Kuninkaan tekijät

Monarkistiseen suuntaukseen yhdistyi ulkopoliittinen orientoituminen Saksaan. Välittömästi sisällissodan jälkeen keväällä 1918 vallitsi konsensus punaisten turmiollisuudesta ja petturuudesta, yhtä suuri yksimielisyys vallitsi valkoisten joukossa auttajien, saksalaisten, kaikinpuolisesta sankaruudesta ja roolista pelastajana. Tuolloin esiintyi jopa miehitetyn Etelä-Suomen porvaripoltikkojen keskuudessa syvää tyytymättömyyttä Saksan kanssa maaliskuussa tehtyä rauhan- ja kauppasopimusta kohtaan. Kyseisellä sopimuksella päätettiin se sotatila, joka oli vallinnut muodollisesti Saksan ja Suomen välillä, koska Suomi oli ollut osa Venäjää.

Koska senaatti oli osittain Vaasassa, osittain miehitetyssä Helsingissä, sopimuksen allekirjoittivat suomalaisten puolesta Suomen diplomaattiset edustajat Saksassa, Edvard Hjelt ja Rafael Erich. Sopimusta pidettiin valkoisten kannalta tärkeänä, koska se takasi Suomelle Saksan tuen. Alkio oli nyreissään, itsenäisyys oli kaventunut huomattavasti, kun alettiin suuntatuta Saksaan, ja vanhoilliset voimat voisivat nyt saada aikaan kuningaskunnan.

Paasikivi huomautti myös, että Saksa antoi valkoisille aseet, eikä Mannerheim olisi vieläkään Helsingissä, ellei Saksan maihinnousu olisi saattanut punaisia sekasortoon. Mannerheim ei olisi myöskään kyennyt ajamaan Venäjän laivastoa Helsingistä. ”Saksan kannatuksesta riippu Suomen itsenäisyys. Venäjän puolelta tulee hyökkäys aikanaan yhtä varmasti kuin syksy ja talvi seuraa kesää”, ja Saksa oli ainoa, joka voisi antaa aseellista apua. ”Ellei se anna, on itsenäisyytemme ainoastaanlyhyt episodi historiassamme”.

Saksan apu lisäsi myös toiveita Itä-Karjalan saamisesta Suomelle. Vanhasuomalainen eduskuntaryhmä oli vielä huhtikuun puolimaissa varovainen ja katsoi, että Itä-Karjala-asian ajaminen olisi Suomen omille voimille ylivoimaista. Mutta jos Saksa auttaisi, kannatettaisiin alueen liittämistä Suomeen. Kun Saksan apuun turvautuen oli saatu itsenäisyys, niin ulkopolitiikan todellisiksi asiantuntijoiksi, jotka olivat osanneet laskea oikein, tuntuivat osoittautuneen aktivistit.

Mannereheim on aina luettu suureksi valtiomiesviisaudeksi ja ansioksi, että hän ei kuulunut vuoden 1918 Saksan-suuntauksen kannattajiin ja monarkisteihin. Päivää ennen Mannerehimin voitonparaatia Helsingissä, 15. toukokuutta, eduskunta kokoont ui ensimmäiseen istuntoonsa sisällissodan jälkeen. Läsnä oli myös suomalaista ja saksalaista sotilaspäällystöä. Eduskunnan puhemies, nuorsuomalainen Johannes Lundson, kiitti maan armeijaa, ruotsalaisia vapaaehtoisia ja kaikkein laveimmin Saksan hallitsijaa, kansaa ja sotilaita. Kulissien takana valkoinen yhtenäisyys repeili kuitenkin jo pahasti.

Mannerheimin asema oli heikentynyt, suurin osa porvarillista kenttä joutui kuitenkin hänen eroasiassaan tapahtuneen tosiasian eteen. Mannerheim oli monille uusi, vieras henkilö, mutta silti heidän oli vaikea ymmärtää,miksi juuri äsken voitonparaatissa juhlittu vapaussotajohtaja ja talonpoikaisarmeijan ylipäällikkö siirrettin nyt syrjään. K.J.Ståhlberg ja ja RKP:n edustajat Freyta myöten valittivatkin, että riippuvuus Saksasta kasvaisi, Ståhlberin mielestä ”Mannerheimin komennossa saksalaisista oli si tullut avustajia, ei komissaareja. Senaatin ilmoitus, jonka mukaan saksalaiset ”panevat suuren merkitksen” armeijan organisoinnille heidän mallinsa mukaan, oli tehtynyt tehtävänsä. Mannerrhim oli kylläkin ”valkoinen kenraali”, mutta hän ei ollut todellisuudessa edes koko valkoisen kansan sankari.

Suomen Saksan-siteet tiukkenivat entisestään heinäkuun 1918 alkupäivinä. Englannin kanssa syntyi ulkopoliittinen kriisi, kun britit suorittivat sotatoimia Petsamossa, jota Suomi piti omana alueenaan. Suomi antoi Englannille nootin, joka oli erittäin kovasanainen ja osoitti diplomaattisen kielenkäytön puuttellista tuntemusta. Niinpä loppukesä elettiinkin sodanvaaran tunnelmissa. Von der Goltz kävin nyt Svinhufvudin luona esittämässä sotilasliittoa ja esitti houkuttimeksi mm. rauhaa ja Itä-Karjalaa. Von der Goltz ilmaisi, että monarkia olisi se tae, jonka Saksa halusi siitä, että Suomen politiikka ei muuttuisi saksalaisvastaiseksi eikä Suomen armeija menisi vihollisen puolelle. Suomen monarkistisen valtiojohdon korvissa tämä ei kuulostanut suinkaan puuttumiselta Suomen sisäisiin asioihin. Päinvastoin, se oli suorastaaan sinä mannaa, jota oli kaivattu ulkopoliittiseksi argumentiksi sisäpoliittiseen taisteluun monarkistisen hallitusmuodon puolesta.

Valtiojohto aloittikin tässä tilanteessa ulkopolittisen vyörytyksen. Paasikivi selitti delegaatiolle, että oli olemassa sodanvaara ja että Suomi oli riippuvainen Saksan tuesta rauhanneuvotteluissa ja Itä-Karjala asiassa. Senaatin ja eduskunnan johtavien monarkistien yhteiskokouksessa Svinhufvud vielä vauhditti kovaa lintaa synkällä tulevaisuuden kuvalla: vaara uhkaa idästä, sota saattoi olla edessä minä hetkenä hyvänsä, ja kansa oli koottava, jotta päästäisiin eteenpäin.

Lähdeaineisto Vesa Vares Kuninkaan tekijät ISBN 951-0-23228-9