keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Edvard Gylling asiakirjojen valossa



Johdanto: Palaan vielä itsenäisyyden alkuajan tapahtumiin, koska itsenäisyyspäivän puheeni on herättänyt huomiota sen takia, että siinä mainittiin Lenin ja Stalinin nimi. Olen sitä mieltä, että Suomen historian kirjoitusta on muokattu voittajien mukaan. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Tässä itsenäisyyspäivän puheeni

Haluan tuodan toisenlaisen totuuden esille vielä selkeämmin. Siksi palaan näihin tapahtumiin useamman kirjan tietojen perusteella.

Vuoden 1917 maaliskuun vallankumous Venäjällä synnytti ensin alussa toivoa Suomen työväestön piirissä, mutta valtalain käsittelyssä kesällä kävinkin ilmi, että Väliaikainen Hallitus seisoi porvariston eikä työväestön takana. Tapa, millä uudistuspolitiikkaa ja itsenäisyysasiaa ajettiin ei antanut syytä iloitsemiseen.

Kerenskin matka Suomeen Venäjän oikeusministerinä maaliskuun lopussa 1917 antoi Suomen sosiaalidemokraateille syyn itsenäisyyttä koskevan kirjelmän laatimiseen ja sen esittämiseen. Gylling sai tämän tehtävän suoritettavakseen yhdessä Wiikin ja Kuusisen kanssa. Sieltä tulikin vastaus, mutta se oli kielteinen. Kesällä Väliaikaiseen Hallitukseen kuuluvat puolueet päättivät nyt kannattaa Suomen täydellistä sisäistä itsenäisyyttä. Uusien valtiopäivin kokoonnuttua syksyllä sosiaalidemokraatit esiintyivät esitaistelijoina niissä keskusteluissa, jotka sitten johtivat itsenäisyyteen.

Tämän lisäksi tsarismin kukistuminen aiheutti elintarvikepulan kärjistymisen, sillä kauppasuhteissa Venäjän kanssa syntyi odottamatonta sekasortoa eikä ollut helppoa löytää keinoja sen lieventämiseksi. Yrjö Simolan mukaan elintarvikekurjuus oli suurin syy silloiseen kuohuntaan Suomessa. Syksyllä vuonna 1917 pidetyssä Suomen Ammattijärjestön kokouksessa vallan ottamista koskevassa väittelyssä eräs osanottaja ilmoitti nälkäasian pakottavan työläiset taisteluun ja mustan kuoleman olevan edessä joka tapauksessa. Elintarvikepula oli ehdottomasti tärekin sysäys vallankumoukseen johtavalla tiellä, mutta muitakin syitä oli vuonna 1918 surullisiin tapahtumiin.

Oskari Tokoin järkähtämätön mielipidet Suomen Ammattijärjestön entisenä puheenjohtajana oli, että kaikkien myöhempien onnettomuuksien perussyy oli löydettävissä Suomen eduskunnan hajoituksesta vuonna 1917. Paikkojen menetys lokakuun vaaleissa pani Otto Wille Kuusisen varottamaan puhemiesneuvoston jäseniä siitä, että joukot mahdollisesti pian ryhtyisivät toimimaan omin päin ottamatta huomioon keskusjärejstöjen ohejita tai määräyksiä. Venäjällä tapahtuneen marraskuun vallankumouksen jälkeen ei köyhälistön keskuudessa ollut ihan viera ajatus, että nyt lopultakin voidaankäydä tilintekoon omistavan luokan kanssa.

Epäluulo ja viha nousivat pinnalle suurlakn aikana, ja seuraukset olivat pitkäjännitteisiä. Sosiaalidemokraattisen puolueen parlamentaarinen siipi, johon kuului siihen aikaan sekä Edvard Gylling ettiä Kuusinen, sai kovan tyän tuloksena vallankumoukselliset ainekset taipumaan lakon lopettamiseen. Lakko oli jo kuitenkin aiheuttanut korvaamatonta vahinkoa koko Suomen kansalle, sillä yhteistyö sosiaalidemokraattisen puolueen johtan kanssa ei lakon aikaisten tapahtumien taki enää kiinnostanut maltillista porvaristoa. Monet työläiset vaativat yhä vallankumouksen jatkamista aina vallan ottamiseen asti eikä tilanne vuoden vaihteessa näyttänyt lupaavalta.

P.E.Svinhufvudin hallitus katsoikin tarpeelliseksi pyytää eduskunnalta oikeutta ryhtyä niihin toimenpiteisiin, jotka se katsoi tarpeelliseksi lujan järjestysvallan luomiseksi maahan, sillä tihutyöt ja rauhattomuus olivat jokapäiväistä. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen tapahtunut patteirtyön lopettaminen jätti noin 40 000 ammattitaidotonta miestä ilman työtä, ja tämä sangen kehittymättömiin kansankerroksiin kuulunut työläisjoukko oli selvästi vaarallisinta kuohunta-aineista yhteiskunnassa, ja heidän mielialansa oli hyvin kumouksellinen. Huliganismi onkin usein hyvällä syyllä pantu heidän tiliinsä.

Tokoi huomautti joulukuun alussa Ammattijärjestän jäsenyyden kasvaneen kolminkertaiseksi vuonna 1917 ja suurimman kasvun tapahtuneen sekätyöläisten ja metallityäntekijöiden liittoissa. Hänen mielestään ainakin puolet heistä oli kuitenkin tietämättömiä periaatteista. Suuirn osa oli tullut virran mukana, eli Tokoin sanojen mukaan ”vallankumouksellisen hyökylaineen harjalla ratsastaen ammatillisiin järjestöihin sisälle...” Ei siis ihme, että suurlakon aikana Suomen Ammattijärjstöjen uskottiin olevan vallakumouksen puoltajien pesä, ja varmasti onkin perää siinä väitteessä, että monet tiesivät enemmän aseista kuin puolueohjelmasta.

Suomessa olevan venäläisen sotaväen aiheuttamat levottomuudet olivat toinen syy siihen, että Svinhfvudin hallitus pyysi edellä mainittuja oikeuksia. Työväen johtama miliisi ei tyydyttänyt hallitusta järjestysvoiman eikä porvaristo luottanut tyäväeön lokakuussa muodostamaan järjestys- eli punakaartiin, jonka perustamista Gyllingin oli vastustanut, ja siksi oikeisto ehdotti suojeluskunnan kehittämistä kansalliseksi armeijaksi. Hallituksen suunnitelma oli sosiaalidemokraattien mielestä tähdätty ”luokkasotajoukon” perustamiseen. Gyllingin varoittikin eduskunnassa, että ehdotuksen hyväksyminen johtaisi kansalaissotaan. Siitä huolimatta eduskunta hyväksyi tammikuun 12. päivänä lujan järjestysvallan luomisen, eikä silloisen puoluetoimikunnan jäsenen ja kansanedustajan Yrjö Simolan mukaan mikään enää olisi voinut estää yhteentörmäystä.

Vuoden vaihteessa punakaartin edustajat olivat puoluetoimikunnan ja puoluekokouksen päätöksen mukaan kokoontuneet Tampereelle ratkaistakseen voimasuhteita koskevia kysymyksiä. Sovittiin, että päätösvalta punkaartien asioissa pysyisi puolujohdon käsissä, mutta Helsingin edustajat kieltäytyiväät myöhemmin käytännössö noudattamasta tätä päätöstä. Puolustaessaa puolueen kantaa eräässä kokouksessa Helsingissä Sirola huudettiin alas, ja tässä vaiheessa hänen mielestään tilanne olikin jo niin vakava, että ”Suomen työväenliikkeen aluksen murskautumista kalliota vasten” ei voitu välttää. Tammikuun 19. päivän tapahtui ensimmäinen vakavaluontoinen yhteentörmäys punakaartin ja suojeluskunnan välillä Viipurissa, Saman päivänä avattiin puolueneuvoston kokous.

Tässä kokouksessa Kuusinen ilmoitti taistelun alkaneen ja vaati vallankumouksellisen toimeenpanevan komitean asettamista puoluetoimikkunnan rinnalle, jotta estettäisiin jyrkimpien aineksien lähtö liikkeelle omin päin. Kuusisen puheenvuoren jälkeen Gyllin ilmoitti voimakkaan vastalauseensa, ja tämän vastuksen torjumiseksi Kuusinen syytti Gyllingiä siitä, ettei Gylling ollut joutunut tarpeeksi läheisiin tekemiseen vallankomousliikkeen kanssa. Laajenennettu puoluetoimikunta jakautui kuitenkin seuraavana päivänä kahteen osaan: Eero Haapalaisen johtamaan toimeenpanevaan komiteaan ja Kullervo Mannerin johtamaan yleiseen komiteaan kuten Kuusinen oli alussa ehdottanut. Tammikuun 25. päivän puoluetoimikunta päätti sitten Gyllingin ja K.H.Wiikin äänin vastaan ottaa vallan työväen käsiin. Päätös aseisiin tarttumisesta niin valkoisten kuin punaistenkin puolella tehtiin siis samana päivänä, ja edessä oli sota.

Suomen itsenäisyysjulistus

Valkoisen armeijan voitonparaatit 1918

Verinen veljessota

Punakaartin läntinen armeija antautuu

Sisällissodan traumat

Voiko sisällissota toistua?


Lähdeaineisto: John H.Hodgson Edvard Gyling ja Otto Wille Kuusinen asiakirjojoen valossa 1918-1920 ISBN 951-30-2862-3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti