Katsaus Suomen historiaan

Aleksanteri III:n hallituskaudella (1881-1894) Suomen erillisasema vahvistui monissa suhteissa, osaltaan tämän kehityksen teki mahdolliseksi Suomalaisen puolueen vahvistuminen. Suomalainen puolue oli Venäjään ja erityisesti hallitsijaan nähden lojaalisuuskannalla, ja uusi hallitsija omaksui heti puoliparlamenttaarisen järjestlemän nimittämällä Senaatin jäseniksi (eli ”ministereiksi”) valtiopäiväpuolueiden johtajia ja enenevästi lojaalisuuskannan miehiä. Fennomaaniministerit ajoivat koulu- ja maatalouskysymyksiä.

Maaseudun oloissa tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla suuria muutoksia. Puun arvonnousu johti metsäkauppojen kautta siirtymiseen pois omavaraistaloudesta kohti rahataloutta ja lisäsi metsänomistajien ja metsää omistamattomien väilisiä omaisuuseroja; jälkimmäiset menettivät entisiä metsänkäyttöoikeuksiaan. Maaseudun oloihin ja omaisuuden jakautumiseen vaikutti erityisesti maatalouden modernisoituminen, viljely- ja karajhoitomenetelmien kehittyminen pääomia vaativaan ja tuottavaan suuntaan. Tuontiviljan halpuus suuntasi tuotantoa karjanhoitoon ja voin vientiin. Maanviljelijät pystyivät nostamaan elintasoaan moninkertaisesti, uusimaan rakennuskantaansa, kouluttamaan lapsiaan ja hankkimaan uudenaikaisia maataloustyövälineitä, mutta tilattoman väestön asema parani sen sijaan vain vähän ja ero maata omistaviin kasvoi jyrkästi.

Tilattomiin kuuluivat mäkitupalaiset, palkolliset ja loiset sekä torpparit, jotka olivat näistä parhaimmassa asemassa. Suurin osa maaseudun vuosisadan mittaan runsaasti kasvaneesta väestöstä muutti teollisuustyöntekijäiksi kupunkeihin ja ulkomaillekin. Juuri maalaisproletaritaatti joutui katovuosina eniten kärsimäään nälästä ja huonoista asunto-olosuhteista, varsinkin suurina nälkävuosina 1867-68. Maaseudun tilattoman väestön aseman tiedettiin kyllä vaativan uudistamista, mutta suuria muutoksia ei tapahtunut. Ensimmäisissä yleisen äänioikeuden eduskuntavaaleissa 1907 juuri maalaisköyhälistö takasi radikaalisen sosiaalidemokratian valtavan menestyksen. Eduskunta ei kuitenkaan voinut toteuttaa uudistuksia vastoin keisarin ja hallituksen kantaa, joten kasvava yhteiskunnallinen jännitys oli tärkeä piirre Suomessa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

Sisäisen jännityksen ohella kasvoi Suomen ja Venäjän välinen jännitys. Saksan voimistuminen johti 1890-luvun alkupuolella Venäjän ja Saksan sotilasliittoon, ja Suomen etelärannikon strategenin merkitys lisääntyi. Samalla kun Suomen puolustusta ja mm. rautatieverkkoa muokattiin tämän tilanteen mukaan, Venäjällä alettiin yhä enemmän pohtia sitä, oliko Suomen kansa edelleen lojaali ja luotettava niin kuin se oli ollut koko 1800-luvun. Puhtaasti kaupallisestikin Suomi oli jo siinä määrin liittynyt länsimaihin, että sen sidonnaisuus Venäjään saattoi joutua kyseenalaiseksi, ja voimakas kulttuurikehitys lähensi Suomea Saksaan eikä Venäjään. Venäjä pyrki sitomaan tai palauttamaan Suomen kiinteäämmin yhteyteensä erityisesti sotilaspoliittisesti tärkeillä aloilla. Tämä johti kuitenkin Venäjän hallituksen ja Suomen johtavan yhteiskuntakerroksen välisen konfliktiin.

Suomen kenraalikuvernöörikis tuli 18989 määrätietoinen kenraali Nikolai Ivanovits Bobrikov, jonka pyrkimyksenä suuriruhtinaskunnan lähentämiseksi keisarikuntaan vuoden 1899 yleisluonteinen helmikuun manifesti lähinnä edusti. Tässä tilanteesa Suomen johtavat piirit, erityisesti perustuslailliseksi eli vastarintaryhmäksi sittemmin muodostunut ruotsinimielis-liveraalisten ja nuorsuomalaisten suuntien liitto ryhtyi näyttävään oppositioon. Suomen-kysymystä tehtiin laajalti tunnetuksi Pohjoismaissa, Saksassa ja länsimaissa sekä vetoamalla humanitäärisiin ja juridisiin piireihin että tekemällä Suomen kulttuuria ja teollisuutta tunnetuksi mm. Pariisin maailmannäyttelyssa 1900. Vielä laajemmin organisoitiin koroinen mielipiteenmuodostus keräämällä puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittama ”suuri adressi” keisarille ja erityisesti vastustamalla uuden asevelvollisuuslain mukaisia kutsuntoja, seurauksena oli Suomen erillisen sotaväen lakkauttaminen. Oli kuitenkin syviä mielipide-eroja siitä, miten Venäjän pyrkimyksiin oli suhtauduttava. Erityisesti vanhasuomalaiset ajoivat neuvottelulinjaa päämääränään ennen muuta Senaatin ja virkakoneiston pitäminen suomalaisten hallussa. Vastustajat, perustuslailliset, sanoivat tätä kantaan suomettarelaisesti eli myöntyväisyyslinjaksi.Vanhasuomalaisia katkeroitti heidän isänmaallisuuteensa kohdistunut epäily, kun he jäivät senaatiin toisen suunnan kannattajien erotessa. Bobrikovin aika, jota tunneperäisesti on nimitetty sortovuosiksi, päättyi kenraalikuvernöörin murhaan kesällä 1904 ja poliittisesti suurlakkoon syksyllä 1905.

Venäjän hävittyä Japanin sodan ja keisarin jouduttua myöntymän kansanedustuslaitoksen perustamiseen Venäjälle hallituksen Suomen-politiikka muuttui. Suomen vanha nelisäätyedustus korvattiin 1906 yksikamarisella parlamentilla, ja Suomi siirtyi kerralla Euroopan vanhanaikaisimmasta uudenaikaisimpaan kansanedustuslaitokseen. Äänioikeutettujen luku kymmenkertaistui, kun myös naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa äänoikeuden. Sosiaalidemokraattinen puolue, jossa vallankumoukselliset katsomukset olivat tärkeässä asemassa, valtasi vaaleissa 40 % mandaadeistak ja sen osuus lisääntyi uusissa vaaleissa, kunnes sosialistit saivat 1916 enemmistön eduskunnassa. Eduskunnan äänestämät suuret reformit eivät kuitenkaan toteutuneet, koska keisari ja hallitus eivät niitä vahvistaneet.

Bobrikovin ajan säädökset kumottiin suurlakon seurauksena ja hallitussuunnan muuttuessa Venäjällä valtaan tuli Mechelinin johtama senaatti. Eduskuntauudistuksesta huolimatta parlamentarismia ei kuitenkaan säädetty, joten Senaatti ja kenraalikuvernööri olivat riippuvaisia vain hallitsijan luottamuksesta. Poliittisen tilanteen muuttuessa ensin perustuslailliset ja sitten vanhasuomalaiset senaattorit erosivat 1909, ja heidän tilalleen muodostettiin sotilasvoittoinen virkamieshallitus puolueiden ja Eduskunnan ulkopuolelta, ja vuodesta 1912 nimitettiin syntyperäisiä venäläisiäkin samana vuonna annetun Suomen ja Venäjän alaimaisten ydenvertaisuuslain nojalla. Kenraalikuvernöörinä oli kenraali F.A. Seyn, jonka täekeänä päämääränä oli estää vuoden 1905 suurlakon tapausten toistuminen ja suomalaisten ja venäläisten vallankumouksellinen toiminta. Tämä tavoite alkoi jo, lähentää hallitusta ja Suomen puolueiden johtoa, mutta poliittista komoromissia ei saatu aikaan ennen Maailmansodan puhkeamista. Taloudellisesti ja kultturellisesti aikakausi oli monessa suhteessa hedelmällistä aikaa. Tärkeimpien kaupunkien rakennuskanta ja merkittävien firmojen perustaminen osoittavat ajan taloudelista menestyksellisyyttä. Maailmansodan aikana lähti nuoria miehiä vapaaehtoisiksi paitsi Venäjän joukkoihin myös erityisesti vihollisen eli Saksan armeijan koulutettaviksi, jääkäreiksi, ja että valkoinen Suomi sitten 1918 asettui läheiseen yhteyteen vielä melko vahvan keisarillisen Saksan kanssa.

Lähdeaineisto Matti Klinge Katsaus Suomen historiaan ISBN 951-1-17299-9