Suomalaisilla ei ole
koskaan niin kiirettä – ei edes talvisodan suojajoukkotaisteluissa
– etteikä saunaa olisi ehtinyt lämmittää, kun sellainen osui
kohdalle.
Jo ensimmäiset
taistelupäivät osoittivat, ettei suomalaisten painajaisuni syvällä
oleviin tavoitteisiin ryntäävistä vihollisen panssaroiduista ja
moottorisoiduista joukoista vastannut todellisuutta. Venäläiset
etenivät varovasti ja kankeasti. Passiivinen hitaus leimasi heidän
toimintaansa, eikä ollut puhettakaan mistään häikäilemättömästä
takaa-ajosta. Vihollinen ei osannut hyötyä ylivoimastaan, vaan
kosketus suomalaisiin katkesi tavan takaa, mikäli nämä
irtaantuivat asemistaan.
Eräässä asiassa
suomalaiset sen sijaan erehtyivät. Venäläisten oli uskottu
karttavan metsäalueita, Tapahtui kuitenkin päinvastoin, ja
vihollisen 43 Divisioona tunkeutui jo ensimmäisenä taistelupäivänä
Keski-Kannaksella Korpikylän- Vehmaisten alueeella Muolaan ja
Lipolan ryhmien väliseen saumaan. Vaikka varovaiset venäläiset
eivät käyttäneetkään tilannetta juuri hyväksi, molempien
ryhmien asema kävi tukalaksi sivustauhkien vuoksi. Joulukuun 1.
päivänä suomalaiset vetäytyivät pohjoisemmaksi, joskin
ratkaisuun vaikuttivat myös vastustajan hyökkäykset varsinaista
rintamaa vastaan. Mitään repeämää ei suomalaisten ryhmitykseen
päässyt kuitenkaan syntymään,sillä suojajoukkoja vahvennettiin
muutamalla pääaseman pataljoonalla ja patterilla.
Sota oli huhujen luvattua
aikaa, ja varsinkin taisteluiden alkuvaiheessa kokemattomat miehet
ovat altiita huhuille. Joulukuun 2. päivänä väärät tiedot
pääsivät yllättämän suomalaisten johdon kaksikin kertaa. Kun
Suomenlahden rannalla Puumalassa teurastettiin illan suussa eräitä
jälkeen jääneitä lehmiä, luuli paikalle sattunut partio
venäläisten olevan jo paikalla ja antoi hälytyksen vihollisen
maihinnoususta syvällä puolustajien selustassa. Samaan aikaan
kerrottiin Keski-Kannakselle venäläisten tunkeutuneen jo Jaarilaan
ja Sormulaan saakka, siis aivan Mannerheim-linjan tuntumaan. Tieto
vaikutti uskottavalta, sillä juuri tässä suunnassa oli ollut
Muolaan ja Lipolan ryhmien välinen aukko. II Armeijakunnan
komentaja, kenraaliluutnantti Ögqvist otti yhteyden kenraali
Östermaniin, ja puolen tunnin sisällä saivat sekä Uudenkirkon
että Raudun ryhmä käskyn luopua viivytysasemastaan.
Huhujen perättömyydestä
saatiin varmuus jo samana iltana, mutta vetäytymiskäskyjen
peruuttaminen osoittautui myöhäiseksi. Etenkin menestykselliseksi
puolustautuneen Raudun ryhmän kohdalla asemista luopuminen oli ennen
aikaista, mutta Uudenkirkon ryhmän osalta olisi todellinenkin
tilanne pakottanut suomalaiset pian väistymään. Sinänsä
edullinen asema Vammeljoella Suomenlahden rannalla oli näet joutunut
vakavan sivustauhkan alaiseksi, kun naapurina ollut Muolaan ryhmä
oli luopunut Kivennavan alueesta.
Monia sotia nähnyt
Mannerheim oli kuitenkin tyytymätön jatkuvaan vetäytymiseen. 2.12
illalla hän soitti Östermanillee ja vaati Vammelsuun aseman
takaisinvaltausta sekä Uuudenkirkon ryhmän vahventamista yhdellä
pääaseman rykmentillä. Kun Osterman sanoi, ettei hän halunnut
vaarantaa pääseman puolustusta, marsalkka vastasi, että jokainen
linja on pääpuolustuslinja. Kun Österman välitti käskin
eteenpäin Öhqvistille, jälkimmäinen kieltäytyi kategoisesti
täyttämästä käskyä ja sanoi ottavansa vastuun itselleen. Asiaan
ei palattu myöhemmin.
Kannaksen
puolustusuunnitelmiin syvällisesti perehtynyt ja luonteeltaan
aktiivinen Öhqvist oli kuitenkin vastahyökkäyksen kannalla. Jos
hänen tahtoaan olisi noudatettu, Östermanin reservikseen muodostama
1. Divisioona olis ennatetty lähettämään monta kertaa mukaan
suojajoukkotaisteluihin. Kannaksen Ameijan komentaja piti kuitenkin
menestysmahdollisuuksia olemattomian ja muistelmissaan tunnustaa,
että eräs 1. Divisioonan perustaminen oli ollut juuri se, ettei
Öhqvist olisi voinut käyttää sen prikaateja vastahyökkäyksiin.
II Armeijakunnan komentaja ajatus jäi näin olleen toteutumatta.
Vetäytymisen jatkuessa
Mannerheimin tyytymättömyys lisääntyi. Joulukuun 4. päivänä
hän pistäytyi henkilökohtaisesti Kannaksen Armeijan esikunnassa
Imatralla tähdentämässä aktiivisen toiminnan merkitystä
suoja-alueella. Österman ja varsinkin Öhqvist, jokan Mannerheim
ilmeisesti luuli johtavan suojajoukkotaistelua, saivat ankarat
moitteet vastarinnan laimeudesta, jossa kenraalit ja everstit
istuivatt hänen mukaans ”kalman kalpeina, valvoneina ja kylmä
hiki otsalla helmeillen”.
Ylimmän johdon
näkökulmasta katsottuna tilanne oli kuitenkin niin synkkä, että
kuka tahansa olisi ollut äerä Mannerheimin asemassa toimiessaan.
Suojataisteluita tai niihin verrattavia taisteluita käytiin näet
muuallakin itärajalla kuin Kannaksella, ja kaikkialöa kehitys kulki
yhtä synkkään suuntaan. Luettelonomainenkin katsaus tapahtumiin
riittää antamaan käsityksen siitä, että Suomen puolustusvoimat
olivat joulukuun alussa 1939 todellisissa vaikeuksissa.
Lähdeaineisto Suomi
sodassa ISBN 951-9078-94-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti