Kliment Jefremovits
Vorosilov (1881-1969)
Vuoden 1940 alkaessa
puna-armeija ponnisteli Karjalan kannaksella joulukuun fiaskon
korjaamiseksi. Vuosien vaihtuessa oli käynyt ilmi, että
suomalaisten puolustusta ei kyettäisi murtamaan silloisin joukoin ja
käytetyin menetelmin. Neuvostoliiton oli valmistauduttava
suurhyökkäykseen. Koko tammikuu kuluikin sen valmistelussa.
Suomalaisten kannalta
neuvostojoukot oli kaikkialla pysöytetty ja ne olivat kärsineet
ankaria tappioita. Neuvostojohto oli joutunut toteamaan suomalaisten
torjuntavoitot itärajalla Kollaalla joukkuojensa perääntymisen
Tolvajärveltä Ägläjärven kautta Aittojoelle, tilanteen
vakauttamisen Kuhmossa, katastrofin Suomussalmella ja uhkaavan
tilanteen kääntymisen suomalaisten eduksi Sallan-Savukosken
alueella sekä myöskin joukkojensa hitaan etenemisen Karjalan
kannaksella. Maailma ei enää uskonut vain suomalaisten maamiinojen
ja sään hidastavan puna-armeijan voitokasta marssia Helsinkiin.
Neuvostojohdon oli tarkistettava aikaisempi Suomen nopeaan
valloittamiseen tähdännyt strateginen hyökkäyssuunnitelmansa.
Edellä mainittujen tapahtumien valossa on ilmeistä, että
Neuvostoliiton johto oli sanaut virheellisiä tietoja sekä
tilanteesta Suomessa että omien joukkojensa kunnosta ja
taistelukyvystä. Suomalaisille valmisteluaika so vähäisen
hengähdystauon.
Edellä mainittujen
takaiskujen vuosi Stalin uusi johtosuhteet sekä vaihtoi komentajia.
Suomen rintaman komentajaksi määrättiin sotaministeri marsalkka
Kliment Vorosilov. Karjalan kannakselle muodostettiin uusi
sotatoimiyhtymä – Luoteinen Rintama – jonka komentajaksi
nimitettiin Kievin sotilaspiirin päällikkä, armeijakomentaja
Semojon Timoshenko, ehkä kyvykkäin neuvostoliittolainen upseeri,
mikä osoitti Suomen kohtalon nyt olevan ratkaisuvaiheissaan.
Puna-armeijassa ryhdyttiin
suuriin uudistuksiin saatujen kokemusten perusteella. Uudistukset
koskivat niin taktiikkaa, kalustoa kuin joukkojen organisaatioitakin.
Uusia joukkoja keskitettiin Suomea vastaan – lähinnä Karjalan
kannakselle – niin paljon kuin kujeltuskapasiteetti ja tla vain
suinkin sallivat. Joukot koulutettiin toimimaan talvisissa oloissa.
Salasotataktiikan jäljittely-yrityksistä luovuttiin, ja toiminta
jalkaväen ja panssarivaunujen kesken sopeutettiin paikallisiin
olosuhteisiin soveltuvaksi. Suomalaisten kanta- ja kentttälinnoitetut
tukikohdat ja pesäkkeet pyrittiin tuhoamaan etulinjaan sijoitettujen
jopa raskaiden kenttätykken suora-ammuntatulella. Tykistön tulen
keskittämistä harjoiteltiin ja joukkojen aseistusta ja varustusta
parannettiin.
Neuvostoliitto keskitti
tammikuun kuluessa Karjalan kannakselle noin 26 jalkaväkidivisioonaa
sekä runsaasti ylijohdon tykistö- ja hyökkäsyvaunumuodostelia,
yhteensä lähes 600 000 miestä. Laatokan pohjoispuolelle se
keskitti non 13 talvisiin olosuhteisiin tottunutta divisioonaa ja
muita ylijohdon joukkoja yli 250 000 miestä. Sen sijaan
pohjoisempana oli tultava toimeen entisillä joukoilla – noin 150
000 miehellä – sillä korkeimman sotaneuvoston päätöksen
ratkaisu oli saatava aikaan esni sijassa Karjalan kannaksella, mistä
oli lyhin matka Suomen ydinalueelle. Neuvostoliiton ilmavoimat ja
tykistö saivat runsaasti lisää kalustoa. Panssarivaunujen määrä
kohosi noin 3000:een. Suurhyökkäyksen alkaessa helmikuussa
puna-armeijan vahvuus Suomen rintamalla lienee kohonnut 1 000 000
mieheen.
Sallan suunnalla
aloitettiin vilkas sissitoiminta neuvostojoukkojen selustassa.
Tammikuun puolivälissä suomalaiset hyökkäsivät etelästä
Märkäjärvelle (nykyiseen Sallan kirkonkylään), jolloin
neuvostojoukot irtaantuivat Joutsijärveltä. Rintama kitetyi sodan
loppuun asti Märkäjärven tasalle suomalaisten kykenemättä
saamaan ratkaisua aikaan.
Vuosien vaihtuessa
alakanut Raatteen taistelu päättyi neuvostoliittolaisen 44 D:n
tuhoon. Kolmisen viikkoa kestäneissä kovissa taisteluissa eversti
Hjalmar Siilasvuon johtamat suomalaiset joukot olivat lyöneet kaksi
toisistaan hieman erillään toiminutta divisioonaa niiden voimatta
auttaa toisiaan. Suomussalmen – Raatteen kaksoisoperaatiolla
poistettiin uhkä, että neuvostojoukot olisivat päässeet
katkaisemaan Suomen sen kapeimmalta kohdalta.
Kuhmon suunnalla
neuvostojoukot näyttivät olleen aikeissa jatkaa etenemistään.
Raatteen taistelun jälkeen kenraalimajuri Viljo Tuoomppo keskitti
eversti Siilasvuon joukot Kuhmoon, mistä aloitettiin tammikuun
lopullla vastahyökkäys. Se johti 54. D.n saartamiseen helmikuun
alussa. Joukkojen vähyyden, mutta ennenkaikkea tykistötulen
puuttumisen vuoksi ratkaisua ei täälläkään kyetty saamaan
aikaan, vaan joukot sitoutuivat kuluttaviin mottitaisteluihin.
Kollaan suunnalla
aloittamaansa yleishökkäykseen liittyen puna-armeija ryhtyi
hyökkäämään myös Ilomantsin ja Aittojoen alueella. Ilomantsin
suunnalla suomalaiset uloittivat sissitoimintansa syvälle
neuvostoliittolaisten selustaan. Se sitoi niiden voimia
huoltoyhteyksien suojaamiseen ja lamautti niiden hyökkäyshalua.
Aittojoella käytiin kiivaita taisteluja Viitavaarasta. Kollaallakin
tilanne kyettiin hallitsemaaan.
Laatokan koillispuolella
neuvostojoukot sitä vastoin joutuivat ahtaamalle. IV Armeijakunnan
vastahyökkäys johti neuvostojoukkojen motittamiseen. Kitilän
alueellaa siten, että niille jäi vain yksi henkireikä Laatokan
kautta, jota sitäkin suomalaiset kykenivät tulellaan hallitsemaan.
Lemetin-Uomaan tielle saarrettiin neuvostodivisioona, jota ei
kuitenkaan heti saatu tuhotuksi, sillä motittajilta puuttui
tkykistön tulta. Toisaalta pehmeä ja syvä lumi vaikeutti lman
suksi olleiden neuvostosotilaiden toimintaa. Suomaisten katkaistua
huoltoyhteydet neuvostoliittolaiset ryhtyivät huoltamaan motteja
ilmoitse, mitä ei kyetty kokonaan estäämään ilmatorjunta-aseiden
puuttuessa.
Joulukuun lopulla
neuvostoliittolaiset aloittivat Viipurin tulittamisen
kausakantoisella rautatiepatterilla. Vaikka ammunta likin
sattumanvaraista ja tähystämätöntä, se vaikeutti siviiliväestön
jokapäiväistä elämää. Yksikkö sai ”aavepatterin”nimen,
sillä sitä ei saatu vaiennetuksi edes yöllisillä
ilmapommituksilla. Sen sijaan Pyhäjärvelle suoritettu pienehko
maahanlasku tuhottiin täydellisesti.
Tammikuun kuluessa
neuvostoilmavoimat tehostivat toimintaansa. Talvisodan alkupuolella
neuvostolentäjät olivat lentäneet päivittäin vain valoisana
aikana. Nyt he lensivät suomalaisten tapaan myös pimeällä ja
pommittivat siviilikohteita häiriten pahoin toimintoja rintamalla ja
sen takana.
Joulukuun aikana
syntyneiden tappioiden peittämiseksi suomalaistenkin oli
täydennettävä väsyneitä ja kuluneita joukkojaan. Alun perin
täydennykseen varatut kaksi täydennysdivisioonaa oli keskitettävä
rintamalle. Divisioonista 21. D keskitettin aluksi reserviksi Itä-
Kannakselle III AK:n taakse ja 25 D Laatokan-Karjalaan IV AK:n
taakse. Näillä toimenpiteillä oli tarkoitus saada jokaiselle
rintamasuunnalle käyttövalmis yllijohdon reserviyhtymä.
Divisioonat eivät olleet asiestukseltaan, varustukseltaan ja
koulutukseltaa varinaisten kenttäarmeijan divisoonien tasolla,
esimerkiksi 21 D oli ilman tykistöä.
Joulukuun lopulla 1939
aloitettiin puolustuksen vahvistaminen Kannaksella. Armeijakunnat
saivat käskyn linnoittaa niin ktsutun väliaseman tasalle
Samolanlahti (Viipurin eteläpuolella)- Näykkijärvi- Muolaanjärvi-
Åyräpäänjärvi- Vuoksi. Taka-asemaksi määritettiin ylimalkainen
tasa Viipuri-Kuparsaari-Vuoksenranta- Laatokan Käkisalmen
eteläpuolella.
Poliittisella rintamalla
Kuusisen hallitus jäi huomaamattomasti syrjään. Niinpä Kuusisen
laajassa elämänkerrassa ei mainitakaan hänen kerran olleen
synnyinmaansa pääministerinä. Tammikuun lopussa Neuvostoliitto
ilmoitti, että sillä ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan,
että se neuvottelut Rytin-Tanneri hallituksen kanssa aloitetaan.
Ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim kehotti maan hallitusta
pyrkimään rauhaan, kun armeija vielä oli lyömätön.
Tammikuun kuluessa alkoi
myös levitä tietoja, joiden mukaan länsivallat suunnittelivat
Suomen sotilaallista auttamista. Ylipäälllikön mielestä Ranskan
ja Englannin tarjomia apujoukkoja ei voitaisi ottaa vastaan, sillä
ne eivät esitetyn aikataulun puitteissa ehtisi kuitenkaan ajoissa
perille. Lisäksi oli ilmeistä, että länsivaltoja kiinnosti enemmn
jalansijan saaminen Pohjolassa kuin Suomen auttaminen.
Tammikuun kuluessa
neuvostojoukot valmistautuivat suurhyökkäykseen sodan
ratkaisemiseksi. Suomalaiset puolestaaan valmistautuivat torjumaan
sen samalla pyrkien poliittisella tasolla pääsemaan kosketukseen
neuvostohallituksen kanssa. Tämä onnistuikin, kun oli olemassa se
mahdollisuus, että länsivallat sekaantuisivat sotaan. Tämä ei
kuulunut neuvostohallituksen kaavailuihin, varsinkaan joutuminen
sotaan Saksan rintamalla.
Lähdeaineisto Suomi
sodassa talvi-ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti