Relanderin
presidenttikauden (1925-31) seitsemästä hallituksesta kokoomus oli
edustettuna neöjässä, mutta edistyspuolue vähentynein voimin
kauden lopulla vain kolmessa. Tosin kauteen mahtuu myös vuoden ajan
(1926-27) istunut Väinö Tannerin sosiaalidemokraattinen
vähemmistöhallitus, jonka teki mahdolliseksi porvarillisten
puolueiden kyvyttömyys muodostaa laajapohjainen hallitus ja
Relanderin ilmeinen pyrkimys sitoa maltillinen työväenliike
vallitsevaan järjestelmään antamalla sille vastuuta.
Heti pääministerin
ohjelmapuheen jälkeen kokoomus esitti Tannerin hallitukselle
epäluottamuslausetta sai osan maalaisliittoa mukaansa, mutta
hallitus sai edistyspuolueen ja ruotsalaisen kansanpuolueen tuen
luottamuslauseeseen. Osalle porvaristoa ja talonpoikia tuntui
mahdottomalta ajatus, että maan hallitus koostuisi
sosiaalidemokraateista. Ruotsalaisen kommunistilehden paljastama
suojeluskuntien avulla tehtävä oikeistokaappauksen mahdollisuus ei
ollut täysin pois suljettu. Käytännössä Tannerin hallitus toimi
varovasti ja otti huomioon ”luvallisen politiikan” ahtaat rajat.
Hallitus pidättyi yrityksistä puuttua suojeluskuntajärjestän
asemaan ennen kuin budjettiesityksessään, josta
suojeluskuntamäärärahat puuttuivat, ja pääministeri Tanner mm.
otti presidentti otti presidentin sijaisena vastaan toukokuun 16.
päivän vapaussodan muistoparaatin, mikä aiheutti eniten kuohuntaa
hänen omassa puolueessaan.
Vuoden 1927
eduskuntavaalien merkittävin muutos oli maalaisliiton hienoinen
menestyminen edistyspuolueen ja kokoomuksen kustannuksella. Syksyllä
Tannerin hallitus kaatui budjettiäänestyksessä, kun ruotsalaisen
kansanpuolueen enemmistä ei hyväksynyt kuluttajaväestölle
edullista elintarvikkeiden suojatullien poistamista. Kysymys oli
pitkin 1920-lukua ollut yksi RKP:n sisäisen fraktionmuodostuksen
syistä. Uusi hallitus oli J.E.Sunilan johtama muutamilla
ammattiministereillä terästetty maalaisliittolainen
vähemmistöhallitus, joka sitten kaatui hieman vahingossa
sosiaalidemokraattien välikysymykseen, tosiasiallisena syynä oli
kielikysymykseen keitoutunut porvarillisten puolueiden
yhteistyönkyvyn puute.
Edistyspuolueeseen
kuuluvan Oskari Mantereen kapeaharteinen vähemmistöhallitus taas
kaatui virkamiespalkkoihin; reaalipalkat olivat alentuneet
tuntuvasti, mutta varsinkin maalaisliitto ja myös
sosiaalidemokraatit vastustivat korotuksia. Seuranneissa
hajoitusvaaleissa maalaisliitto pääsi 60 paikallaan
ennätyksensäänsä, ja myös kommunistit voittivat muutaman paikan
– molemmat hyötyivät ”herravastaisuudestaan”. 1920-luvun
viimeisen (vähemmistö) hallituksen muodosti Kyösti Kallio. Tämän
hallituksen ongelmaksi nousi Lapuan liike.
Sisäpolitiikan
perusongelmana 1920-luvun Suomessa oli se, ettei ollut toimivaa
enemmistöä, jonka yksimielisyys olisi ollut saavutettavissa
riittävän konkreettisella ja yksityiskohtaisella tasolla. Vain
Rafael Erischin hallitus 1920-1923 ja Lauri Ingmanin hallituksen
ensimmäinen versio 1924 nojasivat eduskunnan enemmistöön, eivätkä
enkään kovin tuntuvasti. Monet seikat estivät laajojen
enemmistöjen muodostamisen. Ensimmäinen oli poliittinen perusjaksi:
sosiaalidemokraattien ottaminen hallituksen heille hyväksyttävin
ehdoin ei oikein ollut muille ajateltavissa. Vasemmistola oli
kuitenkin yhteensä noin 80 paikkaa eduskunnassa, ja lopuista 120
paikasta oli enemmistön löydyttävä.
Ensin porvarillisia
puolueita jakoi kahtia hallitusmuotokysymys ja siihen liittynyt
ulkopoliittinen suuntautuminen, ja kun se oli pääosin unohdettu,
oli yhä jäljellä oikeistolaisuuden ja liberaalisuuden akselilta
nousevia detaljikysymyksiä. Silti jäi myös periaatetasolla elmään
keskustan oikeistoa kohtaan tuntema epäluulo, jonka mukaan ainakaan
osa oikeistoa ei oikeastaaan hyväksynyt tasavallan poliittista
järjestelmää – ja vastaavasti oikealla käsitys, että keskusta
oli liian pehmeä vasemalle. Yksi ongelma oli maalaisliiton kasvu:
puolue oli monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä tavallaan
radikaali, ja yhteistyötä edistyksen ja kokoomuksen kaltaisten
”kaupunkilaispuolueiden” kanssa hiersi maalaisliitossa herkästi
esiin noussut herrakauna, joka sai kirkkaimmat voittonsa
virkamiespalkkojen lisäksi kielikysymyksessä. Maalaisliitto oli
paitsi muita puolueita säästäväisempi myös puolueista
aitosuomalaisin. Laajemmalle yhteistyölle ruotsalaisen
kansanpuolueen kanssa oli molemminpuolisia esteitä, ja toisten
suomenkielisten porvaripuolueiden kielipolitiikka saattoi näyttää
lepsuttelulta.
Suomen historian
pikkujättiläinen ISBN 951-0-4253-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti