Kuinka kukaan presidentti
tulee neljää vuotta toimeen saman hallituksen kanssa tai
päinvastoin; kuinka joku pääministeri kestää niin pitkään
yhden ja saman presidentin kelkassa. Suomessa se on ollut mahdollista
kerran. Presidenttinä oli silloin jouhevuudestaaan tunnettu
P.E.Svinhufvud ja pääministerinä professori T.M. Kivimäki,
molemmat juristeja ja kohtuullisen huumorintajuisia miehiä.
Heidän yhteistyönsä
alkoi vaikeana aikana, Mäntäslän jälkimainingeissa. Kivimäki oli
edellisen hallituksen oikeusminsternä vihoittanut monen lapualaisen
mielen, eikä hänen tulemistaan pääministeriksi nähty oikealla
lainkaan hyvänä asiana.
Svinhufvudin ja Kivimäen
väliin pyrittiin iskemään kiilaa huhukampanjoilla jo kesällä
1932. Juttua oikeusministeri Kivimäen juonittelusta syötettiin
presidentille muun muassa hänen poikansa Einon välityksellä, mutta
heikolla menestyksellä. Kesäkuun 11. pnä 1932 isä vastasi
pojalleen:
”Mitä hallituksen
jäseniin tulee, luulen kyllä pysyväni asiain ja miesten tasalla.
Huhua Kivimäestä kuulin myös toiselta taholta, mutta ensii liioin
usko. Minä saan toiselta puolen (ministereiltä) kuulla myös niin
paljon huhuja ”oikeustolaisista” ja ”suojeluskuntamiehistä”,
että osaan jotenkin arvostella huhujen arvoa. Ne juontavat usein
alkunsa jostakin ehkäpä sangen viattomasta puheesta, joita sitten
suurennellaan ja josta vedetään aivan väärät johtopäätökset.”
Millaisia huhuja Kivimäen
hallituksen ympärillä liikkui, siitä antoi näytteen
lähestystöneuvos Teo Snellman hänen ja Tukholman lähettiläämme
Rafael Erichin skimaa koskevassa raportissaan (Erich, Maydell ja
Tukholman selkkaus). Talvella 1933-34, väitti IKL:ää lähellä
ollut Snellmaan, ”Helsingistä Tukholmaan saapuvat matkustajat uhä
useammin kertoivat, että Suomessa on odotettavissa samansuuntainen
kehitys kuin Virossa”, eli että äärimmäinen oikeisto pannaan
täälläkin seinää vasten.
Väitetään hallituksen
olevan ryhtymässä toimiin valtansa vakiinnuttamiseksi, ”josta
olisi seurauksena mm. IKL:n hajottaminen ja sen johtomiestan
vangitseminen”. Väitettiinpä sitäkin, että Kivimäki aikoo
ottaa ”koko vallan käsiinsä”.
Tämäntapaiset ja muut
Mäntsälän miesten liikkeellelaskemat huhut eivät siis
järkyttäneet presidentin mielenrauhaa. Svihufvud kirjoitti
pojalleen Einolle, etteivät myöskään mahdolliset puheet hänen
seuraajastaan ole yllättäviä, onhan hän jo vanha mies: ”Mitä
ihmeellistä esim. siinä olisi, jos Kivimäki olisi omiensa kesken
lausunut, että heidän pitää asettaa Cajander
presidenttiehdokkaaksi, jos minä syystä tai toisestä joutuisin
pois. Minä olen jo siksi vanjha, että minä päivänä jhyvänsä
voin kuolla.”
Presidentin loppusanoista
heijastuu pitkäaikaisen ammattitoveruuden luoma luottamus Kimimäkeä
kohtaan, mutta myäs aito svinhufvudilainen laistelutahto: ”Mutta
että hän (Kivimäki) suunnittelisi ikävyyksien kautta minua
väsyttävän, sitä minä uskon. Enkä minä olekaan niin
väsytettävissä; kyllä kestän niin kauan kuin vain terveyttä
piisaa.”
Presidentin
valtaoikeuksien kuuluvan ulkopolitiikan johtamisesta Svinhufvud piti
tarkkaa huolta koko hallituskautensa ajan. Ulkominsterinään hänellä
oli luotettu mies Antti Hackzell. Hänen aikanaan presidentin ei
tarvinnut usein puuttua asioiden kulkuun. Mutta kun Hackzellin
seuraajaksi tuli tätä armaattomampi Rudolf Holsti, Svihufvud saneli
ohjeet, joiden mukaan suhteita tärkeimpään ilmansuuntaamme itään
oli edelleenkin hoidettava. ”Venäjä-politiikassa on huomattava,
ettemme suinkaan voin rakentaa suhteita uhraamalla vähääkään
ulkopoliittisesta itsenäisyydestämme.” Kaikista toimenpiteistä,
jotka olivat ristiriidassa ohjeiden kanssa, ulkoministerin tuli
neuvotella presidentin kanssa.
Ulkoministerin asema ei
ollut helppo vallankaan Kivimäen hallituksen alkuaikoina. Suomen ja
Neuvostoliiton kireät suhteet nostivat ulkoministerin verenpainetta
joka kerran kuin neuvostolähettiläs kävi ulkoministeriössä, ja
oli aikoja jolloin hänet nähtiin siellä sangen usein.
Pääministeri Kivimäki
ei ollut ihastunut Suur-Suomi-haaveiluun, joka hänen
hallituskaudellaan sai erilaisia muotoja ja haittasi ulkopolitiikan
hoitamista. AKS:n jäsenen Matti Kuusen kirjoittama ”Runon ja
raudan kirja”, joka ilmestyi keväällä 1935 ja sisälsi sekä
suuria näkyjä että olevien olojen karmeaa pilkkaa, sai
pääministerin varsin ärtyneeksi. Hän lausui kesäpuhekietueellaan
näytteitä Kuusen runoista osoittaakseen, ”millaista nuoriso ei
saa olla”.
Kun Saksan lähettilään
korvin marraskuussa 1936 tuli tieto silloisen ulkoministerin Holstin
suunnitelmasta Moskovan-matkasta, Saksan lähettiläs kiirehti
ulkoministerein ja sitten presidentin luo kysymään: mistä matka
johtuu? Mihin sillä pyritään? Presidentti Svinhufvud puolestaan
rauhoitti v. Blucheirä sanomalla, että Holstin matkalla ei ole
mainittavaa merkitystä. ”Se on muodollisuus eikä muuta Suomen
ulkopolitiika suuntausta.”
Evästäessään Moskovaan
lähtevää ulkoministeriä presidentti Svinhufvud halusi, että
venäläisille erityisesti tähdennetään, mistä maiden välinen
jännitys johtuu. Perimmäisenä syynä on se, että Neuvostoliitto
ei ole pitänyt, mitä se Tarton rauhansopimuksessa lupasi
Itä-Karjalan ja Inkerin osalta.
Lähdeaineisto: Sakari
Virkkunen Svinhufvud – Kansallinen presidentti ISBN 951-1-06531-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti