Monarkistiseen
suuntaukseen yhdistyi ulkopoliittinen orientoituminen Saksaan.
Välittömästi sisällissodan jälkeen keväällä 1918 vallitsi
konsensus punaisten turmiollisuudesta ja petturuudesta, yhtä suuri
yksimielisyys vallitsi valkoisten joukossa auttajien, saksalaisten,
kaikinpuolisesta sankaruudesta ja roolista pelastajana. Tuolloin
esiintyi jopa miehitetyn Etelä-Suomen porvaripoltikkojen keskuudessa
syvää tyytymättömyyttä Saksan kanssa maaliskuussa tehtyä
rauhan- ja kauppasopimusta kohtaan. Kyseisellä sopimuksella
päätettiin se sotatila, joka oli vallinnut muodollisesti Saksan ja
Suomen välillä, koska Suomi oli ollut osa Venäjää.
Koska senaatti oli
osittain Vaasassa, osittain miehitetyssä Helsingissä, sopimuksen
allekirjoittivat suomalaisten puolesta Suomen diplomaattiset
edustajat Saksassa, Edvard Hjelt ja Rafael Erich. Sopimusta pidettiin
valkoisten kannalta tärkeänä, koska se takasi Suomelle Saksan
tuen. Alkio oli nyreissään, itsenäisyys oli kaventunut
huomattavasti, kun alettiin suuntatuta Saksaan, ja vanhoilliset
voimat voisivat nyt saada aikaan kuningaskunnan.
Paasikivi huomautti myös,
että Saksa antoi valkoisille aseet, eikä Mannerheim olisi vieläkään
Helsingissä, ellei Saksan maihinnousu olisi saattanut punaisia
sekasortoon. Mannerheim ei olisi myöskään kyennyt ajamaan Venäjän
laivastoa Helsingistä. ”Saksan kannatuksesta riippu Suomen
itsenäisyys. Venäjän puolelta tulee hyökkäys aikanaan yhtä
varmasti kuin syksy ja talvi seuraa kesää”, ja Saksa oli ainoa,
joka voisi antaa aseellista apua. ”Ellei se anna, on
itsenäisyytemme ainoastaanlyhyt episodi historiassamme”.
Saksan apu lisäsi myös
toiveita Itä-Karjalan saamisesta Suomelle. Vanhasuomalainen
eduskuntaryhmä oli vielä huhtikuun puolimaissa varovainen ja
katsoi, että Itä-Karjala-asian ajaminen olisi Suomen omille
voimille ylivoimaista. Mutta jos Saksa auttaisi, kannatettaisiin
alueen liittämistä Suomeen. Kun Saksan apuun turvautuen oli saatu
itsenäisyys, niin ulkopolitiikan todellisiksi asiantuntijoiksi,
jotka olivat osanneet laskea oikein, tuntuivat osoittautuneen
aktivistit.
Mannereheim on aina luettu
suureksi valtiomiesviisaudeksi ja ansioksi, että hän ei kuulunut
vuoden 1918 Saksan-suuntauksen kannattajiin ja monarkisteihin.
Päivää ennen Mannerehimin voitonparaatia Helsingissä, 15.
toukokuutta, eduskunta kokoont ui ensimmäiseen istuntoonsa
sisällissodan jälkeen. Läsnä oli myös suomalaista ja saksalaista
sotilaspäällystöä. Eduskunnan puhemies, nuorsuomalainen Johannes
Lundson, kiitti maan armeijaa, ruotsalaisia vapaaehtoisia ja kaikkein
laveimmin Saksan hallitsijaa, kansaa ja sotilaita. Kulissien takana
valkoinen yhtenäisyys repeili kuitenkin jo pahasti.
Mannerheimin asema oli
heikentynyt, suurin osa porvarillista kenttä joutui kuitenkin hänen
eroasiassaan tapahtuneen tosiasian eteen. Mannerheim oli monille
uusi, vieras henkilö, mutta silti heidän oli vaikea ymmärtää,miksi
juuri äsken voitonparaatissa juhlittu vapaussotajohtaja ja
talonpoikaisarmeijan ylipäällikkö siirrettin nyt syrjään.
K.J.Ståhlberg ja ja RKP:n edustajat Freyta myöten valittivatkin,
että riippuvuus Saksasta kasvaisi, Ståhlberin mielestä
”Mannerheimin komennossa saksalaisista oli si tullut avustajia, ei
komissaareja. Senaatin ilmoitus, jonka mukaan saksalaiset ”panevat
suuren merkitksen” armeijan organisoinnille heidän mallinsa
mukaan, oli tehtynyt tehtävänsä. Mannerrhim oli kylläkin
”valkoinen kenraali”, mutta hän ei ollut todellisuudessa edes
koko valkoisen kansan sankari.
Suomen Saksan-siteet
tiukkenivat entisestään heinäkuun 1918 alkupäivinä. Englannin
kanssa syntyi ulkopoliittinen kriisi, kun britit suorittivat
sotatoimia Petsamossa, jota Suomi piti omana alueenaan. Suomi antoi
Englannille nootin, joka oli erittäin kovasanainen ja osoitti
diplomaattisen kielenkäytön puuttellista tuntemusta. Niinpä
loppukesä elettiinkin sodanvaaran tunnelmissa. Von der Goltz kävin
nyt Svinhufvudin luona esittämässä sotilasliittoa ja esitti
houkuttimeksi mm. rauhaa ja Itä-Karjalaa. Von der Goltz ilmaisi,
että monarkia olisi se tae, jonka Saksa halusi siitä, että Suomen
politiikka ei muuttuisi saksalaisvastaiseksi eikä Suomen armeija
menisi vihollisen puolelle. Suomen monarkistisen valtiojohdon
korvissa tämä ei kuulostanut suinkaan puuttumiselta Suomen
sisäisiin asioihin. Päinvastoin, se oli suorastaaan sinä mannaa,
jota oli kaivattu ulkopoliittiseksi argumentiksi sisäpoliittiseen
taisteluun monarkistisen hallitusmuodon puolesta.
Valtiojohto aloittikin
tässä tilanteessa ulkopolittisen vyörytyksen. Paasikivi selitti
delegaatiolle, että oli olemassa sodanvaara ja että Suomi oli
riippuvainen Saksan tuesta rauhanneuvotteluissa ja Itä-Karjala
asiassa. Senaatin ja eduskunnan johtavien monarkistien
yhteiskokouksessa Svinhufvud vielä vauhditti kovaa lintaa synkällä
tulevaisuuden kuvalla: vaara uhkaa idästä, sota saattoi olla edessä
minä hetkenä hyvänsä, ja kansa oli koottava, jotta päästäisiin
eteenpäin.
Lähdeaineisto Vesa Vares
Kuninkaan tekijät ISBN 951-0-23228-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti