Liikekannallepanosta sotaan

Presidentinhalinon kolme tärkeää miestä, eduskunnan puhemies Väinö Hakkila, ulkoministeri Rolf Witting ja pääministeri Jukka Rangell.

Epätietoisuus Saksan todellisista aikomuksista hälveni Suomessa vähitellen kesäkuun alkupuoliskolla. Sotaa pidettiin poliittisen ja sotilasjohdon piirissä todennäköisenä. Suomen itsenäisyydelle yritettiin vielä tässä vaiheessa saada Saksalta takuuta siltä varalta, että se peruisi sota-aikomuksensa. Hitler oli varannut itselleen tämän mahdollisuuden 21.6.1941 saakka.

Neuvostoliiton uutistoimisto TASS kumosi 13.6. kaikki Saksan ja Neuvostoliiton neuvotteluista kertovat tiedot. Tässä tilanteessa kenraali Heinrichs kiinnitti uudelleen saksalaisten huomion takuutoivomuksiin. Hän pyysi Helsingin yhdysupseeriksi saapuneelta saksalaiselta kenralli Waldemar Erfuhrtilta 14.6., että ”Saksa takaisi Suomen poliittiset vaatimuksen ja taloudellisen olemassaolon sen tapauksen varalta, että ei tulisi sotaa.” Tämä pyysi OKW:lta pikaista vastausta, syttyisikö sota vai taattaisiinko sitovasti, että rauhanomaisen ratkaisun varalta asetetut poliittiset toivomukset täytettäisiin. Marsalkka Keitelin nimissä 15.6. Erfuhrtille tullut vastaus kuului: ”Teidät valtuutetaan ilmoittamaan että Suomen esittämät vaatimukset ja edelytykset toimenpiteisiin ryhtymiseksi on katsottava täytetyiksi”. Suomen pääesikunta sai kopion tästä sanomasta, joka ei siis vielä antanut selvää vastausta sodan sytyisestä, mutta takasi Suomen itsenäisyyden ja elintarvikehuollon, niin suomalaiset sen tulkitsivat. Saksan johto ei yhdistänyt tähän vastaukseen Suomen toivomuksia, Hitler teki 18.6. erillisen päätöksen, että Saksa auttaisi Suomen elintarvikehuollossa uuteen satoon asti, jollei Suomi saisi muualta tarvitsemaansa vähintään 25 000 viljaa.

Monet seikat näyttivät viittavan siihen, että kiirehtiminen voisi osoittautua epäviisaaksi. Toisaalta viivyttelyä ei voinut jatkaa, mikäli sota todella oli tulossa, Käsky ”yhteisistä harjoituksista” annettiin 17.6.1941 ja liikekannallepano alkoi seuraavana päivänä toista vuorokautta suunniteltua myöhemmin.

Saksalaisia sotalaivoja alkoi saapua Suomen etelärannikon saaristoon 14.-17.6.1941. Saksalaisten yhtymien keskittäminen Pohjois-Suomeen oli naamioitu pohjoisesta ja etelästä saapuvien joukkojen vaihdoksi. Kemijärvellä nämä joukot alkoivat 18.6. kääntyä Jäämerentieltä itään.

Huhut Karlajan takaisin saamisesti alkoivat levitä myös poliittisen johdon ulkopuolelle. Tunnelmat olivat innostuneit, epäuskoisia tai pahaa-aavistavia. Lähinnä sosiaalidemokraattien ja ruotsinkielisen väestön keskuudessa haluttiin tehdä kysymyksiä, valvoa poliittisen johdon toimintaa ja saada tietoja, miten sodanuhkatilanteeseen oli jouduttu. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta penäsi 13.6. ministeri Wiitingiltä hallituksen päätöksen perusteita.

Saksan Barbarossa-operaatio alkoi aamuyöllä 22.6. Hyökkäykseen alkaessa antamassaan päiväkäskyssä Hitler käytti saksalaisten ja suomaistenn yhteistoiminnasta ilmaisua ”im Bunde”, liitossa tai yhdessä – jos ilmaisu tulkitaan lievästi. Suomen hallitus vakuutti kuitenkin puolueettomuuttaan ja suomalaisessa käännöksess arveluttava termi käännettiin ”kylki kyljessä”.

Saksan aloittaessa sotatoimet Itämeren eteläpuolella suomalaiset joukot miehitivät Ahvenanmaan aamulla 22.6. Sen linnoituslaitteita alettiin taas panna kuntoon. Samaan aikaan saksalainen vuoristoarmeijakunta siirtyi Norjasta Petsamoon.

Suomen ja Neuvostoliiton välille ei syntynyt heti sotatilaa siitä huolimata, että neuvostotiedustelu oli havainnut saksalaisjoukkojen ja -laivojen tulon Suomeen. Sekä Suomi että Neuvostoliitto välttivät ärsyttäviä tomenpiteitä. Neuvostoliiton puolustusasiain kansankomissaari kielsi ilmatoiminnan aloittamisen Suomen alueelle ilman eri käskyä. Myös Suomen rajoilla olleet puna-armeijan yksiköt saivat käskyn olla avaamatta tulta. Neuvostohallitus vakuutti 22.6. puolueettomuuttaan Suomea kohtaan, mutta ilmoitti ryhtyvänsä kostotoimenpiteisiin, mikä Suomi sallisi saksalaisten sotatoimet alueeltaan.

Aivan Saksan hyökkäyksen ensi tunteina tapahtui Suomen ja Neuvostoliiton välillä eritäitä yhteenottoja, Neuvostoliittolaiset lentokoneet hyäkkäsivät myös suomalaisalusten kimppuun ja pommittivat erästä suomalaista rannikkolinnaketta. Samoihin aikoihin suomalaiset sukellusveneet alkoivat yhteistyösuunnitelman mukaisesti laskea miinakenttiä Neuvostoliiton rannikolle. Miinoitusoperaatioilla ei ollut poliittisia vaikutuksia, sillä Neuvostoliitto ei havainnut sitä. Saksalaisten lennot Suomen alueelta sallittiin vasta 25.6.1941 lähtien, mutta Itä-Preussista käsin toimivat saksalaiset pommikoneet miinoittivat Kronstadtin väylää lennettyään Suomen ilmatilan kautta ja käyttivät paluumatkalla Suomen lentokenttiä välilaskuihin. Lennot olivat osa strageista kokonaissuunnitelmaa, joka tähtäsi punalaivaston toiminnan estämiseen.

Neuvostoliiton ilmavoivat iskivät 25.6.1941 noin 500 koneen voimalla Suomen lentokentille. Suurin osa pommituksista kohdistui kuitenkin tosiasiassa asutuskeskuksiin ja lentokenttien lamauttaminen epäonnistui. Samana aamuna suomalaistiedustelu kaappasi neuvostosukellusveneille lähetetyn snaoma: ”Sota Suomea vastaan on alkanut”.

Pääministeri Rangellin oli 25.6. määrä esittää eduskunnalle tiedonanto hallituksen toimista maan puolustuskyvyn nostamiseksi ja panottaa Suomen puolueettomuushalua. Neuvostoliiton suurpommitus laukaisi kuitenkin tilanteen. Rangell totesi tiedonannossaan iltamyöhällä 25.6. Suomen olevan sodassa. Virallinen kanta voitiin nyt kiteyttää ennakoituun tapaan: Neuvostoliitto oli aloitanut jälleen sotatoimet ja Suomi kävi talvisotaan rinnastettavaa puolustussotaa. Saksan esittämien toivomusten mukaan Rangell lisäksi mainitsi, että Suomi taisteli bolsevismia vastaan. Eduskunta hyväksyi hallituksen tiedonannon.

Lähdeaineisto: Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-7