Neuvostoliitto oli
keskittänyt tammikuun aikana lisäjoukkoja Kannakselle. Helmikuussa
se aloitti jättimäisen hyökkäyksen Mannerehim-linjaa vastaan.
Suomen pääpuolustuslinja murtui Lähteen lohkolla, ja suomalaiset
vetäytyivät Länsi-Kannaksella väliasemaan. Punapanssareiden
paineessa vetäytyminen väliasemasta taka-asemaan aloitettiin kuun
lopulla. Kulisseissa käytiin kiihkeitä rauhanneuvotteluja.
Puna-armeijan tykistö oli
kuluttanut suomalaisasemia ja joukkoja tammikuussa tykkitulella.
Suurhyökkäystä edelsivät aamuisin ammutut tuntikausien
tulivalmistelut. Myös ilmavoimat olivat hyökkäysjoukkojen tukena.
Neuvostoliiton
suurhyökkäys Karjalan Kannaksella mursi Suomen puolustuksen
Mannerheim-linjalla. Noin 60 % neuvostojoukoista, eli yli 300 000
miestä, oli keskitetty Muolaanjärven ja Karhulan välille.
Hyökkäyksen painopiste oli Summan suunnalla. Puna-armeijan aalto
kävi päin suomalaisasemia koko Kannaksen leveydeltä. Se torjuttiin
muualla paitsi Lähteen lohkolla, jossa vihollinen onnistui
puhkaisemaan puolustuksen.
Murtuman vuoksi oli
vaarana,että venäläiset pääsisivät suomalaisten selustaan, ja
niin joukkojen oli vetäydyttävä pääpuolustuslinjalta
väliasemaan, joka oli huonosti varustettu. Väliasema pidettiin 12
päivää.
Venäläiset saivat
varsinkin Näykkäjärvellä horjutettua Suomen puolustusta niin,
että kuun lopulla alkoi vetäytyminen taka-asemaan. Lisäksi
neuvostojoukot etenivät huolestuttavasti Viipurinlahdella, jonka jää
kantoi panssarivaunut. Puolustusta suunniteltaessa tätä ei Suomen
sodanjohdossa oltu osattu ottaa huomioon, ja alueen joukot oli
mitoitettu alakanttiin.
Eräs olennaisimpia
tekijöitä Suomen puolustuksen murtumisessa oli
panssaritorjunta-aseistuksen ja tykistön ammusten puute. Siellä,
missä hyökkäykseen valmistautuvia neuvostojoukkoja vastaan
pystyttiin suuntaamaan tykistäkeskityksiä, ne onnistuttin yleensä
lyömään hajalle.
Taipaleessa käytiin
kiivaita taisteluita, mutta rintama kesti. Avainasemassa olivat
nopeasti liikuteltavat reservit sekä 7. D.n taistelukokemus.
Miehistöä etulinjassa vaihdettiin taajaan. Vaikka edessä oli
välill kovin kokemattomia joukkoja, kokeneiden Taipaleen
taistelijoiden reservistä tekemät vastaiskut karkottivat
sisäänmurtautuneet viholliset kerta toisen jälkeen.
Laatokan Karjalassa
Neuvostoliiton hyökkäys oli pysäytetty ja sen joukot saarrettu
lukuisiin motteihin, joita venäläiset huolsivat ilma- ja jääteitse.
Motteja pyrittiin helmikuun aikana laukaisemaan ja niiden huoltoa
vaikeuttamaan. Osa niistä saatiin vallattua, mistä tuloksena oli
runsas sotasaalis. Esimerkiksi itäisen Lemetn ”kenraalimotista”
haltuun jäi kymmeniä toimivia panssarivaunuja.
Mottien huoltoteistä
käytiin kiivaita taisteluita. Laatokan saari hallitsemalla
pyrittiin vaikeuttamaan Kitilän suurmotin huoltoa ja sulkemaan tie
sinne. Verisissä yhteenototissa saaret vaihtoivat omistajaa, mutta
koko ajan Kitilää pystyttiiin huoltamaan vähintään ilmasta.
Myös Kuhmossa vihollinen
oli motitettu tulotiensä varteen hieman samoin kuin Raatteen tiellä
kuukautta aikaisemmin. Sinne oli myös siirretty Raatteessa
kunnostautunut 9.D. Kuhmon motti kuitenkin puolustautui hanakasti ja
sai myös avukseen joukkoja, jootka toisn tuhottin. Suomalaisjoukot
saivat lakaistua helmikuun aikana osan Kuhmon moteista, mutta syvälle
kaivauntunut vihollinen oli pääosin paikallaan helmikuun lopussa.
Suomi tunnusteli
rauhanmahdollisuuksia kahta reittiä: Kollontain kautta ja Ruotsin
hallituksen välityksellä. Rintamatilanteen huononnuttua Suomen
kannalta merkittävästi helmikuussa neuvottelut kävivät vilkkaana.
Neuvostoliiton rauhanehdot olivat kuitenkin kovat. Ne olisivat
edellytäneet rajojen siirtämistä Karjalassa ja tukikohdan
luovuttamista Suomenlahdelta.
Neuvotteluiden
pääarkkitehdit pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner ja
salkuttomana ministeinä hallituksessa ollut Paasikivi olivat
ehtoihin suostumisen kannalla. Ratkaisua kuitenkin emmittiin, ja
varsinkin Kallio halusi selvittää kaikki mahdollisuudet
toisenlaisiin ratkaisuihin. Mannerheim epäili rintaman kestävyyttä.
Neuvostoliiton ehtoihin
suostumisen vaihtoehtoina olivat Ruotsin ja länsiliittoutuneiden
apu. Ruotsi kuitenkin epäsi sotilasavun päättäväisesti. Se
halusi pysyä ulkona sodasta ja turvata tuottoisan malmikaupan Saksan
kanssa. Länsiliittoutuneiden intresseissä oli juuri Ruotsin malmi,
eivätkä luvatut joukot olisi välttämättä olleet riittävät tai
ehtineet ajoissa Suomen avuksi. Neuvostoliiton Suomelle antama
vastausaika oli menossa umpeen maaliskuun ensimmäisenä päivänä.
Lähdeaineisto Ilkka
Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti