Neuvostoliitto valmistautuu suurhyökkäykseen

Kliment Jefremovits Vorosilov (1881-1969)

Vuoden 1940 alkaessa puna-armeija ponnisteli Karjalan kannaksella joulukuun fiaskon korjaamiseksi. Vuosien vaihtuessa oli käynyt ilmi, että suomalaisten puolustusta ei kyettäisi murtamaan silloisin joukoin ja käytetyin menetelmin. Neuvostoliiton oli valmistauduttava suurhyökkäykseen. Koko tammikuu kuluikin sen valmistelussa.

Suomalaisten kannalta neuvostojoukot oli kaikkialla pysöytetty ja ne olivat kärsineet ankaria tappioita. Neuvostojohto oli joutunut toteamaan suomalaisten torjuntavoitot itärajalla Kollaalla joukkuojensa perääntymisen Tolvajärveltä Ägläjärven kautta Aittojoelle, tilanteen vakauttamisen Kuhmossa, katastrofin Suomussalmella ja uhkaavan tilanteen kääntymisen suomalaisten eduksi Sallan-Savukosken alueella sekä myöskin joukkojensa hitaan etenemisen Karjalan kannaksella. Maailma ei enää uskonut vain suomalaisten maamiinojen ja sään hidastavan puna-armeijan voitokasta marssia Helsinkiin. Neuvostojohdon oli tarkistettava aikaisempi Suomen nopeaan valloittamiseen tähdännyt strateginen hyökkäyssuunnitelmansa. Edellä mainittujen tapahtumien valossa on ilmeistä, että Neuvostoliiton johto oli sanaut virheellisiä tietoja sekä tilanteesta Suomessa että omien joukkojensa kunnosta ja taistelukyvystä. Suomalaisille valmisteluaika so vähäisen hengähdystauon.

Edellä mainittujen takaiskujen vuosi Stalin uusi johtosuhteet sekä vaihtoi komentajia. Suomen rintaman komentajaksi määrättiin sotaministeri marsalkka Kliment Vorosilov. Karjalan kannakselle muodostettiin uusi sotatoimiyhtymä – Luoteinen Rintama – jonka komentajaksi nimitettiin Kievin sotilaspiirin päällikkä, armeijakomentaja Semojon Timoshenko, ehkä kyvykkäin neuvostoliittolainen upseeri, mikä osoitti Suomen kohtalon nyt olevan ratkaisuvaiheissaan.

Puna-armeijassa ryhdyttiin suuriin uudistuksiin saatujen kokemusten perusteella. Uudistukset koskivat niin taktiikkaa, kalustoa kuin joukkojen organisaatioitakin. Uusia joukkoja keskitettiin Suomea vastaan – lähinnä Karjalan kannakselle – niin paljon kuin kujeltuskapasiteetti ja tla vain suinkin sallivat. Joukot koulutettiin toimimaan talvisissa oloissa. Salasotataktiikan jäljittely-yrityksistä luovuttiin, ja toiminta jalkaväen ja panssarivaunujen kesken sopeutettiin paikallisiin olosuhteisiin soveltuvaksi. Suomalaisten kanta- ja kentttälinnoitetut tukikohdat ja pesäkkeet pyrittiin tuhoamaan etulinjaan sijoitettujen jopa raskaiden kenttätykken suora-ammuntatulella. Tykistön tulen keskittämistä harjoiteltiin ja joukkojen aseistusta ja varustusta parannettiin.

Neuvostoliitto keskitti tammikuun kuluessa Karjalan kannakselle noin 26 jalkaväkidivisioonaa sekä runsaasti ylijohdon tykistö- ja hyökkäsyvaunumuodostelia, yhteensä lähes 600 000 miestä. Laatokan pohjoispuolelle se keskitti non 13 talvisiin olosuhteisiin tottunutta divisioonaa ja muita ylijohdon joukkoja yli 250 000 miestä. Sen sijaan pohjoisempana oli tultava toimeen entisillä joukoilla – noin 150 000 miehellä – sillä korkeimman sotaneuvoston päätöksen ratkaisu oli saatava aikaan esni sijassa Karjalan kannaksella, mistä oli lyhin matka Suomen ydinalueelle. Neuvostoliiton ilmavoimat ja tykistö saivat runsaasti lisää kalustoa. Panssarivaunujen määrä kohosi noin 3000:een. Suurhyökkäyksen alkaessa helmikuussa puna-armeijan vahvuus Suomen rintamalla lienee kohonnut 1 000 000 mieheen.

Sallan suunnalla aloitettiin vilkas sissitoiminta neuvostojoukkojen selustassa. Tammikuun puolivälissä suomalaiset hyökkäsivät etelästä Märkäjärvelle (nykyiseen Sallan kirkonkylään), jolloin neuvostojoukot irtaantuivat Joutsijärveltä. Rintama kitetyi sodan loppuun asti Märkäjärven tasalle suomalaisten kykenemättä saamaan ratkaisua aikaan.

Vuosien vaihtuessa alakanut Raatteen taistelu päättyi neuvostoliittolaisen 44 D:n tuhoon. Kolmisen viikkoa kestäneissä kovissa taisteluissa eversti Hjalmar Siilasvuon johtamat suomalaiset joukot olivat lyöneet kaksi toisistaan hieman erillään toiminutta divisioonaa niiden voimatta auttaa toisiaan. Suomussalmen – Raatteen kaksoisoperaatiolla poistettiin uhkä, että neuvostojoukot olisivat päässeet katkaisemaan Suomen sen kapeimmalta kohdalta.

Kuhmon suunnalla neuvostojoukot näyttivät olleen aikeissa jatkaa etenemistään. Raatteen taistelun jälkeen kenraalimajuri Viljo Tuoomppo keskitti eversti Siilasvuon joukot Kuhmoon, mistä aloitettiin tammikuun lopullla vastahyökkäys. Se johti 54. D.n saartamiseen helmikuun alussa. Joukkojen vähyyden, mutta ennenkaikkea tykistötulen puuttumisen vuoksi ratkaisua ei täälläkään kyetty saamaan aikaan, vaan joukot sitoutuivat kuluttaviin mottitaisteluihin.

Kollaan suunnalla aloittamaansa yleishökkäykseen liittyen puna-armeija ryhtyi hyökkäämään myös Ilomantsin ja Aittojoen alueella. Ilomantsin suunnalla suomalaiset uloittivat sissitoimintansa syvälle neuvostoliittolaisten selustaan. Se sitoi niiden voimia huoltoyhteyksien suojaamiseen ja lamautti niiden hyökkäyshalua. Aittojoella käytiin kiivaita taisteluja Viitavaarasta. Kollaallakin tilanne kyettiin hallitsemaaan.

Laatokan koillispuolella neuvostojoukot sitä vastoin joutuivat ahtaamalle. IV Armeijakunnan vastahyökkäys johti neuvostojoukkojen motittamiseen. Kitilän alueellaa siten, että niille jäi vain yksi henkireikä Laatokan kautta, jota sitäkin suomalaiset kykenivät tulellaan hallitsemaan. Lemetin-Uomaan tielle saarrettiin neuvostodivisioona, jota ei kuitenkaan heti saatu tuhotuksi, sillä motittajilta puuttui tkykistön tulta. Toisaalta pehmeä ja syvä lumi vaikeutti lman suksi olleiden neuvostosotilaiden toimintaa. Suomaisten katkaistua huoltoyhteydet neuvostoliittolaiset ryhtyivät huoltamaan motteja ilmoitse, mitä ei kyetty kokonaan estäämään ilmatorjunta-aseiden puuttuessa.

Joulukuun lopulla neuvostoliittolaiset aloittivat Viipurin tulittamisen kausakantoisella rautatiepatterilla. Vaikka ammunta likin sattumanvaraista ja tähystämätöntä, se vaikeutti siviiliväestön jokapäiväistä elämää. Yksikkö sai ”aavepatterin”nimen, sillä sitä ei saatu vaiennetuksi edes yöllisillä ilmapommituksilla. Sen sijaan Pyhäjärvelle suoritettu pienehko maahanlasku tuhottiin täydellisesti.

Tammikuun kuluessa neuvostoilmavoimat tehostivat toimintaansa. Talvisodan alkupuolella neuvostolentäjät olivat lentäneet päivittäin vain valoisana aikana. Nyt he lensivät suomalaisten tapaan myös pimeällä ja pommittivat siviilikohteita häiriten pahoin toimintoja rintamalla ja sen takana.

Joulukuun aikana syntyneiden tappioiden peittämiseksi suomalaistenkin oli täydennettävä väsyneitä ja kuluneita joukkojaan. Alun perin täydennykseen varatut kaksi täydennysdivisioonaa oli keskitettävä rintamalle. Divisioonista 21. D keskitettin aluksi reserviksi Itä- Kannakselle III AK:n taakse ja 25 D Laatokan-Karjalaan IV AK:n taakse. Näillä toimenpiteillä oli tarkoitus saada jokaiselle rintamasuunnalle käyttövalmis yllijohdon reserviyhtymä. Divisioonat eivät olleet asiestukseltaan, varustukseltaan ja koulutukseltaa varinaisten kenttäarmeijan divisoonien tasolla, esimerkiksi 21 D oli ilman tykistöä.

Joulukuun lopulla 1939 aloitettiin puolustuksen vahvistaminen Kannaksella. Armeijakunnat saivat käskyn linnoittaa niin ktsutun väliaseman tasalle Samolanlahti (Viipurin eteläpuolella)- Näykkijärvi- Muolaanjärvi- Åyräpäänjärvi- Vuoksi. Taka-asemaksi määritettiin ylimalkainen tasa Viipuri-Kuparsaari-Vuoksenranta- Laatokan Käkisalmen eteläpuolella.

Poliittisella rintamalla Kuusisen hallitus jäi huomaamattomasti syrjään. Niinpä Kuusisen laajassa elämänkerrassa ei mainitakaan hänen kerran olleen synnyinmaansa pääministerinä. Tammikuun lopussa Neuvostoliitto ilmoitti, että sillä ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan, että se neuvottelut Rytin-Tanneri hallituksen kanssa aloitetaan. Ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim kehotti maan hallitusta pyrkimään rauhaan, kun armeija vielä oli lyömätön.

Tammikuun kuluessa alkoi myös levitä tietoja, joiden mukaan länsivallat suunnittelivat Suomen sotilaallista auttamista. Ylipäälllikön mielestä Ranskan ja Englannin tarjomia apujoukkoja ei voitaisi ottaa vastaan, sillä ne eivät esitetyn aikataulun puitteissa ehtisi kuitenkaan ajoissa perille. Lisäksi oli ilmeistä, että länsivaltoja kiinnosti enemmn jalansijan saaminen Pohjolassa kuin Suomen auttaminen.

Tammikuun kuluessa neuvostojoukot valmistautuivat suurhyökkäykseen sodan ratkaisemiseksi. Suomalaiset puolestaaan valmistautuivat torjumaan sen samalla pyrkien poliittisella tasolla pääsemaan kosketukseen neuvostohallituksen kanssa. Tämä onnistuikin, kun oli olemassa se mahdollisuus, että länsivallat sekaantuisivat sotaan. Tämä ei kuulunut neuvostohallituksen kaavailuihin, varsinkaan joutuminen sotaan Saksan rintamalla.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi-ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0