Ryssää ja ruotsalaisuutta vastaan

Otto Ville Kuusinen

Suomalainen ylioppilasnuoriso osallistui aktiivisesti heimotyöhön. Kun Aunuksen retki ja Itä-Karjalan valloitusretket olivat epäonnistuneet, ryhdyttiin heimoaatteelle luomaan laajempaa pohjaa. Ajatus Akateemisen Karjala-Seuran eli AKS:n perustamisesta virisi alun perin tarpeesta auttaa Suomeen paenneita tuhansia itäkarjalaisia, mutta se kasvoi nopeasi laajaksi ideologiseksi ohjelmaksi. Virallisesi vuoden 1922 lpulla perustettu AKS tähtäsi voimakkaan ja suurista päämääristä tietoisen iskujoukon muodostamiseen ajamaan suomenheimoisten kansojen yhteyden, suomalaisuuden ja Suur-Suomen asiaa. Seuran ideologinen lähtökohta oli romanttisen kansallisuusfilosofian mukainen käsitys: jokaisella kansakunnalla oli oma tehtävänsä, jonka se saattoi suorittaa vain yhtenäisenä. Siksi Suomi oli saatava sekä kielellisesti että kansallisesti yhtenäiseksi.

Seuraa hallitsi ankara ryssäviha, sillä venäliset, niin valkoiset kuin bolsevikit, nähtiin suurimmaksi esteeksi seuran tavoitteiden toteutumiselle. Itseään Vihan veljiksi kutsunut seuran ydinjoukko korosti, että yhtä syvästi kuin isänmaata rakastava, oli ryssää vihaava.

Kun itärajan takana asuvien suomensukuisten heimojen asian ajaminen ei ollut mahdollista, seura suuntasi huomionsa kotimaahan. Se oli aitosuomalaisen liikkeen keskeisiä voimia ja vaati ruotsinkielisten erityisoikeuksien purkamista. Erityisen näkyvästi seura toimi Helsingin yliopiston suomalaistamiseksi.

Kansallisen eheytyksen nimissä AKS oli valmis lievittämään yhteiskuntaluokkien välisiä vastakohtaisuuksia ja poistamaan sosiaalisia epäkohtia. Seuran tavoitteena oli mahdollisimman vahva isänmaa, joten sosiaalidemokraatit oli välttämättä saatava yhteiseen rintamaan.

AKS saavutti nopeasti johtavan aseman ylioppilasmaailmassa. Se oli suljettu järjestö, jonka valajäseneksi saattoi päästä vain kahden vanhan jäsenen suosituksesta. Seuraan kuului sen varsinaisen toiminnan aikana noin 3100 valajäsenta. Uusien jäsenten oli vannottava valalla uskollisuutta isänmaalle ja luvattava työskennellä suuren Suomen puolesta. Lujan uskon lisäksi seura edellytti jäseniltään vahvaa puolustustahtoa ja -kykyä.

AKS ajoi päämääriään näyttävästi; mielenosoitusten ja vihellyskonserttien ohella mieltä osoitettiin tärvelemällä ortodoksisia kirkkorakennuksia ja Venäjän vallan aikaisia symboleja sekä tervaamalla ruotsinkielisiä kylttejä. 1920-luvun kuluessa seura radikalisoitui. Tiukka kielipoliittinen linja karkotti seruasta maltillisempia aineksia, mutta sekään ei riittänyt seuran radikaaleille, mm. Urho Kekkosell, Lauri Aholle ja Martti Haaviolle, jotka erosivat seurasta vuonna 1932 liian lievän aitosuomalaisuuden vuoksi.

Vuoden 1932 aikana AKS:aa hajoitti myös Mäntsälän kapina, sillä seuran enemmistön asettuminen tukemaan kapinallisia johti kansanvaltaisen opposition eroon seurasta. Seuran jäsenmäärä kasvoi kaikesta huolimatta voimakkaasti seuraavien vuosien aikana. 1030-luvulla AKS oli ykksi Isänmaallisen Kansanliikkeen, IKL:n, taustavoimista, ja se jatkoi taisteluaan aitosuomalaisen kieliohjelman hyvääksi. Vasta maailmanpoliittisen tilanteen kiristyminen pakotti seuran luopumaan ideologisista haavekuvistaan ja kiinnittämään päähuomionsa maan puolustuskyvyn lisäämiseen. Seura käynnisti mm. Karjalan kannaksen vapaaehtoiset linnoitustyöt vuonna 1939. Seuran tyä maanpuolustustahdon hyväksi kantoi hedelmää toisen maailmansodan aikana, seuran kasvattamat reservinupseerit kuuluivat Seuran upseeriston parhaimmistoon. AKS kuuluu niihin järjestöihin, jotka lakkautettiin syksyllä 1944 Neuvostoliiton vaatimuksesta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan syntyi uusia kansallisvaltioita, jotka alkoivat korostamaan merkitystään ja oikeutustaan omalla erikoisluonteellaan. Myös Suomessa nationalismi väritti 1920- ja 1930-lukua. Suomen ruotsinkieliset eivät olleet tyytyväisiä hallitusmuodon heille antamaan suojaan. He katsoivat, eteivät he ole vain kieliryhmä, vaan oma kansansa tai kansallisuutensa. He halusivat hallinnollista ja kulttuurista autonomiaa maan ruotsalaisalueille ja kielilainsäädännön rajumpaa uudistamista.

Hallitus torjui esitykset ruotsinkielisten itsehallintoalueiden perustamisesta, mutta lainsäädännössä se tuli ruotsalaisia vastaan. Vuonna 1921 hyväksytyt kielilait vastasivat paremmin ruotsalaisen väestän etuja. Maltilliset ruotsinkieliset olivat lakiin tyytyväisiä, mutta jyrkempi suunta piti sitä vieläkin puolitiehen jääneenä. Nyt aoite kielikiistassa siirtyi kuitenkin suomenkielisille. Suomalaisuusliikkeen jyrkimmät kannattajat ryhmittyivät aitosuomalaiseksi liikkeeksi, jonka mielestä ruotsinkieliset olivat saaneet etuoikeuksia liikaakin.

Aitosuomalaisuuden mukaan kansallisuuden olemus ilmeni erityisesti kielessä. Kansa oli yhtenäinen ja voimakas vain, jos yksi ja sama kieli yhdisti sen jäsenet. Siksi ruotsista oli tehtävä vähemmistön kieli, joka oikeudet määräytyisivät ruotsinkielisen väestöryhmän koon mukaan.

Puolueista maalaisliitto asettui jyrkimmin aitosuomalaisuuden kannalle, kokoomus ja edistyspuolue olivat pidättyväisiä, ja SDP:lle kielikysymys oli ”kuudennen luokan kysymys”. Voimakkaimmiin aitosuomalaisuutta ajoivat eräät kansalaisjärjestöt, mm. Suomalaisuuden liitto ja Akateeminen Karjala-Seura, AKS, joiden tavoitteena oli murtaa ruotsinkielisten suhteellinen ylivalta ennen kaikkea sivistys- ja talouselämässä.

Suomen työväenliike oli kansalaisodan jälkeen tienhaarassa: sen oli päätettävä, toimiako yhteiskunnan sisällä parlamentaarisen järjestelmän puitteissa vai jatkaako sen ulkopuolella vallankumoukselisena liikkeena. Kun kummallakin suunnalla oli kannattajansa, vanha työväenliike jakaantui.

Suomesta Venäjälle paennut punaisten johto perusti kesällä 1918 Moskovassa Suomen Kommunistisen puolueen (SKP), joka omaksui marxilaisen vallankumouksellisen linjan. Se kehotti suomalaisia kommunisteja aloittamaan vallankumousta valmistelevan maanalaisen toiminnan ja lähetti vuonna 1919 O.V. Kuusisen ja J.Lehtosaaren Suomeen johtamaan työtä.

SDP:n tominta elpyi nopeasti kansalaissodan päätyttyä. Vuoden 1919 eduskuntavaalien jälkeen puolue oli jälleen Suomen suurin puolue. Sen johtoon nousivat kapinasta sivulla olleet henkilöt, jotka viitoittivat Väinä Tannerin johdolla puolueen linjaksi parlamentaarisen ja kansallisen sosiaalidemokratian.

SDP:n sisälle muodostunut, pääasiassa vasemmistososialisteista ja kommunisteista koostunut oppositio vaati radikaalimpaa politiikkaa. Ratkaiseva rajankäynti puolueen linjasta käytiin joulukuun 1919 puoluskokouksessa, jossa parlamentaarisen linjan edustajat voittivat radikaalit selvin numeroin.

Myös Kuusinen huomasi, ettei Suomen työväki ollut valmis aseelliseen vallankumoukseen. Hän ryhtyi J.H:Lumivuokon kanssa johdattamaan kommunistista liikettä parlamentaariselle tielle. Kun SDP:n valtaus epäonnistui, kommunistit perustivat kesäkuussa 1920 Suomen sosialistisen työväenpuolueen SSTP:n. Puolueen ohjelma oli kommunistinen, mutta se saattoi aloittaa toimintansa, koska se ei liittynyt Moskovan johtamaan vallankumoukselliseen kommunistiseen internationaaliin, Komintermiin.

SSTP:n perustaminen kiristi taistelua Suomen työväenliikkeen pääsuunnasta. Puolue veti puoleensa SDP:n vasemmistoa, ja sihen liittyi sosiaalidemokraattisia lehtiä ja järjestöjä, mm. Suomen Ammattijärjestö. SSTP:n yllä oli alituinen lakkautusuhka, mutta puolue ei pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Se pyrki SKP:n ohjeiden mukaisesti jäytämään porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän perusteita, ja Itä-Karjalan kriisin aikana se piti näkyvästi Neuvosto-Venäjän puolta. Osin SSTP:n tiliin luettiin Savukoskella helmikuussa 1922 puhjennut läskikapina, jonka SKP oli todennäköisesti järjestänyt kostoksi suomalaisten osallistumiselle Itä-Karjalan kansannousuun.

SSTP:n toiminta johti vastaiskuun. Kyösti Kallion hallitus aloitti tiukat toimet kommunismin tukahduttamiseksi. Toukokuussa 1923 SSTP ymmärsi päiviensä olevan luetut, minkä vuoksi se perusti toimintansa jatkuvuuden turvaamiseksi Suomen työväenpuolueen STP:n. Paidanvaihto ei onnistunut. Elokuussa 1923 STP:n johtomiehet ja kansanedustajat pidätettiin, sen kirjapainot takavarikoitiin ja lehtien ilmestyminen estettiin. Hovioikeus ja korkein oikeus julistivat STP:n lakkautetuksi, ja 189 syytettyä tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Tämän jälkeen kommunistinen liike toimi Suomessa maanalaisena. Se käytti vaikutuskanavanaan ammattiyhdistysliikettä ja kykeni organisoimaan 1920-luvun lopulla useita selvästi poliittisia lakkoja.

Otto Ville Kuusinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Otto_Wille_Kuusinen

Vuosi 1923

http://fi.wikipedia.org/wiki/1923

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X