torstai 23. lokakuuta 2014

Vanhalle rajalle – ja ylikin

Miehet jättävät rajan taakseen. Tohmajärvi 12.7.1941.

Saksan nopea eteneminen Neuvostoliiton vastaisella itärintamallaan kesällä ja syksyllä 1941 toi yleiseen tietoisuuteen termin ”salamasota ” (Blitzkrig). Tykistön, ilmavoimien ja panssareiden vahvat hyökkäyskiilat mursivat vastarinnan ja tunkeutuivat eteenpäin ennennäkemättömälä nopeudella. Myös suomalaisjoukkojen etenemistä Karjalssa heinä-elokuusssa 1941 saattoi päämaja, joka oli juhannuksena muuttanut Helsingistä Mikkeliin, ilmoittaa harva se päivä uusista haltuun otetuista paikkakunnista. Korpiselän kirkonkylään ja Värtsilään suomalaiset saapuivat 11.7. Seuraavana päivänä vallattiin Tolvajärvi, seuraavana Uuksu, sitten Soanlahti... Latokan ranta saavutettiin Koirinojalla 16.7., seuraavana päivnä ylitettiin Käsnäselässä vuoden 1939 raja. Viikkoa myöhemmin oltiin Salmin Manssilassakin jo vanhalla rajalla. Salmin kirkonkylässä oli tällä välin taisteltu kaksi päivää.

Petsamon suunnalla rintama jähmettyi, mutta Laatokan Karjalassa eteneminen jatkui, kunnes ylipäällikkö pysäytti heinäkuun lopussa hyökkäyksen Tuulokseen. Yleishyökkäys Karjalankannakselle alkoi heinäkuun viimeisenä päivänä 17.8., ja siitä jatkettiin aina vain eteenpäin, Talvisodan taistelumaastot, kuten Summa ja Taipale, kasvoivat pitkää horsmaa ja tykistötulen tappamia puita.

TK-miehet kuvasivat näitä paikkoja ahkerasti, samoin Kollaan romahtaneita korsuja ja muita rakennelmia. Talvisodan käyneet muistelivat puolentoista vuoden takaisia sotakokemuksian – aavistamatta, että vajaan kolmen vuoden kuluttua seistäisiin taas samoissa taisteluhaudoissa, Olavi Paavolaisen mielestä Kollaan aavemetsä ja mustaksi palanut suokunnas toivat mieleen Danten helvetin: massa oli monen sentin kerros sirpaleita, maisena savusti uusien tykistökeskitysten jäljiltä.

Moskovan rauhassa Neuvostoliiton omistukseen siirtyneitä Karjalan kaupunkeja otettiin jälleen suomalaisten haltuun. Sortavala saatiin takaisin mellko ehjänä elokuun puolessavälissä ja kaupungista otettiin vangiksi yli viisisataa neuvostosotilasta. Vajaata viikkoa myöhemmin päästiin Käkisalmeen ja todettiin, että se oli poltettu lähes kokonaan. Syksyn suurin sotauutinen oli kuitenkin Viipurin valtaus elokuun lopussa. Ilmavoivat tuki operaatiota lähinnä tiedustelulennoin ja neuvostokolonnien pommituksin.

Talvisodassa kehitetty mottitaktiikka toimi myös jatkosodan hyökkäysvaiheessa: heinäkuun loppupuolella suomalaiset tekivät motin Rukajärven Omeliassa ja elokuun lopulla Porlammin- Ylä-Sommeen maastossa lähellä Viipuria. Molemmista joukot saivat runsaan sotasaaliin, ja Porlammelta myös runsaasti vankeja. Noin 9000 suomalaiselle antautuneen vangin joukossa oli korkeitakin neuvostoupseereita, mm 43. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Kirpitsnikov. Neuvostojoukot joista 12 000 miehen arvioidaan päässeen murtautumaan saartorenkaan läpi Koiviston alueelle, olivat menettäneet runsaasti miehiä. Aluellee haudattiin noin 7000 neuvostosotilasta, Toisaalta suomalaistenkin tappiot olivat mittavia: IV Armeijakunta menetti kymmenen päivän taisteluissa noin 3000 miestä kaatuneina tai haavoittuneina.

Talvisotaa edeltäneen rajan ylittäminen mudostui muutamissa joukko-osastoissa kynnyskysymykseksi. Jatkosodan syttyessä kansan enemmistö kannatti sotaa ja halusi saada menetetyt alueet takaisin, mahdollisesti myös jonkinlaisen hyvityksen talvisodan tappioista. Aseisiin kutsuttujen miesten mielipiteet eivät ilmeisesti poikenneet muusta kansasta. Kun sitten saavuttiin rajalle, osa miehistä oletti sodan loppuvan siihen, eteenkin kun armeija oli jo vuodattanut runsaasti verta, eikä tiedosssa ollut, kuinka pitkälle pitäisi edetä. Kieltäytymisiä eniten oli Kannakselle, mutta kokonaisuudessaa ilmiö oli pieni: vain 1800 miestä eli reilu prosentti miehistä kieltäytyi. Valtaosa heistä jatkoi sotaa esimiesten puhuttelun jälkeen, satakunta miestä vietiin kenttäoikeuteen ja he saivat erimittaisia vankeustuomioita.

Viipurin valtaus oli yksi tärkeimmistä suomalaisten sodalle asettamista päämääristä. Varsinaisesta valtauksesta ei ehkä voi puhua, sillä Neuvostoliiton sodanjohto oli käskenyt vajaiksi käyneiden divisiooniensa poistua kaupungista havaittuan, että joukot saattaisivat muuten tuhoutua.

Näkymät neuvostojoukkojen jättämissä kaupungeissa olivat ankeita ja lohduttomia: talot tulen ja taistelujen tuhoamia, kaduilla asunnoista ryöstettyä omaisuutta, sotatarvikkeita ja kaikkea mahdollista roinaa. Silti koko valtakunta juhli Viipurin takaisin saamista. Snaomlaehdet julkaisivat ylimääräisiä painoksia, kaupungeissa juhlaliputetiin ja pidettiin kiitosjumalanpalveluksia. Sanoma- ja rintamalehdet selostivat tapausta palstakaupalla, eikä huomiotta jäänyt sekään yksityiskohta, että Suomen lipun puuttuessa oli Viipurin linnan torniin nostettu ensin liehumaan erään luutnantin paita, sitten lakanasta tehti tilapäislippu. Vasta kolmannella kerralla salkoon saatiin oikea siniristi.

Vaikka suomalaisten joukkojen aseistus oli jatkosodassa huomattavasti parempi kuin talvisodassa, jouduttiin sodankäynnissä silti turvautumaan keinoihin, jotka eivät edellyttäneet tulivoimaan vaan enemmänkin välähtävää älyä.
Neuvostojoukot olivat jättäneet Viipuriin ja muuallekin kaukalaukaistavia radiomiinoja. Jota niitä ei pysyttäisi räjäyttämään, li tietty radioaaltopituus eli radiomiinojen laukaisutaajuus eliminoitava, kunnes miinat ehdittiin löytää ja purkaa tai niiden paristot kuluisivat loppuun. Puolustusvoimat ja Yleisradio ryhtyivät yhteistyöhön: useat lähettimet monen kuukauden ajan nopeatempoista Säkkijärven polkkaa katkeamattomana lähetyksenä. Sen piti sotkea miinojen laukaisusignaali. Viipurin posti- ja lennätin talo sekä Linnansilta ehtivät kuitenkin tuhoutua ennen kuin miinojen mekanismi paljastui suomalaiselle ja näppärän yksinkertainen ehkäisykeino keksittiin.


Lähdeaineisto: Suomi taistelee ja kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti