuukausien läpi kansan moraalisena selkärankana ja rohkaisijana. Nivalasta kotoisin ollut, ”talonpoikaispresidenttinä” tunnettu Kallio muistetaan erityisesti kansallisen yhtenäisyyden – talvisodan hengen – rakentajana sekä äärimmäisen dramaattisesta kuolemastaan.
Kallion rooli, kokemukset ja perintö talvisodassa jakautuivat seuraaviin merkittäviin osa-alueisiin:
1. Talvisodan hengen luoja ja kansan yhdistäjä
Kallion suurin ansio Suomen pelastumisessa oli hänen jo ennen sotaa tekemänsä työ kansallisen sovinnon eteen.
Jakolinjojen umpeenkurominen: Vuoden 1918 sisällissodan haavat olivat 1930-luvulla vielä syvät. Kallio kuitenkin ajoi määrätietoisesti oikeiston ja vasemmiston välistä sovintoa, ja hänen kaudellaan sosiaalidemokraatit (SDP) otettiin ensimmäistä kertaa mukaan hallitukseen.
Yhtenäinen rintama sotaan: Tämän eheyttämispolitiikan ansiosta Suomen kansa oli kriisin syttyessä yhtenäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Niin sanottu talvisodan henki syntyi siitä, että työläiset ja porvarit kokivat taistelevansa saman, yhteisen isänmaan puolesta.
2. Sairaus ja henkinen tuki sodan aikana
Poliittisesta ja sotilaallisesta päätöksenteosta Kallio jäi talvisodan aikana pitkälti sivuun, sillä hänen terveytensä alkoi horjua vakavasti. Käytännön kriisijohtamisesta vastasivat pitkälti pääministeri Risto Ryti sekä ylipäällikkö marsalkka Mannerheim.
Moraalinen johtaja: Vaikka Kallio oli fyysisesti hauras, hänestä tuli kansalle korvaamaton henkinen johtaja. Hänen itsenäisyyden juhlapäivänä 6. joulukuuta 1939 – vain viikko sodan syttymisen jälkeen – radiossa kuultu väsynyt mutta luja puheensa valoi kansalaisiin syvää tulevaisuudenuskoa ja periksiantamatonta sitkeyttä [1.2.4–1.2.5].
Rukouskehotus: Kallio oli syvästi uskovainen mies. Sodan synkimpinä hetkinä hän yhdessä Kaisa-vaimonsa kanssa kehotti julkisesti koko Suomen kansaa rukoilemaan kotien ja isänmaan puolesta.
3. Enteellinen kirous ja Moskovan rauha
Kun rintama Karjalankannaksella helmikuussa 1940 murtui ja Suomen oli pakko suostua Moskovan raskaisiin rauhanehtoihin, päätös otti koville erityisesti sydänsairaalle presidentille (51:16).
”Kuivukoon käteni...” Kun Kallio allekirjoitti valtakirjan, joka oikeutti Suomen rauhandelegation hyväksymään alueluovutukset Moskovassa, hän lausui murtuneena ja katkerana enteelliset sanat: ”Kuivukoon minun käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan.”
Sanojen toteutuminen: Karmaisevalla tavalla kirous kävi pian toteen: vain muutamaa kuukautta myöhemmin kesällä 1940 Kallio sai vakavan aivoinfarktin, joka halvaannutti pysyvästi juuri hänen oikean kätensä.
4. Dramaattinen kuolema Helsingin rautatieasemalla
Sairauden vuoksi täysin raunioitunut Kallio pyysi eroa presidentin tehtävästään syksyllä 1940. Hänen seuraajakseen valittiin Risto Ryti 19. joulukuuta 1940.
Samana iltana Kallion oli määrä matkustaa junalla takaisin kotitilalleen Nivalaan viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Lähtöseremonia Helsingin päärautatieasemalla muodostui kuitenkin yhdeksi Suomen historian koskettavimmista hetkistä:
Kyösti Kallion erityinen tehtävä
https://www.tv7.fi/arkki/kyosti-kallion-erityinen-tehtava_p78029/
Katso video Kyösti Kallion koskettavista viimeisistä hetkistä ja hänen dramaattisesta kuolemastaan Helsingin rautatieasemalla kunniakomppanian edessä:
Kallio asteli asemalaiturille hyvästelemään saattoväkeä. Kun kunniakomppania teki kunniaa ja Porilaisten marssi soi, hauras entinen presidentti sai äkillisen, massiivisen sydänkohtauksen. Hän tuupertui suoraan häntä tukemaan rientäneen ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin sekä adjutanttinsa käsivarsille ja kuoli välittömästi.
Kyösti Kallio on edelleen historian ainoa Suomen presidentti, joka on kuollut virkakautensa aikana (vasta uuden presidentin vannottua valansa). Kansan silmissä hänestä tuli talvisodan viimeinen uhri, joka antoi kirjaimellisesti kaiken terveytensä ja henkensä isänmaan pelastamiseksi
Carl Gustaf Erik Mannerheim
Carl Gustaf Emil Mannerheim (4. kesäkuuta 1867 Askainen – 27. tammikuuta 1951 Lausanne, Sveitsi) oli Suomen itsenäisyyden ajan merkittävin sotilasjohtaja, valtiomies ja puolustusvoimien ylipäällikkö. Hänen johtajuutensa talvisodan aikana muodostui Suomen itsenäisyyden säilymisen ja kansallisen yhtenäisyyden symboliksi.
Mannerheimin rooli ja toiminta talvisodassa rakentuivat seuraavista keskeisistä vaiheista:
1. Ennen sotaa: Profeetallinen varoitus ja eronpyyntö
Vuosina 1931–1939 Mannerheim toimi puolustusneuvoston puheenjohtajana. Hän seurasi huolestuneena Euroopan poliittisen tilanteen kiristymistä ja Puna-armeijan varustelua.
Krooninen materiaalipula: Mannerheim vaati Suomen hallitukselta toistuvasti lisäbudjetteja armeijan varustamiseen. Poliitikot kuitenkin leikkasivat puolustusmäärärahoja, minkä vuoksi armeija lähti sotaan pahasti alivarustettuna (puuttui tykistön ammuksia, panssarintorjunta-aseita ja viestivälineitä) (15:42).
Eronpyyntö kriisissä: Ennen talvisotaa käydyissä Moskovan neuvotteluissa Mannerheim oli hallituksen kanssa eri mieltä: hän ymmärsi armeijan heikkouden ja kannatti joidenkin aluemyönnytysten tekemistä sodan välttämiseksi [0.1.31–0.1.33]. Koska hallitus hylkäsi hänen näkemyksensä ja piti sitä pelkuruutena, turhautunut Mannerheim jätti eronpyyntönsä marraskuussa 1939 [0.1.33–0.1.36].
2. Ylipäällikkyys ja Mikkelin päämaja
Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939, presidentti Kyösti Kallio perui Mannerheimin eronpyynnön, julisti maahan sotatilan ja luovutti armeijan ylipäällikkyyden Mannerheimille (16:20). Tuolloin jo 72-vuotias sotamarsalkka otti tehtävän vastaan ja antoi kuuluisan päiväkäskyn nro 1: ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.”
Mikkelin päämaja: Joulukuun alussa Mannerheim perusti sodanajan päämajansa Mikkeliin. Paikka valittiin, koska se oli riittävän kaukana Kannaksen taistelurintamasta, mutta tarjosi hyvät liikenneyhteydet. Mannerheim johti sotaa rautaisella otteella ja keskitti kaiken strategisen päätöksenteon tiukasti omiin käsiinsä.
Mannerheim-linja: Hänen nimeään kantanut puolustuslinja Karjalankannaksella oli rakennettu pääosin 1920- ja 1930-luvuilla (14:42). Vaikka neuvostopropaganda kuvasi sitä läpäisemättömäksi teräsmuuriksi, Mannerheim itse tiesi sen olevan vain sarja budjettileikkauksista kärsineitä, maastonmuotoja hyödyntäviä puolustusasemia [0.1.65–0.1.69, 0.1.320–0.1.321].
3. Kylmäverinen realismi ja rauhaan pyrkiminen
Mannerheimin suurin sotataidollinen saavutus talvisodassa oli kyky ymmärtää pienen maan rajalliset resurssit. Vaikka korpialueilla saavutettiin loistavia mottivoittoja (kuten Raatteen tie), ylipäällikkö ei langennut sokeaan optimismiin.
Aritmetiikan ymmärtäminen: Kun Puna-armeija aloitti helmikuussa 1940 Semjon Timošenkon johdolla valtavan suurhyökkäyksen, Mannerheim näki heti, ettei Suomi voisi jatkaa kulutussotaa loputtomiin [0.1.286–0.1.287] (51:16). Suomalaissotilaat olivat kuolemanväsyneitä ja tykistön ammukset olivat loppumassa (1:01:14).
Paine hallitukselle: Mannerheim painosti Suomen poliittista johtoa ja hallitusta solmimaan rauhan raskaillakin ehdoilla ennen kuin armeija romahtaisi täydellisesti. Hän sai tiedon Moskovan rauhansopimuksen allekirjoittamisesta 12. maaliskuuta iltakymmeneltä Inkilän kartanossa Juvalla, jossa päämaja tuolloin toimi (1:02:00).
4. Talvisodan jälkeen ja perintö
Talvisodan päätyttyä Mannerheim antoi veteraaneille ja kansalle legendaarisen kiitospäiväkäskynsä (nro 34), jossa hän ylisti suomalaissotilaiden sankarillisuutta mutta muistutti samalla raskaasta uhrista: ”Olemme voittaneet itsenäisyytemme, mutta maksaneet siitä kalliisti.”
Mannerheim säilytti ylipäällikkyytensä myös talvisotaa seuranneessa Jatkosodassa sekä Lapin sodassa. Vuonna 1944 hänet valittiin Suomen kuudenneksi presidentiksi luotsaamaan maa irti toisesta maailmansodasta. Hän kuoli vuonna 1951 Sveitsissä, ja hänet on haudattu Hietaniemen sankaritautausmaalle Helsinkiin. Suomalaiset äänestivät hänet vuonna 2004 kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti