Sisäpolitiikan vaihtelevat muodostelmat

Relanderin presidenttikauden (1925-31) seitsemästä hallituksesta kokoomus oli edustettuna neöjässä, mutta edistyspuolue vähentynein voimin kauden lopulla vain kolmessa. Tosin kauteen mahtuu myös vuoden ajan (1926-27) istunut Väinö Tannerin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus, jonka teki mahdolliseksi porvarillisten puolueiden kyvyttömyys muodostaa laajapohjainen hallitus ja Relanderin ilmeinen pyrkimys sitoa maltillinen työväenliike vallitsevaan järjestelmään antamalla sille vastuuta.

Heti pääministerin ohjelmapuheen jälkeen kokoomus esitti Tannerin hallitukselle epäluottamuslausetta sai osan maalaisliittoa mukaansa, mutta hallitus sai edistyspuolueen ja ruotsalaisen kansanpuolueen tuen luottamuslauseeseen. Osalle porvaristoa ja talonpoikia tuntui mahdottomalta ajatus, että maan hallitus koostuisi sosiaalidemokraateista. Ruotsalaisen kommunistilehden paljastama suojeluskuntien avulla tehtävä oikeistokaappauksen mahdollisuus ei ollut täysin pois suljettu. Käytännössä Tannerin hallitus toimi varovasti ja otti huomioon ”luvallisen politiikan” ahtaat rajat. Hallitus pidättyi yrityksistä puuttua suojeluskuntajärjestän asemaan ennen kuin budjettiesityksessään, josta suojeluskuntamäärärahat puuttuivat, ja pääministeri Tanner mm. otti presidentti otti presidentin sijaisena vastaan toukokuun 16. päivän vapaussodan muistoparaatin, mikä aiheutti eniten kuohuntaa hänen omassa puolueessaan.

Vuoden 1927 eduskuntavaalien merkittävin muutos oli maalaisliiton hienoinen menestyminen edistyspuolueen ja kokoomuksen kustannuksella. Syksyllä Tannerin hallitus kaatui budjettiäänestyksessä, kun ruotsalaisen kansanpuolueen enemmistä ei hyväksynyt kuluttajaväestölle edullista elintarvikkeiden suojatullien poistamista. Kysymys oli pitkin 1920-lukua ollut yksi RKP:n sisäisen fraktionmuodostuksen syistä. Uusi hallitus oli J.E.Sunilan johtama muutamilla ammattiministereillä terästetty maalaisliittolainen vähemmistöhallitus, joka sitten kaatui hieman vahingossa sosiaalidemokraattien välikysymykseen, tosiasiallisena syynä oli kielikysymykseen keitoutunut porvarillisten puolueiden yhteistyönkyvyn puute.

Edistyspuolueeseen kuuluvan Oskari Mantereen kapeaharteinen vähemmistöhallitus taas kaatui virkamiespalkkoihin; reaalipalkat olivat alentuneet tuntuvasti, mutta varsinkin maalaisliitto ja myös sosiaalidemokraatit vastustivat korotuksia. Seuranneissa hajoitusvaaleissa maalaisliitto pääsi 60 paikallaan ennätyksensäänsä, ja myös kommunistit voittivat muutaman paikan – molemmat hyötyivät ”herravastaisuudestaan”. 1920-luvun viimeisen (vähemmistö) hallituksen muodosti Kyösti Kallio. Tämän hallituksen ongelmaksi nousi Lapuan liike.

Sisäpolitiikan perusongelmana 1920-luvun Suomessa oli se, ettei ollut toimivaa enemmistöä, jonka yksimielisyys olisi ollut saavutettavissa riittävän konkreettisella ja yksityiskohtaisella tasolla. Vain Rafael Erischin hallitus 1920-1923 ja Lauri Ingmanin hallituksen ensimmäinen versio 1924 nojasivat eduskunnan enemmistöön, eivätkä enkään kovin tuntuvasti. Monet seikat estivät laajojen enemmistöjen muodostamisen. Ensimmäinen oli poliittinen perusjaksi: sosiaalidemokraattien ottaminen hallituksen heille hyväksyttävin ehdoin ei oikein ollut muille ajateltavissa. Vasemmistola oli kuitenkin yhteensä noin 80 paikkaa eduskunnassa, ja lopuista 120 paikasta oli enemmistön löydyttävä.

Ensin porvarillisia puolueita jakoi kahtia hallitusmuotokysymys ja siihen liittynyt ulkopoliittinen suuntautuminen, ja kun se oli pääosin unohdettu, oli yhä jäljellä oikeistolaisuuden ja liberaalisuuden akselilta nousevia detaljikysymyksiä. Silti jäi myös periaatetasolla elmään keskustan oikeistoa kohtaan tuntema epäluulo, jonka mukaan ainakaan osa oikeistoa ei oikeastaaan hyväksynyt tasavallan poliittista järjestelmää – ja vastaavasti oikealla käsitys, että keskusta oli liian pehmeä vasemalle. Yksi ongelma oli maalaisliiton kasvu: puolue oli monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä tavallaan radikaali, ja yhteistyötä edistyksen ja kokoomuksen kaltaisten ”kaupunkilaispuolueiden” kanssa hiersi maalaisliitossa herkästi esiin noussut herrakauna, joka sai kirkkaimmat voittonsa virkamiespalkkojen lisäksi kielikysymyksessä. Maalaisliitto oli paitsi muita puolueita säästäväisempi myös puolueista aitosuomalaisin. Laajemmalle yhteistyölle ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa oli molemminpuolisia esteitä, ja toisten suomenkielisten porvaripuolueiden kielipolitiikka saattoi näyttää lepsuttelulta.

Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-4253-0