Mottisota alkaa Laatokan Karjalassa

Laatokan koillispuolen taisteluissa tuhottua viholliskolonnaa.

IV Armeijakunnan esikunta päättää keskeyttää 6. tammikuuta alkaneen suuren vastahyökkäyksen. Hyökkäyksen toisessa vaiheessa ovat suomalaiset saavuttanee Laatokan rannikolla Pitkärannan taajaman pohjoisrannan. Etenemiseen valtakunnan rajalle suomalaisten voimat eivät enää riitä.

Suomalaisten on nyt ryhdyttävä tuhoamaan useisiin motteihin saarrettuja vihollisjoukkoja. Vastahyökkäyksen toisella vaiheella on saatu aikaan syvä saartorengas Kitilän suurmotin ympärille.

Suurten mottien syntyminen ei ole suomalisten kannalta edullista: mottien nopeaan tuhoamiseen tarvittaisiin enemmän tykistöä ja raskaita kranaatinheittimiä. Neuvostoliittolaist kykenivätkin suomalaisten puuttellisen ilmatorjunnan takia huoltamaan saarrettuja joukkojaan ilmateitse. Suurista tappioista huolimatta Kitilän mottiin toimitetaan tarvikkeita myös Laatokan jäätä pitkin. Pienempien mottien avuksi neuvostojoukkojen johto pyrki lähettämään hiihtojoukkoja.

Pohjoisilla rintamilla käytetään hiihtopartioita runsaasti sekä tiedusteluun että vihollisen yhteyksien ja huollon häirintään. Sallan rintamallla toimi näissä tehtävissä mm. kaksi suomalaista suurhiihtäjää, maailmanmestari Pakke Niemi (Chamonix 1937) ja Olavi Alakulppi (Zakopane 1939). Alakulppi luo sittemin itselleen uran Yhdysvaltain armeijassa.

Siirtoväen huollon keskuksen johtajaksi nimitetään lakitieteen tohtori Urho Kekkonen.

18.1.1940 Suomalaiset hyökkäsivät Pitkärannassa ja onnistuivatkin valtaamaan kasarmin. Neuvostoliitto toi uusia joukkoja Laatokan Karjalaan motteihin jääneiden tueksi. Jäänmurtaja Tarmoa pommitettiin. Tarmo oli Kotkan satamassa korjattavana, kun Kotka joutui lentopommitusten kohteeksi. Tarmo sai kaksi osumaa keulaan, jossa sen miehistö oli juuri syömässä. 39 miehistön jäsentä sai surmansa ja 11 haavoittui. Laiva ei kuitenkaan saanut vuotoa.

19.1.1940 aikana käytiin kiivaita lentotaisteluita Kannaksella. Laatokalla puolestaan taisteltiin saaresta, joka oli tärkeä jään yli kulkevan venäläisten huoltoreitin katkaisemikseksi.

Kannaksen taivaalla, Keljan yläpuolella, taisteltiin kiivaasti. Kaksi suomalaishävittäjää lähti torjumaan vihollisen pommikoneita, joista yksi saatiin pudotettua. Muualla Kannaksella ammuttiin alas vielä kolme viholliskonetta.

Neuvostoliitto huolsi Kitilän suurmottia Laatokan jäätä pitkin, joten Suomi lähetti taisteluosastoja valtaan Koirinojanlahden suulla olevia saaria. Saarten hallinta mahdollistaisi motin sulkemisen myäs etelästä. Osastot ottivat haltuunsa Vuoratsun, Petäjäsaaren, Maiksimansaaren ja Putkisaaren. Maksimansaari menettiin kuitenkin heti uudestaan, mutta vallattiin jälleen parin päivän päästä. Taistelut olivat verisiä.

Ruotsin valtiopäivät väittleivät Suomen avusta. Valtiopäivien lähetekeskustelun avannut pääministeri Hansson kieltää Ruotsin hallituksen joutuneen liittoutuneiden painostuksen kohteeksi. Toisaalta hallitus pitää tiukasti kiinni Ruotsin puolueettomuudesta ja tahdosta säilyttää ystävälliset suhteet kaikkin sotaakäyviin valtioihin.

Tammikuun käännyttyä kohti loppuaan Kannaksella taisteltiin jälleen. Monet paikkakunnat joutuivat pommituksten kohteiksi, ja panssarilaivat siirrettiin Turun suojaksi. 20.1. 1940 venäläinen tykistö ja lentokoneet pommittivat Taipaletta neljä tuntia, Tykistötaktiikka oli erilainen kuin aiemmissa hyökkäsyvalmisteluissa. Sen sijaan, että ammunta olisi ollut summittaista massapommitusta, se johdettiin yhteen kohteeseen kerrallaan tarkasti. Tykkitulta johdettiin kiintopalloista ja tulenjohtolentokoneista. Näin keskityksiä pystyttiin suuntaamaan uudelleen ammuntojen aikana. Pommitusten lisäksi Neuvostoliiton panssarivaunut ja suorasuuntaustykt ampuivat linnotteita ja kaikkea liikkuvaa, jopa yksittäisia suomalaisia sotilaita.

Neljän tunnin ilasuojissa kyyritelyn jälkeen suomalaiset ottivat vastaan neuvostojalkaväen hyökkäyksen Kirvesmäessä. Suomen asemien pehmittäminen toi neuvostojoukoille tulosta eivätkä suomalaiset pystyneet kunnon vastarintaan ilman hajalle ammuttuja panssariesteitä ja konekiväärikorsuja. Neuvostoliiton jalkaväki murtautui asemiin 50 metrin syvyyteen noin 250 metrin leveydeltä.

Suomalaiset iskivät kuitenkin vastaan. Ensin vihollisen eteneminen pysäytettiin oikealla sivustalla, josta vastustajan haltuun menetetyt taisteluhaudat vyörytettiin takaisin itselle. Lähes samaan aikaan suomalaiset tekivät vastahyökkäysken myös vasemmalla sivustalla, jossa vyörytys onnistui niin ikään. Illalla asemat olivat jälleen omien hallussa. Taistelun aikana linjojen takana valmistetut hyökkäsyvaunuesteet vietiin paikoilleen tuhotuneiden tilalle. Venäläisiä kaatui noin 200.

Lahdessa taivaalla oli 37 viholliskonetta. Pommituksissa menehtyi viisi ja haavoittui 19 iihmistä. Lisäksi Lahden radioasema tuhoutui. Kun radiolähetykset loppuivat pommiosuman takia noin kahdeksi viikoksi, vihollinen käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi lähettää taajuudella omaa progandaohjelmaansa.

21.1.1940 kirjailija Hella Wuolijoen neuvottelut ovat lähteneet vilkkaasti käyntiin Neuvostoliiton Tukholman lähettilään Aleksandra Kollontain kanssa. Hella Wuolijoesta tuntuu, että hänet on otettu vastaan ystävänä. Myös Suomen Tukholmassa toimiva edustaja Eljas Erkko saa tietoja neuvottelusta. Neuvostohallitus tuntuu ensin suhtautuvan Wuolijoen tunnusteluihin pidättyvästi, vaikka kirjailija itse vaikuttaa optimistiselta. Kuitenkin Neuvostoliitto lähettää kaksi asiantuntijaa tutkimaan tilannetta. Toinen heistä on Boris Jartsev, joka siis edelleen hoitaa Suomena asioita Moskovassa. Toinen edustaja on Grauer-niminen mies.

Neuvostojoukkojen 8. Armeijan yhteishyökkäys alkaa samanaikaisesti Kollaanjoella, Aittojoellaja Ilomantsin suunnalla. Kollaanjoella alkaa voimakas tykistötuli klo 8.50. Koko valoisan ajan vihollinen hyökkää panssarivaunujen tukemana. Vaikka suomalaiset menettävät aamulla joitakin etuvartioasemia, vallataan ne iltaan mennessä takaisin ja neuvostojoukkojen yritykset torjutaan. Vihollinen menettää päivän aikana kuusi panssarivaunua ja noin 450 miestä.

Suomalaisia vastassa on yli kolminkertainen ylivoima, sillä vihollinen on tuonut Kollaanjoelle toisen divisioonan siellä olleen 56. D:n avuksi. Hyökkäystä torjumassa Kollaanjoella oli vain viisi pataljoonaa.

Aittojoella hyökkävän vihollisen 1 AK:n hyökkäykset onnistutaan torjumaan iltaan mennessä, mutta tilanne on edelleen uhkaava. Myös Ilomantsin suunnalla kykenee Osasto A pitämään asemansa.

Vihollisen hyökkäys aiheuttaa sen, että suomalaiset joutuvat luopumaan Kollaalle kaavaillusta vastahyökkäyksestä, jollaista suunniteltiin jo IV AK:n suuren vastahyökkäyksen aikana. Tarkoituksena olisi ollut heikentää Ryhmä Talvelaa vastassa olevia neuvostojoukkoja ja siten edistää Suojärven takaisin valtaamista. Nyt neuvostojoukoilla oli kuitenkin aloite samanaikaisesti sekä Kollaalla että Aittojoella.

Suomalaiset hyökkäsivät ilmasta Neuvostoliiton Salmin Karkunlampeen rakentaman letotukikohdan kimppuun. Hyökkäykseen osallistuivat sekä Blenheim-pommikoneet että syöksypommittajat, yhteensä seitsemän konetta. Oli suomalaisittain poikkeuksellista, että näin suuri muodostelma pommitti samaa kohdetta. Lennolla saatiin hyviä tuloksia, ja tukikohta hiljeni. Lisäksi suomalainen hävittäjä pudotti vihollisen kiintopallon Taipaleen suunnalla. Pudotus jäikin ainoaksi koko sodan aikana.

Lähdeaineisto: Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisodan kronikka ISBN 951-20-3446-8