Lemetti murtui

Länsi-Lemettiä taisteluiden jälkeen. Sotasaalis oli runsas ja tappiot suuret.

Läntisen Lemetin motti kukistettiin yön taistelussa, ja saalis oli suuri. Kannaksella oli 4.2.1940 hiljaisempi päivä, mikä tuli puolustajille tarpeeseen. Pommitus jatkui entisellään.

Laatokan Karjalassa suomalaiset saivat murrettua Läntisen Lemetin motin puolutustksn jatkuvilla iskuosastojen hyökkäyksillä. Se oli jo aiemmin saatu jaettu kahtia, ja tammikuun 3. ja 4. päivien välisenä yönä vastarinta murtui lopullisesti. Motista karkasi noin 100 miehen suuruinen osasto, joka pyrki kohti itäisen Lemetin mottia, mutta se pysäytettiin matkalla ja hajosi pieniin osiin.

Läntisestä Lemetistä saatu sotasaalis oli runsas, 32 panssarivaunusta suuri osa oli käyttökuntoisia. Niiden lisäksi talteen otettuun materiaaliin kuului muun muassa kuusi tykkiä, 40 autoa, kenttäleipomo ja divisioonan soittokunnan instrumentit.

Pommit putoilivat lentokoneista ja kranaatit tykeistä suomalaisten asemiin. Neuvostoliiton jalkaväki sen sijaan tyytyi vain pienehöön yritykseen Summan kylän itälaidalla. Asemiaan puolustavat Suomen sotilaat olivat jo uuvuksissa, sillä osa joutu nukkumaankin taivasalla kovassa pakkasessa. Niukkoja reservejä ei myöskään ehditty liikutella tarpeeksi nopeasti niitä tarvitseviin kohtiin rintamalla, joten etulinjassa lepo li keskitysten ja hyökkäysten lomassa olematonta.

Jokainen venäläisten saama sisäänmurto oli lyötävä takaisin, koska ratkeama pääpuolustuslinjassa olisi saattanut aiheuttaa katastrofin. Puna-armeija oli kokemusten mukaan myös nopea ja hyvä kaivautumaan saavutettuihin asemiin.

Tuhotusta panssarivaunusta löydettyjen dokumenttien mukaan Neuvostoliitolla oli Summan ja Lähteen lohkoilla käytettävissään neljä divisioonaa, joista kolme oli etulinjassa ja neljäs valmiina hyökkäämään, kun sisäänmurto olisi saavutettu. Taipaleessa päivä oli poikkeuksellisen hiljainen. Yösateen määrä oli vain noin 50 kranaattia.

Neuvostoliiton tiedusteluhyökkäykset Kannaksella alkoivat 5.2.1940 päivän tauon jälkeen. Mysö Kuhmossa taisteltiin. Liittoutuneet päättivät lähettää Suomen tueksi joukkoja, ja Tanner tapasi Kollontain.

Summan kylän maastossa, aiemmin valtaamansa korsun luona, neuvostojoukot hyökkäsivät JR 7:n puolustamia asemia vastaan. Vihollisen laskettiin keskittämeen lohkolle 100-150 panssarivaunua. Suomalaiset saivat hyökkäyksen kuitenkin pysäytettyä tykistön ja kranaatinheittimien sulkutulella ja tuhosivat 22 panssarivaunua panssaritorjuntatykein.

Panssareita pyrittiin torjumaan myös miinoittein, joita pioneerit olivat muutaman vuorokauden aikana kaivaneet etumaastoon satoja. Suomalaisen rykmentin kokemat tappiot alkoivat helmikuun alun päiviltä olla suuret. Puna-armeijan yritykset torjuttiin myös Hatjalähdenjärvellä ja Marjapellonmäessä.

Kuhmon suunnalla suomalaiset pyrkivät varmistamaan Löytövaaran puolustuksen. Pataljoona Mankonen pyrki hyökkäystä varten kootun iskuosaston voimin sitomaan asemiensa edessä olleet neuvostojoukot. Neuvostoliitto oli lähettänyt mottiin jääneen 54. D.n avuksi joukkoja, muun muassa Dolinin hiihtoprikaatin. Sen kärkenä edennyt pataljoona oli jo ylittänyt rajan. Ollessaan kiertämässä suomalaisten selustaan se törmäsi Osasto Kekkoseen, joka karkotti venäläiset takaisin rajan taakse. Oli kuitenkin selvää, että Neuvostoliiton joukot pyrkivät aktiivisesti auttamaan pulaan jääneitä.

Pariisissa koolla ollut länsiliittoutuneiden sotaneuvosto hyävksyi 5.2. joukkojen lähettämisen Suomen avuksi. Suunnitelmissa oli maihinnousu Narvikiin, josta käsin vallattaisiin myös Ruotsin malmikentät. Britannia oli valmist varaamaan hankkeeseen 10 000 miestä ja Ranska 35 000. Suomeen puolestaaan lähetettäisiin kaksi prikaatia maaliskuun puolessavälissä.

Kaksi prikaatia, siis joitakin tuhansia miehiä olisi ollut Suomen auttamiseksi liian vähän. Liittoutuneiden mielenkiinnon todellinen kohde olivat Ruotsin malmikentät, jotka olivat Saksan sotakoneistolle olennaisia. Vaikka konkreettinen sotilasapu Suomelle olisi ollut ohutta, liittotuneiden suunnitelmista oli maallemme apua, koska nyt Neuvostoliiton oli otettava huomioon mahdollisuus, että se joutuisi konfliktiin Britannian ja Ranskan kanssa ja etsittävä talvisodalle myös diplomaattista ratkaisua.

Venäläiset ryhtyivät kuljettamaan Suojärven rajakyliin jääneitä karjalaisia siirtoleireille Neuvosto-Karjalaan. Evakuoimatta jäänyt siviiliväestö on asunut kodeissaan sodan alusta lähtien lähes entiseen tapaan, mutta nyt miehittäjät ilmoittivat, että väki siirretään rintaman siirtymisen takia kaemmaksi sisämaahan. Mukaan kehotetaan ottammaan lämpimiä vaatteita ja muutaman päivän muona.

Kahdelle leirille siirretään 1500 ihmistä, joista suurin osa on kotoisin Suojärveltä ja pieni osa Salmin rajakylästä.

Vanhukset, naiset ja lapset kuljetetaan kuorma-autoilla lähes 200 kilometriä Interposolkan ja Kaimaojan metsätyökeskuksiin. Kylmän matkan aikana kuolee muutama lapsi. Olot muodostuvat kehnoiksi, Ihmiset joutuvat asumaan huonokuntoisissa ja kylmissä metsätyömiesten parakeissa. Heikon ravinnon takia leirillä kuolett yli 50 lasta ja vanhusta.

Suomen ulkoministeri Väinö Tanner tapasi Neuvostoliiton Tukhollan asiainhoitajana Alexandra Kollontain hoteli Grandissa Hella Wuolijoen huoneessa. Tannerilla oli matkalleen pääministeri Rydin siunaus, mutta hallitus tai eduskunnan ulkoasiainvaliokunta ei tiennyt matkasta mitään. Tannerilla ei ollut lupaa hyväksyä sisällöllisä muutoksia Suomen Neuvostoliitolle aeimmein toimittamaan rauhanehdotukseen.

Kollontai kertoi, että Hangon luovuttaminen olisi kynnyskysymys rauhalle. Tähän Suomi ei kuitenkaan halunnut taipua, ja Tanner tarjosi Hangon sijasta jonkin Suomenlahden saarista. Kollontai lupasi tiedustella hallitukseltaan kantaa asiaan.

Neuvostoliitto yritti läpimurtoa 6.2.1940 Marjapellonmäessä ja Summassa. Myös Laatokan Karjalassa taisteltiin, ja vihollinen kärsikin päivän aikana tuntuvia tappioita. Neuvostoliitto hyökkäsi suomalaisten asemia vastaan Kannaksella Marjapellonmäessä ja Summassa. Marjapellonmäessä heitä oli vastassa Suomen 4. D. Siellä viholliset tunkeutuivat päivän aikana kaksi kertaa asemiin, mutta joutuivat molemmilla kerroilla perääntymään. Osa omiin asemiin päässeistä panssarivaunuista saatiin tuhottua. Pakenevat venäläiset kärsivät suuret tappiot tykki- ja konekivääritulessa.

Summassa vihollinen oli tuonut kokonaisen suorasuuntaustykkipatterin valtaamansa korsun maastoon. Sitä ei saatu vaiennettua lähinnä tykistön ammuspulan vuoksi. Päivän aikana tapahtunut venäläsihyökkäys sen sijaan saatiin torjutuksi, ja Neuvostolitto menetti 11 panssarivaunua. Helmikuun alusta lukien 3. Divisioonan kaistalla oli tuhottu jo 42 hyökkäysvaunua.

Laatokan Karjalassa suomalaiset havaitsivat Neuvostoliiton kiihtyvää hiihtopartiotoimintaa. Mustajärven maastoissa oli nähty useita partioita. Suunta oli suomalaisilla tammikuun loppuun vain partioin suoritetun varmistuksen varassa, neuvostojoukot pyrkivät ilmeisesti itäisen Lemetin motin suuntaan.

JP 4 oli vapautunut läntiseltä Lemetiltä motin kukistuttua ja tuli nyt häätämään hiihtelijät takaisin sinne, mistä mistä olivat tulleetkin. Kävi niin, että neuvostojoukot jäivät kahden suomalaisjoukon väliin, muttapääsivät livahtamaan 6.3 vastaisena yönä näiden pihdeistä. Huono-onniset venäläiset törmäsivät kuitenkin JP 4:n huoltojoukkojen hevosmiehiin ja kärsivät lopulta päivän taisteluissa noin 300 miehen tappiot.

Tanner sai 6.2.1940 Kollontailta vastauksen edellisenä päivän esittämäänsä ehdotukseen rauhanneuvottelujen pohjaksi. Neuvostoliiton mielestä Tannerin ehdotus ei tarjonnut riittävää pohjaa rauhanneuvotteluiden etenemiselle. Tanner lähti kotimatkalle.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisota Kronikka ISBN 951-20-3446-8