Erillissota ja hyökkäyksen hinta

Suomen turvallisuuspoliittinen doktriini lähti jatkosodan aikana siitä, että maa kävi erillissotaa. Sillä ei ollut kansainväikeudellisesti sitovaa liittosuhdetta Saksaan. Ainoa yhdistävä tekijä oli yhteinen vihollinen. Se päätti itse sotilaallisita operaatioistaan ja valitsi poliittisen linjansa Saksasta riipumatta.

Pohjimmiltaan kysymys oli siitä, että Suomi yritti käyttää Euroopan poliittisia suhdanteita omien rajoitettujen tavoitteidensa saavuttamiseen. Sodan alkuvaiheessa tavoitteena oli menetetyn alueen ottaminen takaisin, mutta keskikesästä 1941 lähtien vieraan valtion alueen valloitus.

Neuvostoliitto kohteli virallisesti Suomea kuin mitä tahansa Hitlerin liittolaismaata. Stalinin toiminta viittaa kuitenkin siihen, että hän ymmärsi osittain suomalaisten väitteitä erillissodasta tai ainakin piti Suomea Hitlerin rintamana poliittisesti heikoimpana lenkkinä. Elokuun alussa Neuvostoliitto ilmoitti länsivalloille pyrkivänsä erillisrauhaan Suomen kanssa. Yhdysvallat välitti tämän viestin Helsinkiin, mutta se ei kinnostanut hyökkäysvaiheesta huumautuneita suomalaisia.

Stalinin vihje rauhan mahdollisuudesta jo tässä vaiheessa oli merkittävä, vaikka se ei johtanut mihinkään. Se osoitti ensinnäkin, miten epätoivoisessa tilanteessa Neuvostoliitto oli. Se osoitti myös, että Stalin piti Suomea sotilaallisesti niin merkittävänä tekijänä, että olisi suostunut tinkimään melkoisesti poliittisista periaatteistaan saadakseen välittömän sotilaallisen edun.

Suomalaisten väite heidän sodan erillisestä luonteesta sai Moskovassa enemmän ymärtämystä kuin suomalaiset huomasivat tai uskoivat. Stalinhan ehdotti erillisrauhaa sodassa, jota suomalaisen sanoivat erillissodaksi. Vaikka Suomi sivuutti Stalinin aloitteen, länsivallat jatkoivat Helsingin painostamista. Yhdysvallat välitti pitkn syksyä sekä painokkaasti nooteissa että vakavissa keskusteluissa käsityksensä siitä, että Suomi oli väärällä puolella ja että sen olisi heti irrottauduttava sodasta.

Yhdysvaltain edustajien todistelun mukaan Suomi ei ikinä voisi perustaa turvallisuuttaan mihinkään kannaslinjaan. Turvallisuus voitaisiin taata vain rakentamalla hyvät poliittiset suhteet ja luottamuksellinen ilmapiiri Suomen ja Neuvostoliiton välille. Hyökkäyssodan melskeissä tämä Paasikiven linjan perusväittämä kaikui vielä kuuroille korville.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana Suomi menetti noin 21 000 miestä, mikä oli noin 1800 vähemmän kuin talvisodan rintamatappiot. Talvisodan uhri todettiin sietämättömän raskaaksi. Jatkosodan hyökkäysvaiheen tappioilla ei juuri ollut poliittista painoa virallisissa lausunnoissa.

Kiskonkylien hautausmailla se kuitenkin näkyi ja yksityisten perheiden elämässä se tuntui. Sankarihautojen rivit pitenivät. Liikekannallepanon aluejärjestelmä kohdisti tappiot ryöppyinä niille seuduile, joiden yksikät kulloinkin joutuivat pahinpaan paikkaan. Suonenisku osui väestön uusiutumisen kannalta herkimpään kohtaan, 20-30-vuotiaisiin miehiin.

Sodan alkaessa Suomi pani liikekannalle kirjaimellisesti kaikki vomansa. Kesäkuun loppupäivinä armeijan kokonaisvahvuus oli 470 000 miestä, mikä on noin 13 % maan silloisesta väkiluvusta. Kun lukuun otetaan myös välillisesti sotatehtäviin kommenetut kansalaiset, saadaan prosentiksi 16, mikä on ilmeisesti toisen maailmansodan korkeimpia suhdelukuja.

Jatkosota alkoi yleisen innostuksen vallassa. Kaikki halusivat talvisodassa menetetyt alueet takaisin. Totuuden hetki koitti, kun tämä tavoite oli saavutettu ja eteneminen jatkui vanhan itärajan yli. Ensimmäiset kieltäytymistapaukset olivat heinäkuussa Karjalan kannaksella, mutta niissä oli useimmiten kysymys kiihkeän etenemisvaiheen aiheuttamasta fyysisestä väsymyksestä.

Syyskuun alkupuolella taistelutehtävistä kieltäytyminen ylestyi, ja siinä on luettavissa jo poliittistakin kannanottoa. Miesten niskurointi saavutti sotatoimiin vaikuttavan tason Syvärin ylityksen yhteydessä: ensimmäinen hyökkäys epäonnistui, koska joukot eivät totelleet käskyä.

Kieltäytymistapaukset eivät kuitenkaan saavuttaneet armeijan taistelukykyyn vaikuttavia mittasuhteita: vajaan puolen miljoonan miehen armeijassa oli 500 kieltäytyjää, ja valtaosa heistäkin muutti mieltään. Vielä puhuttelujen jälkeenkin kieltäytyjiä oli vajaat kaksisataa, ja komentajien otteet kovenivat. Kenttäoikeus langetti ssyksyllä 1941 sattuneista kieltäytymistapauksista neljä kuolemantuomiota, ja ksi niistä pantiin täytäntöön. Lisäksi satakunta miestä tuomittiin 3-10 vuoden kuritushuonerangaistuksiin.

Lähdeaineisto Jukka Tarkka – Allan Tiitta Itsenäinen Suomi ISBN 951-1-15062-6