Päähyökkäys Korpiselkään

Päähyökkäys Korpiselkää vastaan alkoi 10. heinäkuuta kello 15. Eversti Karl Grunnin komentama taisteluosasto hyökkäsi kirkonkylään lännestä ja Taisteluosasto Schorowen osa koillisesta sekä pohjoisesta. Venäläiset olivat linnoittautuneet vahvasti rajan ja kirkonkylän sekä luoteesta kylään johtavan tien suunnan ja puolustautuivat sitkeästi.

5. Divisioonan tykistö ei pystynyt murtamaan riittävän nopeasti lujasti linnoitettuja vihollisasemia. Sen käytössä oli vain kaksi raskasta patteristoa, muut seitsemän patteristoa oli keveitä. Kun epäsuora ammaunta ei tehonnut riittävästi lujiin linnoitteisiin, ryhtyi Raskaspatteristo 24:n luutnantti Osmo Laakso tuhoamaan niitä raskaan haupitsin suora-ammunnalla. Hän tuhosi 11.7. aamulla Pillin vihollisaseman vaarallisimmat asepesäkkeet ja bunkkerit kahdellatoista kranaatilla, Tämän jälkeen ammuttiin 5. Divisiooan käytössä olleilla yhdeksällä patteristolla luja tulivalmistelu, joka osui hyvin. Tulivalmistelun jälkeen eteneminen sujui ripeästi. Korpiselän kiskonkylä vallattiin 11.7. aamupäivällä.

Kenraalimajuri Talvela ei ollut tyytyväinen joukkojensa hyökkäysnopeuteen. Hän vapautti eversti Koskimiehen tehtävistään puolilta päivin 11. heinäkuuta ja nimesi eversti Laguksen 5. Divisioonan komentajaksi. Talvela työnsi Korpselän murtokohdasta läpi everstiluutnantti Tuompon ( JR44) ja 1. Jääkäriprikaatin. Laguksen Talvela käski siirtyä heti Ristikankaalle ja ottaa komentoonsa kaikkia Tolvajärvelle suunnattavat jalka- ja jääkärijoukot ja edetä nopeasti Tolvajärvelle. Jo yöllä 11.-12. heinäkuuta Lagus ilmoitti Talvelalle, että Kokkari oli vallattu. Laguksen joukot valtasivat Tolvajärven kyln ja sen tärkeät tienhaarat 12.7. puolen päivän jälkeen. Itäinen suunta varmistettiin Tolvajärven vesitökapeikossa, Kenraalimajuri Talvela ryhtyi ripeästi suuntaamaan joukkojens apääosat etelään Laatokkaa konti.

Korpiselän- Tolvajärven suunnalla hyökännellä 5. Divisioonala oli non kahdeksankertainen tykistön ylivoima viholliseen verrattuna. Heinäkuun 10. päivänä ammuttujen tulivalmisteluiden jälkeen tykistön tulta käytettiin jalkaväen etenemisen tukemiseen melko heikolla saattoammunnalla. Kuitenkin tykistön tulen keskitetty käyttö oli aivan toista luokkaa kuin talvisodassa. Korpiselän läpimurtohyökkäyksen tulivalmisteluissa ja hyökkäyksen saatossa ammuttiin 9.-11. heinäkuuta noin 7100 laukausta.

VI Armeijakunnan oikealla siivellä eversti Kaarlo Heiskasen komentama 11. Divisioona otti jo ennen armeijakunnan yleishyökkäysen alkua haltuunsa vihollisen heikosti puolustamia maastonkohtia parantaakseen pian alkavan varsinaisen hyökkäyksen lähtöasetelmia. 11. Divisioona valtasi Värtsilän 11. päivän aamuna ja jatkoi hyökkäystään Soanlahtea kohti. 11. Divisiooan viittä patteristoa käytettiin ensisijaisesti hajautetusti pataljoonien tukipatteristona. 11. Divisioonan hyökkäys pysähtyi Värtsilän kaakkoispuolella puolustajlle edullisessa maastossa, joka oli linnoitettu. Vihollisen asemine murtamiseen tarvittiin nyt keskitettyä tykistön ja heittimistön tulta.

11. Divisioonan komentaja käski joukkojensa jatkaa hyökkäystä tavoitteena Soanlahti. Hyökkäystä piti tukea keskitetysti viidella patteristolla, ja hyökkäyksen piti alkaa 14. heinäkuuta kello 22.00. Hyökkäyshetkeä piti siirtää myöhemmäksi, koska jalkaväki ei ehtinyt ajoissa hyökkäyksen lähtoasemiin vaikeakulkuisen maaston ja heikon tiestön vuoksi. Uudeksi hyökkäyshetkeksi määrättiin 15. heinäkuuta kello 00.30.

Suunniteltu keskitetty tulivalmistelu epäonnistui, koska Jalkaväkrykmentti 50 oli edennyt luvatta ennen H-hetkeä. Osa rykmentistä olisi jäänyt oman tyksitön tulivalmistelun alle, joten osa tulivalmistelusta piti perua aivan viime hetkillä. Vain kaksi patteristoa kykeni ampumaan tulivalmistelun suunnitelman mukaisesti. Jalkaväen ja tyksitön yhteistoiminta oli vielä heikkoa jatkosodan alussa. 11. Divisioona valtasi Soanlahden 15. heinäkuuta. Tykistö oli tukenut divisioonaa 10.-15. heinäkuuta 3000 kranaatilla. Se oli vähäinen määrä.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN 978-952-291-011-0

Läpimurto Korpiselässä 9.-11. heinäkuuta

VI Armeijakunnan ja sen alaisten yhtyminen tykistöllä oli ollut riittävästi aikaa laatia huoellisesti tulisuunnitelma, joka perustui tarkkaan maalitiedusteluun. Tykistö oli selvittänyt yhdessä jalkaväen kanssa, mitkä maalit ja missä järjestyksessä oli tuhottava tai lamautettava. Tykistön tuliasemien ryhmitys oli suunniteltu ja tuliasemat valmisteltu tulisuunnitelmien toteuttamien vaatimusten mukaisesti, Tykistö oli valmiina tukemaan koko voimalaan VI Armeijakkunnan nopeaan läpimurtoon tähtäävää hyökkäystä, jonka painopiste oli Korpiselän- Tolvajärven suunnalla ja ensitavoite Suolahden alue.

Kenraalimajuri Talvela sai 9. heinäkuuta klo 19.42 Karjalan Armeijan komentajan käskun, että hyökkäyshetki oli seuraavana päivänä klo 17.00. Tällöin alkoi hirvittävä mylläkkä. Tarmokas, omaperäinen Talvela päätti nopeasti muuttaa aiempaa hyökkäyssuunnitelmaa ja aloittaa hyökkäyksen vahvennetun rykmentin vomin jo 9. heinäkuuta klo 24.00.

Talvela riensi 5. Divisioonan komentopaikkaa, jonne oli hälyytetty mm. VI Armeijakunnan esikuntapäälikkö, eversti Martin Stewen, eversti Bror Kraemer ja 1. Jääkäriprikaatin komentaja, eversti Ruben Lagus. Talvela ilmoitti 5. Divisioonan komentopaikalla, että yleishyökkäys alkaa 10. heinäkuuta klo 17.00. Tämän jälken hän käsi 5. Divisioonan komentajalle, eversti Eino Koskimiehelle, että everstiluutnantti Mauno von Schrowen komentaman taisteluosaston (vahvennettu Jalkaväkirykmentti 23) oli hyökättävä 9. heinäkuuta klo 24.00 koko Korpiselän suunnan tykistön tukemana tavoitteena Ristikankaan tienristeys. Jalkaväkirykmentti 23:lle aiemmin käsketty hyökkäyssuunta muuttui lähes 90 astetta. Aikaa Talvelan käskystä hyökkäykseen aloittamiseen jäi vain noin kolme tuntia.

Eversti Koskimies yritti hidastaa kiivasta aikataulua ilmoittaen, että rykmenttien piti olla kuuden tunnin valmiudessa hyökkäyksen aloittamiseen. Talvela tyrmäsi Koskimiehen esityksen hyökkäyksen aloittamisen myöhentämisestä. Talvela kysyi tykistökomentajaltaan Kraemerilta, paljonko tykistä tarvitsee aikaa uuden operaation tukemista varten. Hetken harkittuaan Kraemer vastasi tykistön tarvitsevan neljä tuntia. Kraemerin vastaukseen Talvela ärähti: ”Näin hitaalla tykistöllä ei ole arvoa, kolme tuntia riittää valmistukseen.” Tosiasiassa tykistön uusiin valmisteluihin jäi aikaan vain kaksi ja puoli tuntia, koska hyökkäyksen tulivalmisteluiden piti alkaa viimeistään noin puoli tuntia ennen Taisteluosasto Schrowen hyökkäyshetkeä, joka oli kello 24.00.

Eversti Koskimies kiiruhti autolla ja loppumatkan polkupyörällä everstiluutnantti von Schorowen komentopaikalle antamaan hyökkäyskäskyn. Eversti Kraemer ilmoitti everstiluutnantti Kaarlo Somerolle, että hän vastaa itse uusien tulisuunnitelmien laatimisesta ja uusien tulivalmistelujen käskyjen antamisesta Tykistöryhmä Somerton viidelle patteristolle ja majuri Elof Roschierin komentamalle Tykistöryhmä R:n neljälle patteristolle.

Eversti Kraemer kiiruhti armeijakunna yhteysryhmän, Tykistöryhmä R:n komentopaikalle, jossa hän tapasi majuri Roschierin ja kapteeni Paavo Hirsson. Nyt alko kolmen ammattimiehen tehokas ja nopea työskentely. Onnekis tykistö oli jo aiemmin saanut ilmakuvia ja ilmakuvakarttoja myös Taisteluosasto Schrowen uuden hyökkäyssuunnan alueelta, joten vihollisen ryhmitys ja maalit voittii määrittää.

Tulisuunnitelmat ja patteristolle annettavat tulikäskyt alkoivat syntyä pikavauhtia, Majur Roschier ryhtyi antamaan puhelimella tulikäskyjä patteristolle sitä mukaa kun käskyjä valmistui. Kesken viestityksen puhkesi raju ukonilma. Salama iski maahan kometopaika lähelle, jolloin Roschier pyörtyi ja kaikki puhelinyhteydet katkesivat. Kriisitilanne oli lähellä. Siitäkin selvittiin. Eversti Kraemer oli antanut patteristoille puhelimella esikäskyn ennen uusien tulikäskyjen laatimisen aloittamista ja määrännyt samalla jokaisen patteriston lähettämän käskynnoutajan Tykistöryhmä R:n komentopaikalle. Kapteeni Hirsso ryhtyi kiireesti kopioimaan kullekin patteristolle annettavan tulikäskyn sitä mukaa kun niitä valmistui. Tulikäskyjen noutajat lähtivät ratsuillaan kiitolaukkaa viemään tulikäskyjä patteristoilleen. Kaikki patteristot saivat tulikäskynsä, tosin monet aivan viime hetkillä, ennen kuin Taisteluosato Schorowen hyökkäysosaston tulivalmistelun pti alkaa. Tulivalmistelu alkoi täsmällisesti 9. heinäkuuta kello 23.40. Talvela ja Kraemer totesivat sen yhdessä kello kädessä.

Taisteluosasto Schrowen hyökkäys alkoi 10. heinäkuuta kello 00.08. Se eteni aluksi hyvin, mutta pysähtyi vihollisen lujaan vastarintaan Makkarakukkulan eteläpään tasalla. Tykistön ja kranaatinheittimistön tehokkaalla tulella Taisteluosasto Schrowe valtasi kukkullan kello 02.25. Hyökkäys jatkui. Jo kello 03.30 Schorowe saavutti Korpiselän kirkonkylän- Ristikankaan välisen maantien ja jatkoi hyökkäystä vallatakseen tärkeän Ristikankaan tienhaaran alueen. Vihollinen teki sitkeää vastarintaa. Oma tykistö ampui Taisteluosasto Schrowen kahden pataljoonan tueksi tulivalmistelun. Jalkaväen yksityiskohtaisetr ryhmitystiedot olivat epätarkat, koska toimittiin heikohkojen 1:100 000 karttojen varassa. Kun tulivalmistelu ammuttiin lähelle omia joukkoja, osa kranaateista osu omien joukkojen päälle. Se aiheutti tappioita ja sekaannusta. Hyökkäys pysähtyi. Ammuttiin uusi tulivalmistelu. Sen jälkeen Ristikankaan alue vallattiin 10. heinäkuuta klo 19.00.

Talevaln operatiivinen ajatus vallata Ristikankaan tärkeä tienristeys jo ennen armeijakunnan yleishyökkäyksen alkamista oli mielekäs. Sen sijaan hyökkäyksen aloittaminen vain kolme tuntia Talvelan käskyn jälkeen osoittaa harkinnan puutetta, Liian lyhyt hyökkäyksen valmisteluaika aiheutti suuren riskin koko operaation onnistumiselle.

Talvelalla oi kuitenkin onni myötä. Hänen alaisensa erittäin taitavat tykistökomentajat Kraemer ja Roschir kykenivät laatimaan kapteeni Paavo Hirsson avustamana uuden tulisuunnitelman ja lähettämään sen toteuttamisen vaatimat käskyt kahden tykistäryhmän yhteensä yhdeksälle patteristolle.

Nopea päättäminen, selkeä käskeminen ja tehtävien ripeä toteuttamine ovat aina olleet ja ovat nykyän entistäkin korostetummin sotataidon valttikortteja. Sen sijaan yliopstimististen aikalaskelmien tekeminen on yksi operaatiotaidon ja taktiikan suurimmista virheistä.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN 978-952-291-011-0

Aseveli pohjoisessa

Saksalaisia panssarijoukkoja korpitiellä Uhtuan suunnassa kesällä 1941

Hyökkäys Suomen alueelta itään kesällä 1941 alkoi pohjoisessa sinne saapuneiden saksalaisten ylittäessä rajan Petsamossa jo kesäkuun 29. päivänä. Siellä hyökkäys kuitenkin myös ensimmäisenä pysähtyi. Hitlerin suurisuuntainen sotatoimi Barbarossa Neuvostoliiton tuhoamiseksi oli Petsamon suunnassa ajautunut karille jo heinäkuun ensimmäisellä puoliskolla.

Hyökkääjän kannalta tilannetta heikensi oleellisesti se, että venäläisillä oli käytössään rintamansa takana kulkeva Muurmannin rata. Sitä hyväksi käyttäen painopiste oli joustavasti muutettavissa aina sen mukaan, missä saksalaiset hyökkäsivät. Saksalaiset puolestaan eivät voineet helposti vaihtaa painopistettään, sillä heillä ei vastaa yhdystietä ollut.

Tie on elämänlanka jokaiselle Pohjois-Suomessa taistelemaan joutuvalle joukolle, mutta erityisesti tämä väite sopii vuoden 1941 saksalaisdivisiooniin. SS-Divisioona Nord, joka oli moottoroitu, kykeni liikkumaan vain siinä tapauksessa, että sen alla oli tie, sillä yhtymän moottoriajoneuvot eivät soveltuneet maastokäyttöön. Tilanne ei ollut parempi 169.Divisioonankaan kohdalla, vaikka sillä olikin noin 5000 hevosta. Raskasrakenteisia ja nelipyöräisiä saksalaisia kärryjä ei näet ollut rakennettu Lapin vaikeaa maastoa varten, vaan ne rikkoontuivat nopeasti teiden ulkopuolella.

Saksalaisjoukkojen lähes täydellinen valmistautumattomuus pohjoisen erämaiden ankariin oloihin sekä toisenlaiseen maastoon tarkoitettu koulutus olivat seikkoja, jotka heikensivät taistelukykyä.

Huonoimmin asiat olivat SS-Divisioona Nordissa, joka oli perustettu vasta heinäkuussa 1941 ja jonka vahvuuskaan ei ollut tässä vaiheessa kuin 8000 miestä. Divisioonan rykmentit olivat saaneet jonkin verran poliisikoulutusta, ja varsinainen sotilaskoulutus rajoittui suurella osalla miehistöä vain kahdeksan viikon peruskoulutukseen. Eräät aselajijoukot eivät olleet ehtineet ampua aseillaan ennen sodan puhkeamista kertaakaan. Lähes kaikki upseerit pataljoonankomentajaa myöten olivat reserviläisiä.

Näyttää siltä, että talvivaatetuksen saannin myöhästyminen johtui paljolti Lapin joukkojen oman esikunnan hitaudesta. Vastuussa olleet huoltomiehet olivat näet Oslossa saakka.

Lapin saksanjoukkojen hyökkäys pysähtyi jo heinäkuussa 20-30 kilometrin päässä virtaavan Litsajoen seudulle, eikä syyskuussa tehty uusi ponnistus venäläisten puolustuksen murtamiseksi ollut yhtään menestyksellisempi kun aikaisemmatkaan yritykset. Vuoristoarmeijakunta Norwegian oli ryhmityttävä lopullisesti puolustukseen.

Sallassa XXXVI Armeijakunnan hyökkäys alkoi heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Rajan taakse talvisodan jälkeen jääneen kirkonkylän savuavat rauniot vallattin viikkoa myöhemmin veristen taisteluiden jälkeen, joissa etenkin SS-Divisioona Nord joutui koville. Joka tapauksessa vieraissa oloissa toimivat saksalaiset saivat yliotteen hyvin vastustetuista ja seudun tuntevista venäläisistä, jotka nekin kärsivät raskaita tappioita. Pitkäksi eteneminen ei kuitenkaan muodostunut, sillö rajalta noin 20 kilometriä itään olevassa Kairalan vesistökapeikossa venäläisillä oli luonnon tekemä luja puolutustusasema. Sitä saksalaiset tuskin olisivat kyenneet murtamaankaan, jollei avuksi olisi tullut etelästä metsien läpi venäläisten selustaan edennyt suomalainen 6. Divisioona, Saarrostus täydennettiin kaksipuoliseksi saksalaisen 169. Divisioonan koukatessa venäläisten asemien pohjoispuolitse. Neuvostojoukkojen puolustus luhistuikin täydellisesti, mutta tuhotuksi niitä ei tälläkään kertaa saatu.

Seurauksena oli, että saavuttaessa elokuun lopulla Suomen vanhan rajan länsipuolella olevalle Tuntsajoelle jouduttiin jälleen tekemisin venäläisten kanssa. Tuntsajoen asema saatiin murretuksi syyskuun alussa, mutta heti rajan takana suomalaisten 6. Divisioona ja sakalaisten 169. Divisioona törmäsivät Voitsajoen puolutuslinjaan. Muurmannin rata oli jo niin lähell, ettei venäläisillä olllut varaa antaa enää paljoankaan perään, ja taistelut olivat sen mukaisia. Äärimmäisen raskaissa kamppailuissa puolustajan oli tosin väistyttävä syyskuun puolessa välissä Voitsajoeltakin, mutta parin viikon aikana yli 2500 miestä menettänyt 169. Divisioona oli nyt sellaisessa tilassa, ettei sen katsottu kykenevän edes puolustustaisteluun. Venäläisten sen sijaan tiedettiin saaneen 5000 miestä täydennystä, minkä lisäksi seudun siviiliväestö oli pakkotyövoimaksi koottuna linnoittamassa raempia asemia. Kun nämä asemat läytyivät jo Vermamjoelta, van kymmenisen kilometriä Voitajoelta itään, ei XXXVI Armeijakunnalla ollut enää keinoja niiden murtamiseen. Saksalais-suomalaiset joukot olivat työntäneet rintamaa tällä alueella itäänpäin noin 80 kilometriä.

Saksalaisten eteläsiivellä rintamavastuu oli kenraalimajuri Siilasvuon komentamalla suomalaisella III Armeijakunnalla, joka hyökkäsi Kuusamon ja Suomussalmen korkeudella. Jälkimmäisessä suunnassa asemasota alkoi jo elokuun alussa rajalta non 50 kilometrin päässä Uhtuan länsipuolella. Tuolloin ryhmä F:n , myöhemmin 3. Divisiooan asemat tulivat sittemin tunnetuiksi alueella sijainneiden Eldankajärven ja Kiskisjoena vuoksi, joiden nimet tostuivat suositussa sota-ajan iskelmässä.

Kuusamon korkeudella saavutettiin suurimmat menestykset, joita Pohjois-Suomen saksalais-suomalaiset joukot saattoivat kirjat tililleen.

Kiestngin itäuolella eteneminen kuitenkin pyshtyi, sillä hyökkääjällä oli käytettävissään vain yhdeksän pataljoonaa venäläisten 13 pataljoonaa vastaan, ja sakalaispataljoonat eivät olleet juuri komppaniaa vahvempia. Syyskuun alussa venäläiset ryhtyivät vaaraalliseen vastahyökkäykseen, ja suomalais-saksalaisten joukkojen oli vetäydyttävä kymmenisen kilometriä länteen ja ryhmityttävä puolustukseen.

Mannerheim oli ilmoittanut Siilasvuolle, ettei hän saisi jatkaa hyökkäystään kauemmaksi. Muurmannin radan katkaiseminen aiheuttaisi näet välirikon Suomen ja Yhdysvaltojen suhteissa, mistä Yhdysvaltojen hallitus oli antanut vakavan varoituksen lokakuun 27. päivänä. Siilasvuolle Mannerheimin käsky merkitsi sangen ikävään välikäteen joutumista.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvio- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

Salamasota – kansan yhtenäisyys koetuksella

Suomalaiset joukot ylittävät Muurmannin rada lokakuun lopulla 1941.

Kun Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon oli kulunut kolme viikkoa, Suomen armeija aloitti hyökkäyksen. Pääisku suunnattiin Laatokan-Karjalaan, jonne perustettiin noin 130 000 miestä käsittänyt Karjalan Armeija, Sen 10. heinäkuuta alkanut hyökkäys eteni alkukangertelujen jälkeen nopeasti; vanha raja ylitettin Salmin Manssilassa 22. heinäkuuta, ja kolmen päivän kuluttua joukot pysäytettiin Tuuloksen tasalle.

Karjalan kannaksella hyökkäys aloitettiin heinäuun lopussa, Vuoksi saavutettiin elokuun puolivälissä ja vanha raja kokonasuudessaan syyskuun alussa. Viipuri vallattiin 29. elokuuta. Etenemistä jatkettiin vielä jonkin verran vanhan rajan yli, kunnes hyökkäys pysäytettiin 9. syyskuuta Leningradin uloimman puolustusvyöhykkeen eteen.

Laatokan Karjalan ja Karjalan kannaksen hyökkäyssuuntien väliin jääneet Laatokan luoteisrannan suomalaiset valtasivat 20. elokuuta mennessä. 14. divisioona aloitti hyökkäyksen heinäkuun alussa ja saavutti Rukajärven syyskuun puolivälissä. Pohjois-Suomi oli Oulujärvi-Lentiira-Sorokka-linjan pohjoispuolella saksalaisten vastuulla. Saksalaisille alistetut kaksi suomalaisdivisioonaa osallistuivat Sallan valtaukseen 8. heinäkuuta ja etenivät Kiestinkin ja Uhtualle. Pääasiassa nevuostoliittolaisten voimakkaan vastarinnan ja saksalaisille joukoille vaikeiden olojoen vuoksi sota muuttui syksyllä asemasodaksi. Muurmannin radalle ei päästy.

Karjalan Armeija jatkoi hyökkäystään syyskuun alussa. Syväri saavutettiin Lotinanperlon luona 7. syskuuta, ja seuraavana päivänä katkaistiin Muurmannin radan suoraan etelään johtava haara, Syvärin eteläpuolelta vallattiin noin 100 km leveä ja 10-25 km syvä sillanpää.

Pohjoisessa edenneet joukot valloittivat 1. lokakuuta Petroskoin eli Äänislinnan, ja etäisimmät tavoitteet Karhumäki ja Poventsa Äänisen pohjoispäässä vallattiin 6. joulukuuta mennessä. Suomalaiset asettuivat puolustukseen Seesjärven- Äänisen- Syvärin vesitö-ja kanavalinjalle, joka pidettiin kesään 1944 saakka.

Viiden kuukauden lähes yhtäjaksoisen hyökkäysvaiheen aikana Suomi oli valloittanut takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja suuren osa Itä-Karjalasta. Hyökkäysvaihe vaati raskaat uhrit, sillä neuvostojoukot puolustautuivat sitkeästi, eikä suomalaisten organisaatio soveltunut erityisen hyvin hyökkäyssotaan.

Jatkosota alkoi virallisesti Neuvostoliiton hyökkäyksellä, joten suomalaiset hyväksyivät sodan välttämättömyyden varsin yksimielisesti. Jatkosotaa pidettiin talvisodan jatkona, jonka tuli palauttaa väkivalloin viedyt alueet Suomen yhteyteen.

Talvisodan tapaan SDP ja Sak antoivat tukensa sotaponnisteluille, vaikka sota natsi-Saksan rinnalla herätti vasemmistossa aatteellista vastustusta. Valtaosa kommunisteista palveli armeijassa ja osallistui kotirintaman töihin. Valtiollisia vankeja oli jatkosodan aikana 975 ja metsäkaartilaisia alle 2000.

Suomen hyökkäyksen edetessä tyytymättömyyden ilmaukset lisääntyivät. Sosiaalidemokraatit olivat vaatineet varovaista sotapolitiikkaa, ja vanhojen rajojen ylittäminen synnytti vastustusta. Puolueen johto rauhoitti mielialoja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Syksyyn mennessä hyökkäyssota oli venyttänyt Suomen henkiset ja aineelliset voimavarat äärimmilleen. Marraskuussa järjestetyssä Suomen hallituksen ja sotilasjohdon kokouksessa kauppa- ja teollisuusministeri Väinä Tanner väitti, että kotirintama romahtaisi, ellei hyökkäsytä keskeytettäisi. Mannerheim lupais, että eteneminen pysähtyisi käynnissä olevine operaatioiden päätyttyä, mikä tapahtui runsaan viikon kuluttua.

Erimielisyys jatkosodan päämääristä ja sotaväsymys heijastuivat armeijaan. Ensimmäiset kieltäytymistapaukset sattuivat Kannaksella heinäkuussa, ja vanhaa rajaa ylitettäessä vastustus alkoi vaikuttaa jo sotatapahtumiin, kun kaksi ensimmäistä Syvärin ylimenoyritystä epäonnistui kieltäytymisten vuoksi.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Offensiivi alkaa

Purilaat, Karjalan erämaiden kyttökelpoisin kuljetusväline.

Ohjeet Laatokan pohjoispuolella suoritettavaa hyökkystä varten vahvistettiin 28. kesäkuuta. Suunnilleen Kiteen ja Ilomantsin väliselle linjalle sijoitetut joukkomme, jotka aluksi käsittivät kaksi armeijakuntaa (kenraalimajuri Talvelan komentaman VI armeijakunnan ja kenraalimajuri Hägglundin komentaman VII armeijakunnan) yhteensä viitenä divisioonana sekä kenraalimajuri Oinosen komentaman ”Ryhmä O:n” (ratsuväkiprikaatin, 1. ja 2. jääkäriprikaatin sekä yhden sissipataljoonan), yhdistettiin noin 100 000 miehen vahvuiseksi muodostelmaksi, jolle annettiin nimeksi Karjalan armeija. Sen komentajaksi tuli yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Heinrichs; tämän tilalle yleisesikuntaan siirrettiin kenraaliluutnantti Hanell. Käskyn viimeisessä kohdassa määriteltiin operaatioiden lopulliseksi tavoitteiksi Syväri ja Äänisjärvi.

Kesäkuun 30. annettiin käsky, jossa lähemmin kaavailtiin offensiivin suorituksen suuntaviitat. Kohdistamalla hyökkäyksensä painopiste Jänisjärven koillispuolelle Karjalan Armeijan oli määrä lyödä järven länsi- ja itäpuolellla olevat vihollisvoimat, minkä jälkeen sen tuli ensimmäisenä tavoitteenaan ja mahdollisimman lyhyessä ajassa saavuttaa linja Äänikkäniemi – Hämekoski-Suistamo- Loimola- Suvilahti. Sinne päästyään armeijan oli valmistauduttava suoritumaan Jänisjoen varsille ryhmittyneistä vihollisjoukoista sekä päävoimillaan jatkettava etenemistä Salmin ja Tulemajärven suuntaan. Vasemmalla siivellä oli vallattava vanhan valtakunnanrajan läheisyydessä sijaitseva Liusvaaran kylä sekä vlamistauduttava etenemään kohti Porajärveä ja Säämäjärveä.

Karjalan armeijaa rymiteltäessä meille saapui odotttamatta vahvennusta Norjasta Ruotsin kautta. Kyseessä oli kenraaliluutnantti Engelbrechtin komentama saksalainen 163. jalkaväkidivisioona, joka Saksan päämajan toivomuksesta siirrettiin Suomeen asetettavaksi käyttööni. Yksi sen rykmenteistä sekä yksi tykistöpatteristo oli Pohjois-Suomen läpi kuljettaessa jätetty Lapissa olevinen sakskalaisjoukkojen vahvennukseksi. Mainittu divisioona sijoitettiin Joensuun läheisyyteen ylipäällikön reserviksi. Minulle ei ollut mieleen, että sain komentooni vieraan yhtymän, jonka varusteet ja koulutus tuksin vastasivat korpisodan vaatimuksia.

Karjalan armeija aloitti offensiivinsa 10. heinäkuuta, Päähyökkäys tapahtui Kopriselän suuntaan, sen painopiste oli vasemmala siivellä. Sitkeästä vastarinnasta ja vaikeakulkuisesta maastosta huolimatta VI armeijakunta, vahvennuksenaan eversti Laguksen komentama 1. jääkäriprikaati, valtasi nopeasti maa-alaa, eteni laajassa kaaressa Jänisjärven itäpuolitse, prikaatin kulkiessa kärjessä, ja pääsi lähinna seuraavina vuorokausina Laatokan rannikolle. Täten oli Sortavalan ympärillä olevilta vihollisvoimilta katkaistu idänpuoliset yhteydet. 21. heinäkuuta VI armeijakunta oli ehtinut vanhalla valtakunnanrajalla sijaitsevaan Salmiin.

Karjalan armeijan oikealla hyökkäyssiivellä kohtasi VII armeijakunta tiukkaa vastarintaa, niin että se kykeni vain askel askeleelta tunkeutumaan venäläisten lujien puolustusasemien läpi. Sortavalan länsipuolelle olevat huomattavat vihollisvoimat oli siten saatu sidotuksi, eivätkä ne enää voineet uhata VI armeijakunnan etenemistä pitkin Laatokan pohoisirannikkoa.

Sen jälkeen kun valtakunnanrajalla sijaitseva Salmi oli joutunut joukkojemme käsiin ja eräät VI armeijakunnna osastot oliva seuraavana päivänä tunkeutuneet Laatokkaan laskevalle Tuulosjoelle skeä pohjoisempana olevalle Vieljärjevelle ja Hyrsylään, VI armeijakunta sai käskyn keskeyttää etenemisensä. Oli aika ryhtyä toimenpiteisiin Suojärven ja Tolvajärven välisen, syvälle Karjalan armeijan vasempaan sivustaan pistävän alueen takaisin valtaamiseksi.

Tätä tarkoitusta varten asetin saksalaisen 163. jalkaväkidivisioonan kenraaliluuntantti Heinrichsin käyttöön. Siitä huolimatta, että tämä oli antanut ohjeet operaation suorittamiseksi kaksipuolista saarrostusta käyttäen, saksalainen divisioonankomentaja kohdisi hyökkäyksensä painopisteen pohjoissuuntaan yli Tolvajärven, kun taas erään hänelle alistetun suomalaisen rykmentin oli määrä edetä Loimolan kautta kohti talvisodan kuuluisaksi tullutta Kollaata. Kun oli käynyt ilmi, että Tolvajärven alueen monien kannaksien ja kapeikkojen valtaus muodostui saksalaiselle divisioonalle sekä aikaa vaativaksi ja tappioita aiheuttavaksi, astettiin osia Ryhmä O.sta kenraaliluutnantti Engeöberchtin käyttöön, minkä jälkeen eteneminen sai parempaa vauhtia. Venäläisten vastarinta lujittui kuitenkin mitä lähemmäksi päästiin Suojärveä,ja vasta antamieni ohjeiden mukaan suoritetun kiertoliikkeen avulla, joka käsitti hyökkäyksen kaakosta selustaan, se saatiin muurretuksi 21. elokuuta. Vihollinen perääntyi tällöin niin nopeasti, että saksalaiset, joita oli kehotettu painostmaan sitä omalta suunnaltaan, tapasivat edestään tyhjän maaston ja saattoivat miltei laukastakaan vaihtamatta marssia Suvilahden kylään. Suomalaisjoukot olivat sillä aikaa täälläkin ylittäneet valtakunnanrajan ja edenneet Sotjärven ja Säämäjärven väliselle kannakselle.

Suojarven alueen valtauksen jälkeen palauteettin 163. jalkaväkidivisioona jälleen reservikseni. Tuskin VI armeijakunta oli keskeyttänyt offensiivinsa, kun venäläiset aloittivat srajan hurjia vastahyökkäyksiä. Heinäkuun 24. päivän vastaisena yönä kehittyi vaarallinen tilanne venäläisten laskiessa Lunkulan- ja Mantsinsaaressa mahin yhden prikaatin katkaistakseen Salmin kohdlla armeijakunnan huoltotien, samalla kun huomattavat vihollisvoimat ryhtyivät hyökkäykseen Tuulosjoen linjaa vastaan. Tilanne selvitettiin, ja molemmat saaret vallattiin takaisin.

Heinä-ja elokuun vaihteessa venäläsiet kohdistivat Tuulosjoen linjaan uudeen hyökkäyksen, minkä lisäksi heidän panssari- ja lentoaseen tukmat tuoreet joukkonsa suorittivat rynnäkön Vieljärven kaistalla. Nämä hyökkäykset torjuttiin sitkeissä taisteluissa, jotka jatkuivat 15:nteen elokuuta ja veivät VI armeijakunnan vasemmaan siiven Nuosjärven ja Mikkilänjärven väliselle kannakselle. Keskustaankin kohdistetu vastahyökkäykset torjui eversti Snellmanin komentama 17. divisioona, joka oli 17. heinäkuuta irrotettu Hangon rintamalta.

Samanaikaisesti näiden Laatokan Karjalassa käytyjen taisteluiden kanssa oli 31. heinäkuuta aloitetti offensiivi Karjalassa kannaksen pohjoislohkolla, lähtökohtana Vuoksen-Pyhäjärven linja, Hyökkäyksen suoritti II armeijakunta kenraalimajuri Laatikaisen komentamana, ja sen lähimpänä tavoitteena oli Hiitolan rautatiesolmukohta sekä Sortavalan suunnalla olevien vihollisvoimien etelänpuoleisten yhteyksien katkaiseminen, 10.divisioona, joka 25. heinäkuuta oli irrotettu Länsi-Kannakselta, sijoitettiin II armeijakunnan joukkojen taakse ylipäällikön reserviksi. Vaikka näiden läheltä seuraamienei kovien taistelujen aikana useaan kertaan pyydettiin lisävoimia, pidän tämän reservin itselläni, ja vasta 4. elokuuta asetin sen armeijakunnan komentajan käyttöön sijoitettavaksi kokonaisuudessaan määräämälleni suunnalle. Levännyt divisioona ryhtyi seuraavana päivänä eversti Sihvon komentamana hyökkäykseen temmaten viereiset joukko-osastot mukaansa, ja 7. elokuuta vallattiin Kaukolan kirkonkylä. Syvä läpimurto oli siten onnistuneesti suoritettu. 8. elokuuta saavutettiin Laatokan rannikko Lahdenpohjan kohdalla, mikä merkitsi sitä, että Sortavalan seudulle ryhmittyneiden vihollisvoimien yhteydet oli lopullisesti saatu karkaistuksi.

Tärkeän rautatie- ja maantiesolmun muodostava Hiitola kukistui 11. elokuuta, eteläisemmän hyökkäsykiilan saavuttaessa Laatokan rannikon Hiitolan ja Käkisalmen kaupungin välillä. Kaksi venäläsidivisioonaa tungettiin nyt suurelle Kiloplansaarelle, jossa ne tarmokkaasti pitivät puoliaan 23:nteen elokuuta, minkä jälkeen ne kuljetettiin vesitse Karjalan kannaksen Laatokan puoleisiin satamiin. Myöhemmässä vaiheessa niden divisioonien nähtiin osallistuvan Kannaksen taisteluihin.

Lähdeaineisto G. Mannerheim Muistelmat

Erillissota ja hyökkäyksen hinta

Suomen turvallisuuspoliittinen doktriini lähti jatkosodan aikana siitä, että maa kävi erillissotaa. Sillä ei ollut kansainväikeudellisesti sitovaa liittosuhdetta Saksaan. Ainoa yhdistävä tekijä oli yhteinen vihollinen. Se päätti itse sotilaallisita operaatioistaan ja valitsi poliittisen linjansa Saksasta riipumatta.

Pohjimmiltaan kysymys oli siitä, että Suomi yritti käyttää Euroopan poliittisia suhdanteita omien rajoitettujen tavoitteidensa saavuttamiseen. Sodan alkuvaiheessa tavoitteena oli menetetyn alueen ottaminen takaisin, mutta keskikesästä 1941 lähtien vieraan valtion alueen valloitus.

Neuvostoliitto kohteli virallisesti Suomea kuin mitä tahansa Hitlerin liittolaismaata. Stalinin toiminta viittaa kuitenkin siihen, että hän ymmärsi osittain suomalaisten väitteitä erillissodasta tai ainakin piti Suomea Hitlerin rintamana poliittisesti heikoimpana lenkkinä. Elokuun alussa Neuvostoliitto ilmoitti länsivalloille pyrkivänsä erillisrauhaan Suomen kanssa. Yhdysvallat välitti tämän viestin Helsinkiin, mutta se ei kinnostanut hyökkäysvaiheesta huumautuneita suomalaisia.

Stalinin vihje rauhan mahdollisuudesta jo tässä vaiheessa oli merkittävä, vaikka se ei johtanut mihinkään. Se osoitti ensinnäkin, miten epätoivoisessa tilanteessa Neuvostoliitto oli. Se osoitti myös, että Stalin piti Suomea sotilaallisesti niin merkittävänä tekijänä, että olisi suostunut tinkimään melkoisesti poliittisista periaatteistaan saadakseen välittömän sotilaallisen edun.

Suomalaisten väite heidän sodan erillisestä luonteesta sai Moskovassa enemmän ymärtämystä kuin suomalaiset huomasivat tai uskoivat. Stalinhan ehdotti erillisrauhaa sodassa, jota suomalaisen sanoivat erillissodaksi. Vaikka Suomi sivuutti Stalinin aloitteen, länsivallat jatkoivat Helsingin painostamista. Yhdysvallat välitti pitkn syksyä sekä painokkaasti nooteissa että vakavissa keskusteluissa käsityksensä siitä, että Suomi oli väärällä puolella ja että sen olisi heti irrottauduttava sodasta.

Yhdysvaltain edustajien todistelun mukaan Suomi ei ikinä voisi perustaa turvallisuuttaan mihinkään kannaslinjaan. Turvallisuus voitaisiin taata vain rakentamalla hyvät poliittiset suhteet ja luottamuksellinen ilmapiiri Suomen ja Neuvostoliiton välille. Hyökkäyssodan melskeissä tämä Paasikiven linjan perusväittämä kaikui vielä kuuroille korville.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana Suomi menetti noin 21 000 miestä, mikä oli noin 1800 vähemmän kuin talvisodan rintamatappiot. Talvisodan uhri todettiin sietämättömän raskaaksi. Jatkosodan hyökkäysvaiheen tappioilla ei juuri ollut poliittista painoa virallisissa lausunnoissa.

Kiskonkylien hautausmailla se kuitenkin näkyi ja yksityisten perheiden elämässä se tuntui. Sankarihautojen rivit pitenivät. Liikekannallepanon aluejärjestelmä kohdisti tappiot ryöppyinä niille seuduile, joiden yksikät kulloinkin joutuivat pahinpaan paikkaan. Suonenisku osui väestön uusiutumisen kannalta herkimpään kohtaan, 20-30-vuotiaisiin miehiin.

Sodan alkaessa Suomi pani liikekannalle kirjaimellisesti kaikki vomansa. Kesäkuun loppupäivinä armeijan kokonaisvahvuus oli 470 000 miestä, mikä on noin 13 % maan silloisesta väkiluvusta. Kun lukuun otetaan myös välillisesti sotatehtäviin kommenetut kansalaiset, saadaan prosentiksi 16, mikä on ilmeisesti toisen maailmansodan korkeimpia suhdelukuja.

Jatkosota alkoi yleisen innostuksen vallassa. Kaikki halusivat talvisodassa menetetyt alueet takaisin. Totuuden hetki koitti, kun tämä tavoite oli saavutettu ja eteneminen jatkui vanhan itärajan yli. Ensimmäiset kieltäytymistapaukset olivat heinäkuussa Karjalan kannaksella, mutta niissä oli useimmiten kysymys kiihkeän etenemisvaiheen aiheuttamasta fyysisestä väsymyksestä.

Syyskuun alkupuolella taistelutehtävistä kieltäytyminen ylestyi, ja siinä on luettavissa jo poliittistakin kannanottoa. Miesten niskurointi saavutti sotatoimiin vaikuttavan tason Syvärin ylityksen yhteydessä: ensimmäinen hyökkäys epäonnistui, koska joukot eivät totelleet käskyä.

Kieltäytymistapaukset eivät kuitenkaan saavuttaneet armeijan taistelukykyyn vaikuttavia mittasuhteita: vajaan puolen miljoonan miehen armeijassa oli 500 kieltäytyjää, ja valtaosa heistäkin muutti mieltään. Vielä puhuttelujen jälkeenkin kieltäytyjiä oli vajaat kaksisataa, ja komentajien otteet kovenivat. Kenttäoikeus langetti ssyksyllä 1941 sattuneista kieltäytymistapauksista neljä kuolemantuomiota, ja ksi niistä pantiin täytäntöön. Lisäksi satakunta miestä tuomittiin 3-10 vuoden kuritushuonerangaistuksiin.

Lähdeaineisto Jukka Tarkka – Allan Tiitta Itsenäinen Suomi ISBN 951-1-15062-6

Kesäkuun 25. päivä 1941

Virallinen uutinen kesäkuun 25. päivän 1941 tapahtumista: Neuvostoliiton ilmavoimat suorittivat eilen useita törkeitä pommitus- ja tiedustelulentoja Suomen alueelle. Lukuisat kaupungit joutuivat pommitusten kohteeksi. Tällöin lukuisat ihmiset saivat surmansa, useat haavoittuivat ja eräitä tulipaloja syttyi. Neuvostovenäläiset kohdistivat eilen tykistötulen Hangon seudun länsipuolelle. Kohteina olivat Morgonlander, Porsö, Maltskär, Storholm, Karnsholm ja Prestö. Suomen aluelleel klo 18.00 mennessä tunkeutuneista venäläisistä lentokoneista ampuivat hävittäjämme alas 21 pommituskonetta sekä it-joukkomme kaksi konetta, joten yhteensä pudotettiin 23 konetta.

Lutnantti Nieminen kesäkuun 25. päivän ilmataisteluista: Tukikohtamme oli saanut hälytyksen 15 vihollisen Martin-pommikoneen liikkumisesta läheisyydessämme. Jonkin ajan kuluttua havaitsin pilvikaton alla vihollislaivueen ja annoin merkin hyökkäyksen aloittamiseksi. Iskimme mahdollisimman nopeasti, ja vihollinen tulikin yllätetyksi. Minä ja vääpeli Porvari hyökkäsimme vihollisen muodostelman oikean siiven kimppuun, nopeat sarjat tekivät heti alkajaiksiksi selvää kahdesta viholliskoneesta, Savuviivaa jättäen ne painuivat syvyyteen. Kolmetoista oli jäljellä, Nyt käytiin hyvän alkuvauhdin kannustamina entistä kiivaammin niiden kimppuun. Itse ammuin vielä toisenkin koneen oikealta sivustalta vääpeli Porvarin siirtyessä vasemmalle töitään jatkamaan. Jälleen piirtyi savuviiva yhden ryssän vanaveteen ja 12 vihollista oli vielä jäljellä. Mutta emmehän me kahden hyökkääjinä olleet. Myös toverimme olivat täydessä työssä. Vänrikki Kokkonen ja kersantti Pöysti olivat hekin ahkeroineet, heidän käsialaansa olivat ne savuviivat, jotka jälleen nähtiin taivaan sineen piirtyvän. Nyt olikin iivana huomannut vaikean asemansa ja sen jäljellä olevat koneet liikehtivät vilkkaasti saadakseen suomalaiset kannoiltaan.

Kenraalimajuri Tuompon päiväkirja: Pommituksia ympäri maata, Helsingissä on hälytyksiä tuhkatiheään. Utissa on ammuttu alas kuusi venäläistä konetta, Helsingissä ainakin yksi. Päämaja siirtyy tänään Mikkeliin …. Presidentti piti tänä iltana hyvän puheen.

Alikersantti Yrjö Peltosen ( 7.Divisioona) päiväkirja: Vihollisen koneita lensi pommittamassa. Mieliala on reipas, vaikka ei ole tietoa, milloin käydään käsiksi viholliseen.

TK-mies Pekka Kyytinen teoksessa Ratkaisun vuodet: Juhannuksen aatonaamuna, kesän ollessa kauneimmillaan, tuli sitten se, mitä oli aavistettu: Neuvosto-Venäjä hyökkäsi jälleen pienen Suomen kimppuun. Uusi sota oli alkanut. Mutta nyt olivat olosuhteet ja edellytykset kokonaan toiset kuin talvisodan alkaessa... Nyt meillä oli aseita ja materiaalia. Me emme tahtoneet sotaa, mutta vielä vähemmän me tahdooimme alistua vihollisen ikeen alle. Siispä meidän oli taisteltava.

Petroskoin radio: Suomen fasistinen valtaporvaristo, joka on kansalle uskotellut, ettei se halua muuta kuin Suomen itsenäisyyden ja rauhan säilymistä, on nyt paljastanut todellisen karvansa. Se on alitanut Suomenmaan Hitlerin fasistisen sortovallan alaiseksi ja lähtenyt uuteen, epätoivoiseen sotaseikkailuun Neuvostoliittoa vastaan. Presidentin tuolille on istutettu pankkihuijari Risto Ryti, pitkäaikainen Hitlerin salainen asiamies Suomessa, joka radiopuheessaan valheellisesti ilmoitti Neuvostoliiton aloittaneen sodan Suomea vastaan. Surkeasti ovat nyt Suomen rahavaltaisen hallituksen asiat, kun sen täytyy turvautua noin kömpelöön valheeseen.

Väinö Voionmaa, rauhanopposition edustajan päiväkirja: Meidän ryhmässämme vallitsi alakuloinen henki. Useammalla taholla valitettiin, etteivät pojat tiedä, mitä varten he sotivat. Aiemme upseerit sanoivat miehistölle, että nyt lähdetään siirtämään Moskovan rauhan rajojoa vähän kauemmaksikin kuin entiset rajat ovat olleet... Tämä päivä on selvittänyt paljon asioita. Venäjä on syypää. Suomella ei ole mitään syytä sotaan: koskaan ei ole sanallakaan maininnut sitä, että saksalaisten sotaleiri Suomessa antaisi Venäjälle aihetta moittia maamme tapaa pitää lupauksiaan. Venäläiset ovat julistaneet meille sodan … että se on provosoitu, siitä ei kukaan hiisku sanallakaan.

TK-mies T.I. Erosen kuvaus ensimmäisesta partiosta rajan yli: Partio lähtee jalkaisin, etenee kapeata kangaspolkua rajalle. Hakattu linja rajapaaluineen on se viiva kartala, joka valtakunnanrajana on erottanut katkeran sodan päätyttyä Karjalan kansan, tämänkin kyläpahasen asukkaat kotikunniltaan. Metsän keskellä avautuu yksinäinen aukeana entisine peltoineen, taloineen, pihoineen. Pienikokoinen punainen talo on jäänyt juuri Suomen puolelle, kaksi mökkiä harmaine, hylättyine taloineen ryssän puolelle. Autio tuntu huokuu koskemattomista pelloista, avoimista ovist, rikotuista aidoista. Vihollinen on viimeksi vieraillut asumuksissa. Partio painuu metsään. Vaikka se onkin samanlainen kummallakin puolella rajaa, tuo tietoisuus vihollisen pesiytymisestä saman talon maille kiihottavan vaikutuksen jäseniin.

Tasavallan presdientti Risto Ryti puhuu Yleisradiossa 26.6.1941: Häikäilemättömästi on Neuvostoliitto eri tilainteita käyttänyt hyväkseen ja näin meidänkin maamme joutui suursodan riehuessa muilla rintamilla yksinään taistelemaan Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Me emme vihaa Neuvostoliiton paljon kärsineitä ja aina sorron alaisena eläneitä kansoja, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen tuskin kukaan meistä odottaa, että me pukeutuisimme surupukuun sen johdosta, että herra Molotov ja hänen kanssaan Neuvostoliiton politiikasta vastuulliset piirit nyt ovat joutuneet oman shakaalipolitikansa uhreiksi.... Kansalaiset! Vuosisadat ovat osoittaneet, että paikalla, jonka kohtallo on kansallemme antanut, ei pysyväistä rahaa ole voitu saavuttaa. Idän paine on aina ollut meitä vastassa. Tämän paineen helpottamiseksi, ikuisin uhkan hävittämiseksi tulevien sukupolvien onnellisen ja rauhallisen elämän turvaamiseksi me nyt käymme taisteluun ja meillä on tällä kertaa ehkä paremmat mahdollisuudet onnistumiseen kuin kenties milloinkaan ennen. Kohtalon Herra, jonka käsissä kansamme elämä on, johdattakoon meitä ja vieköön taistelumme lopulliseen voittoon.

Lähdeaineisto: Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0