Lapin sota

 

LAPIN SOTA – Kun Suomi kääntyi Hitleriä vastaan ja saksalaiset polttivat Lapin

https://www.youtube.com/watch?v=Mzr29n0PXAo

Lapin sota - syitä ja seurauksia

https://www.youtube.com/watch?v=m6JcQF6QVng

Lapin sota

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lapin_sota

Lapin sota (15. syyskuuta 1944 – 27. huhtikuuta 1945) oli Suomen ja natsi-Saksan välinen konflikti, joka käytiin pääosin Suomen Lapissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Sota sai alkunsa Moskovan välirauhansopimuksen ehdoista, jotka velvoittivat Suomen karkottamaan saksalaiset joukot maaperältään. Konfliktin seuraukset olivat Pohjois-Suomelle tuhoisat saksalaisten toteuttaman poltetun maan taktiikan vuoksi.

Ohessa on perusteellinen yhteenveto tarjotun materiaalin pohjalta.

---

1. Sodan taustat ja syyt

• Välirauhan ehdot: Jatkosodan päättänyt Moskovan välirauha (4. syyskuuta 1944) velvoitti Suomen katkaisemaan suhteet Saksaan ja vaatimaan saksalaisjoukkoja poistumaan maasta 15. syyskuuta mennessä. Tämän jälkeen jääneet joukot oli riisuttava aseista ja luovutettava Neuvostoliitolle sotavangeiksi (29:27).

• Saksalaisjoukkojen määrä: Pohjois-Suomessa oli Saksan 20. vuoristoarmeijan joukkoja noin 213 000 miestä, 32 000 hevosta tai muulia sekä kymmeniä tuhansia ajoneuvoja (14:32). Saksalaisten määrä ylitti Lapin siviiliväestön määrän (n. 144 000) (23:32).

• Saksan intressit: Saksalle Lappi oli strategisesti tärkeä Petsamon Kolosjoen nikkelikaivosten vuoksi (7:55). Lisäksi heidän oli turvattava Pohjois-Norjassa olevien joukkojensa vetäytymisreitit.

2. Alkuvaihe ja "Syysmanööverit"

• Salainen sopimus: Aluksi suomalaiset ja saksalaiset pyrkivät välttämään verenvodatusta (40:47). Everstiluutnantti Usko Haahti ja saksalaiskenraali Hermann Hölter neuvottelivat salaisen sopimuksen rauhanomaisesta vetäytymisestä, jota kutsuttiin syysmanöövereiksi (40:58). Saksalaiset vetäytyivät aikataulun mukaan ja suomalaiset seurasivat lavastaen taisteluita (41:20).

• Suursaaren valtausyritys: Tilanne muuttui, kun Saksa yritti 15. syyskuuta vallata Suomenlahdella sijaitsevan Suursaaren hallintaansa (Operaatio Tanne Ost) (1:12:44). Suomalaiset torjuivat hyökkäyksen Neuvostoliiton ilmavoimien tuella (1:14:55). Välikohtaus osoitti, että entisistä aseveljistä oli tullut todellisia vihollisia (1:15:28).

• Valvontakomission painostus: Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio seurasi tilannetta ja vaati Suomelta todellisia ja tiukempia sotatoimia saksalaisia vastaan miehityksen uhalla (48:08). Komento siirrettiin kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuolle, joka katkaisi yhteydet saksalaisiin ja määräsi hyökkäyksen aloitettavaksi (50:51).

3. Lapin suuri siviilievakuointi

• Massiivinen operaatio: Syyskuun alussa 1944 annettiin koko Lapin lääniä koskeva evakuointimääräys (53:00). Lyhyessä ajassa kodeistaan joutui lähtemään noin 168 000 ihmistä (noin 75 % Lapin väestöstä) (53:44).

• Pakoon Ruotsiin ja Etelä-Suomeen: Ruotsi avasi rajansa humanitaarisen kriisin edessä, ja sinne siirtyi noin 56 500 pakolaista (53:57). Loput sijoitettiin muualle Suomeen (53:57).

• Karjan marssi: Ihmisten lisäksi turvaan ajettiin maanteitä pitkin jalkaisin tai junilla noin 51 000 kotieläintä, joista 18 000 vietiin Ruotsiin (1:02:33). Vastuun karjan ajamisesta kantoivat pitkälti naiset ja nuoret tytöt miesten ollessa rintamalla (1:03:25).

• Saksalaisten rooli: Erityisesti Taka-Lapissa saksalaiset auttoivat siviilien evakuoinnissa tarjoamalla tyhjiä paluukuorma-autojaan siviilien kuljetukseen, sillä avoimia taisteluita ei siellä vielä käyty (1:01:02).

4. Keskeiset taistelut ja eteneminen

Sota oli suomalaisille raskasta takaa-ajoa, jossa saksalaiset hidastivat etenemistä miinoilla ja tuhoamalla sillat.

• Ensimmäiset laukaukset: Maataistelut alkoivat Pudasjärvellä 28. syyskuuta lyhyellä tulitaistelulla (1:20:52). Seuraavana päivänä Olhavassa saksalaiset räjäyttivät sillan, ja sen yhteydessä kaatuivat Lapin sodan ensimmäiset viisi suomalaista sotilasta (1:23:19).

• Tornion maihinnousu (1. lokakuuta 1944): Suomalaiset tekivät uhkarohkean maihinnousun meritse Oulusta Tornion Röyttään saksalaisten selustaan (1:33:29). Veriset taistelut kestivät noin viikon ja vaativat yli 1 000 uhrin hengen (1:40:29). Etenemistä Torniossa haittasi erikoinen episodi, "Tornion taikayö", jossa suomalaisjoukot löysivät saksalaisten valtavan alkoholivaraston ("Pikku-Berliini") ja osa miehistöstä menetti tilapäisesti taistelukykynsä (1:40:29).

• Kemin taistelut (7.–8. lokakuuta): Suomalaiset valtasivat kaupungin idästä koukkaamalla (2:08:31). Saksalaiset pyrkivät vahingoittamaan teollisuutta ja räjäyttivät vetäytyessään suuret Kemijoen sillat sekä lentokentän (2:13:16).

• Rovaniemen tuho (lokakuu 1944): Rovaniemi oli saksalaisten tärkein logistinen keskus (14:04). Järjestelmällisen polttamisen lisäksi Rovaniemen rautatieasemalla räjähti 14. lokakuuta saksalainen ammusjuna, joka sisälsi 400 tonnia räjähteitä (2:20:52). Valtava räjähdys ja siitä levinneet tulipalot tuhosivat noin 90 % Rovaniemen kauppalan rakennuskannasta (2:20:52).

• Asemasotavaihe Käsivarressa: Suomen oli välirauhasopimuksen mukaisesti kotiutettava armeijansa rauhanajan vahvuuteen (joukot pienenivät 75 000 miehestä 12 000 mieheen) (3:27:43). Rintamavastuu siirtyi nuorille, vuosina 1924–1925 syntyneille varusmiehille (sotaa kutsuttiin myös "lasten ristiretkeksi") (3:27:53). Saksalaiset asettuivat Käsivarren Lapissa järeästi linnoitettuun Sturmbock-asemaan (3:24:21). Talvi vietettiin arktisessa asemasodassa kaamoksen ja pakkasen keskellä (3:26:43).

5. Sodan päätös ja poltetun maan jäljet

• Sodan loppuminen: Viimeiset saksalaiset joukot poistuivat Kilpisjärveltä Norjan puolelle 27. huhtikuuta 1945, jolloin suomalaiset sotilaat nostivat Suomen lipun kolmen valtakunnan rajapyykille (3:36:08). Lapin sodan päättymispäivää vietetään nykyisin kansallisena veteraanipäivänä.

• Tappiot: Suomi menetti sodassa noin 774–1 400 miestä kaatuneina tai kadonneina ja lähes 3 000 haavoittui (3:39:00). Saksalaisten arvioidaan menettäneen noin 1 000 miestä kaatuneina ja 1 300 joutui sotavangeiksi (jotka Suomi luovutti Neuvostoliitolle) (1:53:29).

• Infrastruktuurin täydellinen hävitys: Vetäytyessään saksalaiset polttivat ja räjäyttivät Lapin lähes kokonaan (poltetun maan taktiikka). Lapissa tuhoutui yli 18 000 rakennusta (40–46 % koko läänin rakennuskannasta), 675–750 siltaa, tuhansia kilometrejä tie- ja viestiverkostoa sekä kaikki lossit (2:48:09). Esimerkiksi Savukosken rakennuksista tuhottiin 95 % ja Inarissa 90 % (2:48:39).

6. Sodan jälkeinen aika ja seuraukset

• Jälleenrakennus: Evakkojen kotiunpaluu alkoi tyhjän päältä palavien raunioiden keskelle (3:43:16). Lappi rakennettiin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa uusiksi pitkälti tyyppitalojen avulla ja muun muassa arkkitehti Alvar Aallon johdolla (esim. Rovaniemen poronsarvikaava) (19:53). Kansainvälistä humanitaarista apua saatiin Yhdysvalloista ja Ruotsista (esim. UNRRA-järjestö).

• Miina- ja räjähdeongelma: Saksalaiset jättivät jälkeensä valtavan määrän miinoja ja ansoja (22:19). Vuoteen 1973 mennessä Lapista raivattiin yli 1,1 miljoonaa räjähdettä (26:02). Raivaustyö oli vaarallista: satoja siviilejä ja kymmeniä varusmiesraivaajia kuoli tai vammautui räjähdyksissä vielä vuosia sodan jälkeen (23:05). Räjähteitä nousee Lapin maastosta edelleen vuosittain tuhansia kappaleita (24:15).

• Inhimilliset arvet: Sota jätti syvät jäljet lappilaisten mentaliteettiin ja muistiin (3:44:53). Vaikeaksi kysymykseksi jäivät saksalaissotilaiden matkaan lähteneet suomalaiset naiset ("saksalaismorsiamet") sekä Suomeen jääneet saksalaissotilaiden aviottomat lapset, jotka kohtasivat pitkään ennakkoluuloja ja häpeää (17:05).

• Muodollinen sotatila: Varsinaista rauhansopimusta Suomen ja Saksan välille ei koskaan tehty. Suomi totesi sotatilan päättyneeksi muodollisesti vasta vuonna 1954.

Saksalaisten poltetun maan taktiikan syihin

Saksalaisten toteuttama poltetun maan taktiikka Lapin sodassa (1944–1945) oli poikkeuksellisen tuhovoimainen operaatio. Se ei syntynyt hetkellisen mielijohteen seurauksena, vaan sen taustalla oli sotilaallinen hyötyajattelu yhdistettynä syvään poliittiseen katkeruuteen.

Tuhotyön taustalla vaikuttivat seuraavat keskeiset syyt:

1. Sotilaallinen viivytystaktiikka ja infran epääminen

Ensisijainen ja virallinen sotilaallinen syy oli takaa seuraavien suomalais- ja neuvostojoukkojen etenemisen hidastaminen. Saksalaisen 20. vuoristoarmeijan oli evakuoitava yli 200 000 sotilasta ja valtavat määrät materiaalia vaikeakulkuisen Lapin läpi Norjaan.

• Liikenneyhteyksien tuhoaminen: Räjäyttämällä sillat, tiet ja tierummut sekä kiskot saksalaiset tekivät raskaiden ajoneuvojen ja tykistön siirtämisen suomalaisille lähes mahdottomaksi.

• Majoituksen ja suojan epääminen: Arktisen talven lähestyessä saksalaiset halusivat varmistaa, ettei takaa-ajajille jää kyliä tai rakennuksia majoittumista, huoltoa ja suojautumista varten. Tämän vuoksi jopa siviiliasutukset poltettiin.

2. Katkeruus ja kostomentaliteetti ("Suomen petos")

Poltetun maan taktiikka kuului saksalaisten normaaliin sodankäyntidoktriiniin (esim. Itärintamalla), mutta Lapissa tuhoamisen perusteellisuuteen vaikutti voimakas kostomentaliteetti. [1]

• Saksalaiset kokivat Suomen tekemän erillisrauhan ja aseiden kääntämisen entistä liittolaista vastaan historialliseksi petokseksi (Finnish Verrat / "Suomen petos").

• Erityisesti suomalaisten tekemä yllättävä Tornion maihinnousu lokakuun alussa 1944 raivostutti Saksan sodanjohdon. Tämän jälkeen Saksan armeijan komentaja kenraalieversti Lothar Rendulić tiukensi tuhoamiskäskyjä huomattavasti ja määräsi myös julkiset sekä siviilirakennukset järjestelmällisesti hävitettäviksi rangaistuksena suomalaisten hyökkäyksestä.

3. Alkuperäinen varautuminen puna-armeijaa vastaan

Tuhoamissuunnitelmat oli luotu paperilla jo vuonna 1943. Alun perin natsi-Saksa oli varautunut siihen, että Suomen rintama romahtaisi jatkosodassa ja saksalaiset joutuisivat vetäytymään alueelta Neuvostoliiton puna-armeijan painaessa päälle. Kun sota suomalaisia vastaan todella syttyi, nämä ennalta laaditut äärimmäisen jyrkät tuhoamissuunnitelmat otettiin suoraan käyttöön.

4. Kuljetuskapasiteetin puute

Saksalaisilla oli Lapissa valtavat materiaalivarastot (noin 180 000 tonnia varusteita, ammuksia ja muonaa). Koska tieverkko oli huono ja vetäytymisaika rajallinen, kaikkea tavaraa ei pystytty ottamaan mukaan Norjaan. Jotta suuret ammus- ja tarvikevarastot tai sotilasparakit eivät olisi päätyneet suomalaisten sotasaaliiksi tai hyödynnettäviksi, ne päätettiin polttaa ja räjäyttää maantasalle.

---

Rovaniemen täystuhon erityispiirteet?

Rovaniemen kauppalan täystuho lokakuussa 1944 on Lapin sodan tunnetuin ja järkyttävä symboli (2:20:52). Rovaniemi oli saksalaisten 20. vuoristoarmeijan keskeisin logistinen solmukohta (14:04). Kauppalan tuhoutumiseen liittyy useita historiallisia ja sotilaallisia erityispiirteitä, jotka erottavat sen muista Lapin tuhoista:

1. Suunnitellun hävityksen ja suuronnettomuuden summa

Yleinen käsitys on pitkään ollut, että saksalaiset polttivat Rovaniemen puhtaasti tahallaan. Nykytutkimus on kuitenkin osoittanut, että täystuho oli kahden tekijän summa: järjestelmällisen, käsketyn tuhoamisen sekä hallitsemattoman suuronnettomuuden [0.1.745–0.1.746] (2:34:59).

• Käsketty tuhoaminen: Kenraalieversti Lothar Rendulić antoi käskyn tuhota Rovaniemen saksalainen varuskuntatila ja suomalaiset julkiset rakennukset, jotta suomalaiset eivät voisi hyödyntää niitä [0.1.761–0.1.762] (2:21:35).

• Ammusjunan räjähdys: Rovaniemen ratapihalla seisoi saksalainen ammusjuna, joka oli lastattu Kemijärveltä evakuoiduilla ammuksilla, kranaateilla ja miinoilla (yhteensä noin 400 000 kiloa räjähteitä) [0.1.786–0.1.787]. Kauppalassa jo riehuneet tulipalot levisivät junaan, ja se räjähti katastrofaalisesti iltahämärässä 14. lokakuuta 1944 (2:29:24).

2. Saksalaisten oma hutilointi ja paniikki

Ammusjunan räjähdys ei ollut saksalaisten alkuperäisessä suunnitelmassa, vaan se vaikeutti heidän omaakin vetäytymistään ja aiheutti heille miehistö- ja kalustotappioita [0.1.743–0.1.744] (2:35:10).

• Vaaran uhatessa saksalainen SS-eversti Schreiber oli määrännyt junan hinattavaksi panssarivaunulla etäämmälle, mutta juna jäi tai päätyi takaisin ratapihalle – mahdollisesti veturin puutteen, sekasorron tai hutiloinnin vuoksi [0.1.790–0.1.794].

• Räjähdys sinkosi palavia sirpaleita ja kranaatteja laajalle ympäri pääosin puurakenteista kauppalaa sytyttäen kymmeniä uusia tulipaloja [0.1.801–0.1.802] (2:33:55). Saksalaisten yritykset luoda räjäyttämällä "palokujia" tulen pysäyttämiseksi epäonnistuivat, koska liekit levisivät tuulen mukana hallitsemattomasti [0.1.810–0.1.812] (2:33:44).

3. Tuhon poikkeuksellinen laajuus (n. 90 %)

Rovaniemen kauppalan tuho oli prosentuaalisesti yksi Lapin rajuimmista (2:20:52). Tilastojen mukaan noin 90 % kauppalan rakennuskannasta pyyhkiytyi pois (2:20:52). Jäljelle jäi lähinnä vain mustuneita savupiippuja ja kivijalkoja ("savupiippuarmeija") (2:20:41).

• Huomionarvoinen ero: Rovaniemen kauppala (keskusta) tuhoutui lähes 90-prosenttisesti, mutta ympäröivän Rovaniemen maalaiskunnan kylät säästyivät hieman paremmin, ja sieltä tuhoutui noin 60 % rakennuksista [0.1.862–0.1.864].

4. Kulttuurihistoriallisten kohteiden tietoinen polttaminen

Vaikka saksalaisten pioneerien virallisissa ohjeissa suositeltiin kirkkojen säästämistä, useat Lapin kirkot poltettiin (16:00). Rovaniemen kohdalla merkittävimpiä inhimillisiä ja kulttuurisia menetyksiä olivat:

Vuonna 1865 valmistunut kirkko sytytettiin tietoisesti polttopulloilla tuleen 16. lokakuuta juuri ennen viimeisten jalkaväkijoukkojen lähtöä [0.1.851–0.1.852].

Vuonna 1936 valmistunut funkistyylinen Pohjanhovi oli Rovaniemen moderni maamerkki ja Lapin matkailun ylpeys, jonka saksalaiset räjäyttivät ja polttivat raunioiksi [0.1.854–0.1.855].

5. Siltojen runteleminen ja "kaksoisräjäykset"

Rovaniemen kaksi suurta ja strategista siltaa, Ounaskosken rautatiesilta ja Suutarinkorven yhdistetty silta, olivat saksalaisille elintärkeitä vetäytymisreittejä (2:14:56).

• Erityispiirteenä ammusjunan jättimäinen räjähdyspaine pudotti osan Suutarinkorven sillalle jo valmiiksi asetetuista saksalaisista räjähteistä Kemijokeen (2:39:20). Saksalaiset joutuivat panostamaan sillan kiireessä uudelleen suomalaisten tulituksen alla ja onnistuivat lopulta räjäyttämään sen iltamyöhällä 14. lokakuuta [0.1.840–0.1.842]. Sillan katkeaminen oli suomalaisille suuri sotilaallinen takaisku ja hidasti saksalaisten taka-ajoa merkittävästi (2:40:06).

6. Pitkäaikainen miinaperintö ja "puhtaalta pöydältä" nousu

Koska ammusjunan räjähdys sinkosi tuhansia räjähtämättömiä tykinammuksia ja miinoja maastoon sekä raunioihin, Rovaniemen keskusta oli sodan jälkeen hengenvaarallinen miinakenttä (2:44:37). Raunioiden raivaaminen vaati siviili- ja varusmiesuhreja vielä pitkään vuosina 1945–1946 (2:44:48).

Dramaattisesta täystuhosta seurasi kuitenkin se, että sodan jälkeen arkkitehti Alvar Aalto pääsi suunnittelemaan Rovaniemen asemakaavan kokonaan "puhtaalta pöydältä" [0.1.1293–0.1.1294]. Tästä syntyi kaupungin kuuluisa poronsarvikaava, jossa katulinjat muodostavat poron pään ja sarvien ääriviivat (20:03).

Ounaskosken sillan miinoitukset vaikuttivat siviileihin sodan päätyttyä?

Saksalaisten vetäytyessään lokakuussa 1944 räjäyttämä Ounaskosken silta ja sen ympäristö muodostivat sodan päätyttyä erittäin vakavan ja pitkäaikaisen vaaran Rovaniemen siviiliväestölle. Miinoitukset ja räjähteet vaikuttivat siviilien arkeen, turvallisuuteen ja alueen jälleenrakennukseen useilla tavoilla:

1. Kuolemantapaukset ja vammautumiset raivaustyössä

Saksalaiset olivat miinoittaneet räjäytetyn Ounaskosken sillan keskikauppalan puoleisen päädyn maapenkkaa erityisesti sinne hylätyn veturin ympäriltä.

• Kun evakuoidut siviilit alkoivat palata raunioituneeseen kotikaupunkiinsa, silta-alueen vaarallisia miinoituksia jouduttiin purkamaan kiireellisesti.

• Tässä vaarallisessa työssä kuoli ihmisiä vielä seuraavana kesänäkin sillan miinoituksia purettaessa. Ylipäätään Lapissa miinoihin kuolleista sadoista ihmisistä kaksi kolmasosaa oli nimenomaan siviilejä.

2. Liikkumisen estyminen ja arjen halvaantuminen

Ounaskosken silta oli elintärkeä kaksoiskansisilta, jonka yläkannella kulki rautatie ja alakannella maantie, jalankulkijat sekä pyöräilijät.

• Sillan täydellinen tuhoutuminen ja sitä ympäröivät miinakentät katkaisivat Rovaniemen keskustan yhteydet Kemijoen yli.

• Palanneet siviilit eivät voineet liikkua vapaasti, ja elintarvikkeiden, rakennusmateriaalien sekä puhtaan veden kuljetus vaikeutui kriittisesti, kunnes tilapäisiä ylityksiä saatiin järjestettyä. Uusi pysyvä silta valmistui vasta vuonna 1951.

3. Jatkuva pelko ja hengenvaara siviiliympäristössä

Saksalaisten miinoitustyö oli tehty kiireessä, eikä miinakentistä jätetty karttoja. Miinoja ja ansoja oli piilotettu raunioihin, poluille ja rannoille.

• Ounaskosken sillan lähellä liikkuvat siviilit – myös lapset – olivat jatkuvassa hengenvaarassa. Pienikin poikkeaminen raivatulta uralta tai koskeminen romuun saattoi laukaista räjähteen.

4. Vuosikymmeniä kestänyt "aikapommi"

Ounaskosken maastoon jääneet miinat jäivät poikkeuksellisen pitkäikäiseksi vaaraksi, sillä kaikkia saksalaisten piilottamia räjähteitä ei löydetty suuraivauksissa.

• Tästä konkreettisena ja dramaattisena esimerkkinä saksalaisten Ounaskosken rantapengermään asettama miina löytyi Rovaniemen vesijohtoverkon korjaustöiden yhteydessä vasta 1970-luvulla. Räjähteet vaikuttivat siis kaupungin infrastruktuurin huoltoon ja maanrakennustöiden turvallisuuteen vielä lähes 30 vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Miten siviiliraivaajat ja varusmiehet organisoivat Lapin miinanraivausta vuosina 1945–1952,

Lapin miinanraivaus vuosina 1945–1952 oli mittava ja hengenvaarallinen operaatio. Saksalaisjoukkojen jälkeensä jättämä jättimäinen miinoitus ja räjähdemäärä (arviolta jopa 1,2 miljoonaa räjähdettä ja ammusta) vaati välittömiä toimia, jotta evakuoidut siviilit voivat palata turvallisesti koteihinsa.

Koska valvontakomissio velvoitti Suomen kotiuttamaan kokeneet reserviläisensä, järjestelmällinen raivaustyö jouduttiin organisoimaan täysin uudella tavalla:

1. Erillisen raivaajaorganisaation perustaminen (1945)

Keväällä 1945 tehdyn esityksen pohjalta perustettiin kesäkuussa Pohjois-Suomen miinanraivausorganisaatio, joka toimi 3. Divisioonan (3D) pioneerijoukkojen johdolla.
Organisaatio oli suurimmillaan elokuussa 1945, jolloin sen palveluksessa oli noin 1 550 henkilöä. Tämä joukko jaettiin sisäisesti seuraavasti:

• Kantahenkilökunta (194 upseeria ja aliupseeria), jotka johtivat ja valvoivat työtä.

• Varusmiehet (622 henkilöä), jotka määrättiin tehtävään osana palvelustaan.

• Palkatut siviiliraivaajat (646 henkilöä), jotka olivat usein rintamakokemusta omaavia vapaaehtoisia miehiä.

• Autonkuljettajat (39) ja lääkintämiehet (53).

2. Kenttätyön organisointi ja puutteelliset välineet

Työ oli luonteeltaan kausiluonteista ja sitä tehtiin kahdeksana kesänä (1945–1952), jolloin maa oli sulanut.

• Etsintämenetelmät: Ryhmät etenivät maastossa rinnakkain haravoiden maata käsin piikkitutkaimilla ja alkeellisilla miinaharavoilla.

• Miinakoirat: Apuna käytettiin myös trotyylin hajun tunnistamiseen erikseen koulutettuja miinakoiria, jotka auttoivat paikantamaan pahimpia miinakenttiä.

• Olematon suojavarustus: Varustus oli erittäin puutteellista. Raivaajilla ei ollut sirpalesuojaliivejä, vaan kasvojen suojana käytettiin ainoastaan suojalaseja tai metalliverkkosilmikoita.

3. Hävitysmenetelmät ja "Kadonnut perintö"

Ajan ohjeistukset poikkesivat merkittävästi nykyisistä standardeista, mikä johti siihen, että Lapin luontoon jäi valtavasti räjähteitä:

• Vesistöihin upottaminen ja hautaaminen: Vain noin 10 % löydetyistä ammustuotteista tehtiin konkreettisesti vaarattomiksi räjäyttämällä paikan päällä. Vallitsevan ohjeistuksen mukaan suurin osa (noin 90 %) kerätyistä ammuskasoista upotettiin lähikylien vesistöihin tai haudattiin metrin syvyisiin maakuoppiin, jos vesistöä ei ollut lähellä.

• Massaräjäytykset maastossa: Toisinaan hävittäminen toteutettiin kasaamalla esimerkiksi 1 500 kranaattia yhteen, asettamalla päälle telamiina ja räjäyttämällä kasa. Tämä herkkä menetelmä johti usein siihen, että osa kranaateista vain sinkoutui räjähtämättöminä ympäri ympäröivää metsää luoden uusia vaara-alueita.

4. Synkkä ja raskas isku varusmiehille

Koska kokeneita miinanraivaajia ei ollut riittävästi, suuri vastuu jäi nuorille, sotaa kokemattomille varusmiehille. Miinanraivausorganisaation toiminta vaati huomattavan inhimillisen hinnan:

• Koko operaation aikana (1945–1952) raivaustoiminnassa kuoli 72 raivaajaa ja 141 haavoittui.

• Noin 600 tehtävään osallistuneesta nuoresta varusmiehestä 28 kuoli ja 43 haavoittui, eli yli joka kymmenes menehtyi tai vammautui pysyvästi.

Toiminnan päättyminen (1952)

Palkattujen siviilien ja varusmiesten yhteinen erillisorganisaatio lakkautettiin 14. syyskuuta 1952. Tämän jälkeen Lapin säännöllistä ja tarvittaessa tehtävää raivaustyötä jatkettiin ainoastaan puolustusvoimien omana virkatyönä (kuten Jääkäriprikaatin toimesta nykyäänkin). Kahdeksan vuoden aikana organisaatio onnistui virallisten tilastojen mukaan tekemään alueesta elinkelpoisen ja raivaamaan satojatuhansia miinoja ja maastoräjähteitä.